Juhani Hinkkasen kotisivu


Aloitussivu

Arkiston pääsivu

Luetut kirjat 1975-1983

Aikamatkustuksen teoriasta ja aivan erityisesti käytännöstä

Tähtien kuninkaat ja galaktiset imperiumit eli avaruusoopperaa traditionaalisesti

Kun kuolema korjasi kirjailijan

Katkelmia Kosmoskynän pääkirjoituksista 1984-1986

Suomen tieteiskirjoittajat

Kaikkiruokaisen päiväkirja (Aikakoneessa)

Hinkkasen arkisto:

Tähtien kuninkaat ja galaktiset imperiumit eli avaruusoopperaa traditionaalisesti



Avaruusooppera, jota usein käytetään kaiken sen synonyyminä, mikä science fictionissa on huonoa, mikä on roskaviihdettä, on yksi kestävimpiä tieteiskirjallisia mieltymyksiäni ja luulen että on vihdoin aika kertoa kaikelle kansalle mistä siinä todella on kyse.

Termin avaruusooppera kehitti 1940-luvun alkupuolella silloinen fani, sittemmin kirjailija, Wilson Tucker tarkoittamaan kaikenkarvaisia pum-pum-räiskis-avaruusseikkailuja vastapainoksi uudelle "modernille tieteiskirjallisuudelle", jota edustivat John Campbellin löytämät nuoret lahjakkuudet kuten Robert Heinlein, Isaac Asimov, A.E. Van Vogt ja Clifford D. Simak. Avaruusooppera oli siis alunperin negatiivinen ja pilkallinen ilmaus ja johdettu lännenelokuvien lempinimestä hevosooppera (joka puolestaan on ontuva johdos saippuaoopperasta - radion romanttisten viihdekuunnelmien tauoilla oli tapana olla saippuamainoksia). Minä määrittelisin avaruusoopperan pääasiassa avaruudessa, mielellään oman aurinkokuntamme ulkopuolella tapahtuvaksi mittasuhteiltaan tai juoneltaan eeppiseksi seikkailutarinaksi. Sen tykötarpeisiin kuuluvat useimmiten valoa nopeammat ja tavallisesti hyvin suuret avaruusalukset, galaktiset imperiumit tai muut interstellaariset yhteisöt, sotaisat konfliktit, vahvat sankarihahmot ja ennen kaikkea tuntu myyttisen ulottuvaisuuden läsnäolosta, sense of wonderista. Itse termi on ajan oloon menettänyt negatiivistä sävyään ja sitä käytetään usein jonkinlaisena seikkailu-sf:n synonyyminä, jota se tarkkaan ottaen ei ole. Itse olen tiukka avaruusoopperapuritaani enkä halua lukea siihen esimerkiksi Leigh Brackettin Mars- tai Venus-juttuja saati sitten vaikkapa John Varleyta, joka aikanaan Aikakoneessakin nostettiin esiin avaruusoopperan uudistajana, enkä yleensä mitään kovin realistisen sävyisiä avaruusseikkailuja vaikka monet huomattavat auktorit niitäkin avaruusoopperoiksi kutsuvat.

Avaruusoopperan historian aloittaa itseoikeutetusti Edward Elmer Smith, joka sittemmin tohtorinhattunsa ansiosta tuli tunnetummaksi "Doc" Smithinä. Hänen ensimmäinen romaaninsa, kauhistuttavan ja oikeastaan aika viehättävän kömpelö Skylark of Space alkoi ilmestyä jatkosarjana Amazing Stories lehden elokuun numerossa 1928, joskin tarina oli kirjoitettu jo kymmenkunta vuotta aikaisemmin. Tässä tarinassa ja sen jatko-osissa Skylark Three (1930) ja Skylark of Valeron (1934) nuori ja rikas keksijä Richard Seaton pistää galaksin pahat pojat armotta kuriin ja järjestykseen jolloin hyvät nimeävät hänet hallitsijakseen ja avaruus on jälleen turvallinen paikka elää (kyseessä toisin sanoen kalkkunat).

Oikeaan elementtiinsä Smith kuitenkin pääsi vasta Lensman-sarjassa, jonka avasi Galactic Patrol vuonna 1937. Tämä sarja on varsinkin alkuperäisessä lukemistolehtimuodossaan avaruusoopperaa arkkityyppisimmillään. Tässä muodossa se laajeni osa osalta yhä mahtavampiin mittasuhteisiin kunnes lopulta viimeisessä osassa Children of the Lens (1947) ratkottiin koko maailmankaikkeuden kohtaloa. Osa sarjan alkuperäisestä viehätyksestä ja suosiosta piili juuri tässä laajenevassa konfliktissa. Smith salpasi lukijoiden hengen yhä uudelleen ja uudelleen kun näyttämö joka osassa yllättäen laajeni valtaisammaksi ja valtaisammaksi. Kun hän vuosina 1950-54 muutti jatkosarjat kirjamuotoon uudistaen niitä samalla jonkin verran, hävisi niistä juuri tämä yllätysefekti. Uudistetun sarjan ensiosaksi tuli nyt jo vuonna 1934 ilmestynyt ja alunperin Lensman-sarjaan kuulumaton Triplanetary. Sen alkuun oli liitetty osuus, josta heti kävi ilmi mihin oltiin menossa.

Kirjamuodossakin, ja se on ainoa muoto missä useimmat lukijat sen tuntevat, on Lensman-sarja koko genren ehdoton kulmakivi, eikä tällä tosiasialla ole vähintäkään tekemistä teosten kirjallisen arvon kanssa. Smithin kirjoitustyyli on sujuvampi kuin varhaisissa Skylark-kirjoissa, mutta ei oleellisesti. Kerronta etenee väliin raivoisalla vauhdilla ja pian taas pysähtyy kokonaan sankareiden luennoidessa toisilleen milloin mistäkin supertieteellisestä vempaimesta. Dialogi on pääosin banaalia ja sankareiden voittamattomuus käy aikuisemman lukijan hermoille. Silti sarja on säilyttänyt suosionsa ja kirjojen myynti todennäköisesti pitää Smithin perikunnan tyytyväisenä vielä pitkälle tulevaisuuteen. Jokin näissä jytistelyissä silti kiehtoo, jokin mikä häivähtää Triplanetaryn kirjaversion avauksessa: "Suunnilleen kaksi miljardia vuotta sitten oli kaksi galaksia törmäämässä tai oikeastaan kulkemassa toistensa läpi..."

Smith sai pian lukuisan joukon seuraajia, joista useimmat ovat jääneet 1930-luvun pulp-lehtien sivuille pääsemättä koskaan kirjoja lukevan yleisön ulottuville. Kolme nimeä on ylitse muiden: Edmond Hamilton, John W. Campbell ja Jack Williamson. Tästä kolmikosta muistetaan Campbell tänään aivan muista ansioista kuin kaunokirjallisista ja näin ehkä onkin parasta. Hänen aikaansaannoksensa, sellaiset kuin The Black Star Passes (1930) ja The Mightiest Machine (1934), eivät huolimatta aikanaan suuresta suosiostaan juuri kestä lukemista tänä päivänä.

Williamson on kestänyt ajan hammasta hieman paremmin. Hän kuuluu niihin harvoihin yhä vaikuttaviin sf-kirjailijoihin, joiden ura on lähes yhtä pitkä kuin pulp -science fictionin koko historia. Hänen ensimmäinen novellinsa oli ilmestynyt jo 1928 mutta suuri suosio tuli vuonna 1934 jatkoromaanin The Legion of Space myötä. Se osoitti hänet kirjailijana "Doc" Smithiä osaavammaksi joskaan ei aivan yhtä ekspansiiviseksi rymistelijäksi. Williamson tuotti 1930-luvun kuluessa sille kaksi jatko-osaa ja on palannut asiaan vanhoilla päivillään neljännellä romaanilla The Queen of the Legion (1983). Nämäkin romaanit nitisevät tänä päivänä liitoksistaan ja ovat nykylukijalle enemmänkin hupaisia kalkkunoita kuin varteen otettavia avaruusseikkailuja.

Minulle on klassisen avaruusoopperan ykkösnimi Edmond Hamilton, jonka tuotannossa jytiseviin seikkailutarinoihin ensimmäisen kerran yhdistyi todella kivenkova kirjallinen ammattitaito. Hän aloitti samanaikaisesti Smithin kanssa vuonna 1928 tarinalla "Crashing Suns" kauhuun ja fantasiaan erikoistuneessa Weird Tales -lehdessä. Kyseessä oli ensimmäinen osa sarjaa, joka sittemmin tuli käsittämään myös romaanin Outside the Universe (1929). Nämä varhaistyöt olivat vielä laadullisesti melko vaatimattomia mutta hänen suosionsa ja taitonsa kasvoivat läpi 1930-luvun. Vuonna 1940 hän alkoi kirjoittaa nuorille suunnattuja Captain Future -romaaneja samannimiselle seikkailulehdelle (ainakin yksi suom. nimellä Ulottuvaisuuksien sota Seikkailukertomuksia-lehden numeroissa 43/1954 - 5/1955) ja nämä pudottivat ratkaisevasti hänen arvostustaan ajankohtana, jolloin koko tieteiskirjallisuus oli uudistumassa ja uudet kirjoittajat lyömässä itseään läpi.

Hamilton pysyi koko uransa ajan uskollisena avaruusoopperalle ja hänen huippukautensa alkaa 1940-luvun loppupuolelta. Ensimmäiset tajunnanräjäyttäjät olivat romaanit The Star of Life ja The Star Kings (molemmat 1947). Näistä erityisesti jälkimmäinen on se mistä Hamilton muistetaan vaikka se ei aivan hänen paras teoksensa olekaan. Perinteiseen pulp-tapaan rosvosi Hamilton tarinan perusjuonen mainstreamin puolelta, tässä tapauksessa Anthony Hopen Ruritania-jutusta Zendan vanki ja lopputuloksen voi itseasiassa lukea huikeana parodiana parin edellisen vuosikymmenen avaruusseikkailuista. Hänen päähenkilönsä vaihtaa ruumista tulevaisuuden galaktisen imperiumin prinssin kanssa ja lopputuloksena on seikkailu, jota on vaikea tänä päivänä ottaa kovin tosissaan eikä se ilmeisesti alunperinkään ollut Hamiltonin tarkoitus, mutta josta kyllä voi aivan häpeämättömästi nauttia. The Star Kings oli Hamiltonin oma suosikki hänen tuotannossaan eikä ihme.

1950-luvulla Hamiltonin romaanit alkoivat muuttua vakavammiksi, realistisemmiksi, jos nyt avaruusoopperan yhteydessä tällaista ilmausta on edes sallittua käyttää. Battle for the Stars (1956) kuvaa kulissientakaista valtapeliä kun maasta itsenäistyneet siirtokunnat pyrkivät saamaan periferiaksi muuttuneen mutta symbolisesti tärkeän Maan valvontaansa. Suurin osa tarinasta tapahtuu Maassa ja galaktinen yhteisö on enimmäkseen taka-alalla mutta alati läsnäolevana. The Haunted Stars (1960) lienee Hamiltonin paras romaani. Kuusta löydetään avaruusvieraiden ikivanha hylätty tukikohta, josta löydetyt kirjoitukset paljastuvat sumerinkielen sukuisiksi ja Maa galaktisen yhteisön kadonneeksi siirtokunnaksi. Hamiltonin pitkän uran päätti ns. Starwolf-trilogia, joka käsittää romaanit The Weapon from Beyond (1967), The Closed Worlds (1968) ja World of the Starwolves (1968). Ne osoittivat hänen olleen yhä voimissaan sillä ne eivät jää vähääkään jälkeen ajan nuorempien ja suositumpien kirjoittajien kuten vaikkapa Poul Andersonin tai Gordon R. Dicksonin seikkailutarinoista.

Avaruusoopperan suosio rohkaisi erään kustantajan (nimeltään Love Romances Publishing) perustamaan vuonna 1939 pelkästään avaruusseikkailuille omistetun lukemistolehden nimeltä Planet Stories, joka lakkauttamiseensa asti vuonna 1955 oli novellimittaisen avaruusoopperan tärkein julkaisukanava. Sen avustajakunta käsitti koko joukon arvostettuja nimiä kuten Ray Bradburyn, Leigh Brackettin, Poul Andersonin ja loppuaikoina jopa Philip K. Dickin, mutta enin osa sen sisällöstä oli kuitenkin puhdasta massaviihdettä, kuten tarinoiden otsikoistakin voinee päätellä: The Bloodhounds of Zirth, The Virgin of Valkarion (tämä on Poul Andersonin), Temptress of Planet Delight, The Rebel of Valkyr. Ei ihme, että vakavammin tieteiskirjallisuuteensa suhtautuvat fanit katsoivat ilman muuta asiakseen kiertää avaruusoopperan kaukaa.

Tultaessa 1950-luvulla alkoi korkeatasoisempi traditionaalinen avaruusooppera käydä harvinaiseksi. Pulp-lehdet, joissa sitä pääasiassa oli julkaistu, olivat yksi toisensa perään kuolemassa. Sofistikoituneet nuoremmat kirjoittajat ja fanit halveksivat sitä eikä aina ihan syyttä, olihan se huonoimmillaan pelkkää todellisuuspakoista seikkailuviihdettä ja juuri tätä huonompaa kamaa ovat pokkarikustantajat tähän päivään asti markkinoille syytäneet. Toisaalta, kun asiaa tarkemmin miettii, niin todellisuuspakoista seikkailuviihdettähän se useimmiten on parhaimmillaankin, mutta viihdettä voi kirjoittaa hyvin tai huonosti ja avaruusoopperaa kirjoittivat hyvin aivan liian harvat. Ja niistä harvoistakin monet olivat jo veteraanikirjoittajia, kuten Hamilton tai Leigh Brackett, jonka The Starmen of Llyrdis (1952) on lajityypissään vuosikymmenen parhaita. Tarina alkaa kirjoittamisajankohdan maailmasta ja sen päähenkilö on nuori mies, joka on aina tuntenut itsensä vieraantuneeksi muusta ihmiskunnasta kunnes hän käsittää kuuluvansa Varddaan, pieneen eliittiin, joka yksin kykenee kestämään tähtienvälisten lentojen rasituksia. (Nyt kun kirjoitan tätä, tajuan juuri mistä tuli idea omaan taannoiseen novelliini "Vanha merimies"...)

Vuosikymmenen muista puhdasoppisista avaruusoopperoista tahtoisin nimetä tuolloin uutena lahjakkuutena juhlitun Poul Andersonin novellit "Flight to Forever" (1950), jossa Hamiltonin Star Kingin tyyppinen seikkailu yhdistyy wellsiläiseen aikamatkatarinaan, ja "Lord of a Thousand Suns" (1951), josta haluan siteerata katkelman:

"Suuri laivasto! Miljoona taistelulaivaa apualuksineen odotti himmeän punaisen auringon alla (...) Niiden mustat panssaroidut kyljet kiilsivät liekkien lailla vasten tähtien valkoista hehkua ja ikisyvyyksien pimeyttä. Ruotu ruodun, rivi rivin perään titaanisia haikaloja, jotka uivat läpi avaruuden murskaamaan planeettoja ja tuhoamaan sivilisaatioita tykein, torpedoin, pommein ja miesvoimin. Näky oli liian valtaisa, mielikuvitus ei riittänyt sen visualisoimiseen, ja mieleen jäi vain häikäistynyt visio jostain käsittämättömän mahtavasta."

Samaa voisi sanoa monestakin huimemmasta avaruusoopperasta. No yhtä kaikki. Tämä laivasto on matkalla maahan ja sankarin on tuhottava se ja, kuten asiaan kuuluu, hän tekee sen. Nuori Anderson oli melkoinen irroittelija eikä ole koskaan myöhemmin yltänyt mihinkään yhtä yltiöpäiseen.

Vaikka avaruusoopperaa ei suuresti enää arvostettukaan ilmaantui silloin tällöin roskaviihteen yläpuolelle kohoavia teoksia. Vuonna 1963 aloitti Fred Saberhagen Berserker-sarjansa lukemistolehdissä julkaistuilla novelleilla. Nämä yksittäiset novellit eivät olleet kovin huomiotaherättäviä, mutta kun ne koottiin kokoelmaksi Berserker (1967) oli uusi klassikko syntynyt. Saberhagenin Berserkit ovat suunnattomia robottiavaruusaluksia, jonkin muinaisen ja kauan sitten unohdetun galaktisen konfliktin jäänteitä, jotka vaeltavat halki avaruuden. Ne etsivät elämää ja ne on ohjelmoitu tuhoamaan se mistä tahansa ne sitä löytävätkin. Berserker on episodinen kuvaus ihmisten ja berserkkien kohtaamisista ja ihmiskunnan epätoivoisesta olemassaolon taistelusta armottomia ja tunteettomia hyökkääjiä vastaan. Sekä Saberhagen itse että lukuisat muut kirjoittajat ovat sittemmin kirjoittaneet lisää Berserker-romaaneja ja -novelleja mutta ainakin minulle on alkuperäinen kokoelma yhä sarjan pääteos.

1960-luku oli käännekohta tieteiskirjallisuuden kehityksessä. Englannissa syntyi uudeksi aalloksi kutsuttu liike, joka keskittyi Michael Moorcockin toimittaman New Worlds -lehden ympärille. Uusi aalto oli näin jälkikäteen tarkastellen paljolti 1960-luvun lopun vastakulttuuriliikkeen tuote. Se pyrki lähentymään mainstream-kirjallisuutta, korosti uusia kokeellisia kerrontateknisiä ratkaisuja ja suuntautui perinteisen tieteiskirjallisuuden hyljeksimiin teemoihin kuten ylikansoitukseen, ekologiaan, huumeisiin, sukupuolisuuteen ja pessimismiin, ja tuomitsi suuren osan perinteisestä tieteiskirjallisuudesta reaktionäärisenä, sovinistisena ja ajoittain suorastaan fasistisena.

Kaikki nämä tosiasiat huomioonottaen on hiukan yllättävää, että perinteinen avaruusooppera sai armon uuden aallon mielipidejohtajien silmissä. Hamiltonin Starwolf-kirjat esimerkiksi saivat hyvät arvostelut New Worldsin kirjapalstalla ja sellaiset tekijät kuin erinomainen mutta huonosti tunnettu Charles L. Harness kohotettiin suorastaan kulttimaineeseen. Moorcock julkaisi myös jo ensimmäisenä toimittajavuotenaan 1964 New Worldsissa alkuperäiset novelliversiot Barrington J. Bayleyn avaruusoopperoista Star Virus (kirjana 1970) ja Annihilation Factor (kirja 1972) ja kirjoittipa itsekin romaanin The Blood Red Game (1965, perustuu 1962-63 ilmestyneihin novelleihin, julkaistu alunperin nimellä The Sundered Worlds), jossa, kuten Bayleyllakin, avaruusooppera-ainekset sekoittuvat metafyysisiin pohdiskeluihin. Ehkäpä brittiläiset uusi aalto -kirjoittajat näkivät avaruusoopperan, samoin kuin sword & sorceryn, jonkinlaisena arkkityyppisenä perusgenrenä, jonkinlaisena tyhjänä tauluna, jota saattoi käyttää omien töiden pohjana.

Amerikassa uusi aalto ei ollut samalla tavalla järjestäytynyt liike kuin Englannissa. Se ei hylännyt perinteitä yhtä totaalisesti vaan rakensi uutta suoraan niiden jatkoksi. Avaruusoopperan saralla oli merkittävin saavutus Samuel R. Delanyn Nova (1968, suom.). Vain 25-vuotias Delany loi tässä kahdeksannessa romaanissaan perusteet koko avaruusoopperagenren uudelle arvostukselle ja yhdisti avaruusoopperataustan monitasoisiin myyttisiin ulottuvaisuuksiin. Nova on sekä Prometheus-tarina että Graalin maljan etsintä yhtä lailla kuin pohdinta niin taiteilijan roolista kuin politiikasta ja taloudesta tulevaisuuden avaruusyhteisössä. Ja kaiken tämän pohjana on suuri quest-tarina, sillä Delanyn sankareiden Graal on löydettävissä vain novan, räjähtävän tähden sydämestä.

Uuden aallon jälkimainingit nostattivat 1970-luvun alussa pienen korkeatasoisten avaruusoopperoiden aallon, ennen muuta Englannissa mutta jossain määrin myös Amerikassa. Omiin suosikkeihini lukeutuu Brian M. Stablefordin Dies Irae-trilogia (The Days of Glory, In the Kingdom of the Beasts ja Day of Wrath, kaikki 1971), jota kriitikot sen enempää kuin kirjailija itsekään eivät kovin korkealle ole arvostaneet. Alkavan kirjailijan nuoruudentyöstähän tässä on kyse ja luultavasti vielä aika nopeasti kirjoitetusta mutta lopputulos on se mikä ratkaisee. Kyse on sodasta ihmisten ja keinotekoisesti luotujen petojen välillä ja minusta tämä on ensiluokkaista tavaraa, sillä Stableford onnistuu luomaan tekstiinsä hiukan samaa myyttistä hohtoa kuin Cordwainer Smith parhaisiin tarinoihinsa.

Myös Barrington J. Bayleyn toistaiseksi parhaat teokset ovat peräisin 1970-luvulta ja niiden ykköseksi nostaisin romaanin The Fall of Chronopolis (1974). Sitä voisi tarkkaan ottaen kutsua aikaoopperaksi, sillä avaruuslaivojen paikan ovat ottaneet aika-alukset. Kaksi imperiumia manipuloi aikaa muuttaakseen historian omaksi edukseen ja niiden laivastot purjehtivat ajan virrassa suorittamassa tätä tehtävää ja tuhoamassa vastapuolen aluksia missä tai pikemminkin milloin tahansa niitä vastaan tuleekin. Bayley on viime vuosikymmenten tuotteliain avaruusoopperakirjoittaja, joskin hän on ollut aika hiljaa viimeiset kymmenkunta vuotta. Hänen muiksi tärkeämmiksi teoksikseen tällä saralla nimeäisin romaanit Star Winds (1978) ja The Zen Gun (1983, suom. Zenase), joskin hänen pseudotieteelliset pohdiskelunsa ovat viimeksimainitussa ajoittain hiukan liiankin päällekäyviä.

Kolmas merkittävä britti avaruusoopperan vaativalla saralla on M. John Harrison, jonka ainoa kontribuutio genreen on The Centauri Device (1974). Tämä on tärkeä kirja ja hyvin kirjoitettu kirja mutta se ei ole kovin hyvä kirja. Kyseessä on jonkinlainen lopullinen uuden aallon avaruusooppera. Ainekset joista se koostuu ovat muistettavia ja upeita mutta lopputulos pettää. Muistettavaa on teoksen kyyninen ja dekadentti ilmapiiri, avaruuslaivat nimeltä "La Vie de Boheme", "Atalanta in Calydon" ja "Driftwood of Decadence". Se mikä on tuottaa pettymyksen on jonkinlainen kaiken turhuuden tuntu mikä teoksen yllä leijuu. Pidän tästä romaanista paljon mutta en koskaan tule rakastamaan sitä.

Vuonna 1972 puolalaissyntyinen amerikkalaiskirjailija George Zebrowski julkaisi romaanin, josta piti tulla trilogian avausosa. Kysessä oli The Omega Point, joka seuraavan kirjan Ashes and Stars ilmestyessä viiden vuoden odotuksen jälkeen 1977 osoittautuikin keskimmäiseksi osaksi. Ashes and Stars puolestaan oli sarjan todellinen avaus. Kolmatta osaa, jonka piti olla nimeltään The Mirror of Minds, ei sitten lainkaan kuulunut kunnes vuoden 1983 lopulla tuli kauppoihin voluumi nimeltä The Omega Point Trilogy. Se sisältää uudistetut versiot kahdesta ensiosasta ja tuon odotetun ja erikseen julkaisemattoman päätösjakson. Ja kannattiko tätä koostetta sitten odottaa? Vastaus on kyllä. Zebrowski kuvaa sotaa ja sen mielettömyyttä ja hänestä on kaukana sellainen väkivallan ihannointi, johon "Doc" Smith ja hänen aikalaisensa monista hyvistä puolistaan huolimatta aivan liian usein syyllistyivät. Teos on väkivaltainen mutta sen väkivaltaisuudet eivät ole itsetarkoituksellisia ja Zebrowski pyrkii tietoisesti rakentamaan yhteyksiä suurten filosofien ajatusmaailmoihin, paikoitellen ehkä hiukan liiankin alleviivaavasti. Yhtä kaikki, kyseessä on merkittävä romaani, jota kirjoittaja itse jälkisanoissaan aivan syyttä suotta vähättelee.

Ja missä sitten avaruusooppera on tänään. Puhtaasti viihteellinen avaruusooppera on suosittua kuten aina, esimerkkinä sujuvasti kirjoittava ja palkintoja voittanut Lois McMaster Bujold, mutta viime vuosina on, kuten 1960-70-lukujen vaihteessakin, astunut esiin uusi joukko nuoria kirjailijoita, joita todella voidaan hyvällä syyllä kutsua avaruusoopperan uudistajiksi. He ovat kirjallisesti kunnianhimoisia ja enimmäkseen vasta uransa alussa, joten voimme odottaa heiltä vielä paljon.

Heistä ensimmäiseksi nimeäisin Iain Banksin ja hänen romaaninsa Muista Flebasta (Consider Phlebas, 1987). Kyseessä on upein avaruusooppera sitten Delanyn Novan. Banks on luonut tulevaisuuden avaruusyhteisön, jota hän kutsuu Kulttuuriksi. Kulttuuri on teknologinen utopia kaikkien hänen sf-tarinoidensa taustalla mutta ei kuitenkaan niiden näyttämönä, sillä Kulttuuri on rauhanomainen yhteisö, joka haluaa levittää sanomaansa naapureillekin mutta väkivaltaa välttäen. Niinpä Banksin romaanien näyttämö on Kulttuurin rajojen ulkopuolella sillä kirjailijan itsensä mukaan on utopiasta vaikea kirjoittaa mitään kovin mielenkiintoista. Kuten Banks Tähtivaeltaja-lehden haastattelussa sanoi: "...haluan kaikki lisukkeet: haluan isot avaruusalukset ja laserpyssyt, kaikenlaiset laitteet, pidän sellaisista, pidän isoista tehosteista, leveästä valkokankaasta, kirjoitan näiden ja utopian rajamaista." Ja upeasti kirjoittaakin. Hänen muita Kultuurin maailmaan sijoittuvia teoksiaan ovat romaanit Pelaaja (The Player of Games, 1988), Aseiden käyttö (Use of Weapons, 1990) ja Excession (1996) sekä novellikokoelma The State of the Art (1991), joita kaikkia hyvin lämpimästi suosittelen.

Toinen tärkeä nimi on Dan Simmons. Hänen romaaninsa Hyperion (1989, suom.), The Fall of Hyperion (1990), Endymion (1995) ja The Rise of Endymion (1997) voidaan epäilyksettä lukea avaruusoopperoiksi vaikka niiden varsinainen painopiste onkin hiukan muualla. Niiden juonta en tässä ryhdy siteeraamaan sillä nämä teokset on itse kunkin omakohtaisesti koettava. Tyydynpä vain toteamaan, että Simmons on tällä romaanisarjallaan asettanut riman niin ylettömän korkealle, että aivan hirvittää ajatella mitä hän saa aikaiseksi, jos vielä tästä parantaa.

Viimeisin merkittävä tulokas on Colin Greenland romaanillaan Take Back Plenty (1990), joka toi mieleeni varhaisen Samuel Delanyn, sekä sen jatko-osa Seasons of Plenty (1995) jota en vielä ole onnistunut saamaan käsiini. Kovemmin minulla kuitenkin kolahti hänen viktoriaaninen avaruusseikkailunsa, vaihtoehtouniversumiin sijoittuva Harmin tiellä (Harm's Way, 1993), jossa brittiläinen imperiumi on levittäytynyt halki aurinkokunnan ja Union Jack liehuu niin Venuksessa kuin Jupiterin kuillakin.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että avaruusooppera voi paremmin kuin koskaan. Tämä tieteiskirjallisuuden ennen niin paheksuttu pohjasakka on uusien kirjoittajien käsissä tullut hyväksytyksi osaksi science fictionin ensilinjaa. Tänään voi myös vakavasti työhönsä suhtautuva tieteiskirjailija kirjoittaa avaruusoopperan ja luottaa siihen, että sitä ei tuomita lajityyppinsä vuoksi. Tieteiskirjallisuus on löytänyt juurensa ja oppinut niitä kunnioittamaan.


Ja lopuksi lukulistaa eli avaruusoopperan kulmakivet omien henkilökohtaisten mieltymysteni mukaan. Mukana on myös sellaisia teoksia joita en katsonut aiheelliseksi mahduttaa pakostakin valikoivaan ja suppeahkoon artikkeliini. (Listassa sekä alkuperäisen lehtijulkaisun, että myöhemmän kirjajulkaisun vuosi, heti alunperin kirjoina tulleissa vain yksi vuosiluku):

E.E. "Doc" Smith (1890-1965)
Lensman-sarja:
Triplanetary (1934, kirjana 1950)
First Lensman (1950)
Galactic Patrol (1937, kirjana 1950)
Gray Lensman (1939, kirjana 1951)
Second-Stage Lensmen (1941, kirjana 1953)
Children of the Lens (1947, kirjana 1954)

Edmond Hamilton (1904-77)
Crashing Suns (1928-30, kirjana 1965)
Outside the Universe (1929, kirjana 1964)
The Star of Life (1947, kirjana 1959)
The Star Kings (1947, kirjana 1949)
The Sun Smasher (1954, kirjana 1959)
Battle for the Stars (1956, kirjana 1961)
The Haunted Stars (1960)
Doomstar (1966)
The Weapon from Beyond (1967)
The Closed Worlds (1968)
World of the Starwolves (1968)
Return to the Stars (jatkonovelleja The Star Kigsille 1964-69, kirjana 1970)

Jack Williamson (1908-)
The Legion of Space (1934, kirjana 1947)
The Cometeers (1936, kirjana 1950)
One Against the Legion (1939, kirjana 1950)

Leigh Brackett (1915-78)
The Starmen of Llyrdis (1951, kirjana 1952)

Poul Anderson (1926-)
Flight to Forever (novelli, 1950)
Lord of a Thousand Suns (novelli, 1951)
Star Ways (1956)
The High Crusade (1960)
- huomattavan suuri osa Andersonin tuotannosta on avaruusoopperaa tai ainakin sivuaa sitä, mutta nämä varhaiset teokset ovat suosikkejani

H. Beam Piper (1904-1964)
Space Viking (1962, kirjana 1963)

Charles L. Harness (1915-)
The Ring of Ritornel (1968)
Firebird (1981)

Fred Saberhagen (1930-)
Berserker (1963-66, kirjana 1967)

Samuel R. Delany (1942-)
Nova (1968)

Barrington J. Bayley (1937-)
Star Virus (1964, kirjana 1970)
Annihilation Factor (1964, kirjana 1972)
The Fall of Chronopolis (1974)
Starwinds (1978)
The Zen Gun (1983)

Brian M. Stableford (1948-)
Dies Irae -trilogia:
The Days of Glory (1971)
In the Kingdom of the Beasts (1971)
Day of Wrath (1971)

George Zebrowski (1945-)
The Omega Point Trilogy (1983)

M. John Harrison (1945-)
The Centauri Device (1974)

Iain Banks (1954-)
Consider Phlebas (1987)
The Player of Games (1988)
Use of Weapons (1990)
The State of the Art (novelleja, 1991)
Against a Dark Background (1993)
Feersum Endjinn (1994)
Excession (1996)

Dan Simmons (1948-)
Hyperion (1989)
The Fall of Hyperion (1990)
Endymion (1995)
The Rise of Endymion (1997)

Colin Greenland (1954-)
Take Back Plenty (1990)
Harm's Way (1993)
Seasons of Plenty (1995)
The Plenty Principle (novelleja, 1997)


Suositeltavaa luettavaa ovat myös Brian Aldissin toimittamat antologiat Space Opera (1974), Space Odysseys (1975) ja Galactic Empires (1976), joista löytyy todella mahtava rautaisannos avaruusoopperaa novellimuodossa, sekä Leigh Brackettin kokoama The Best of Planet Stories #1 (1975, muita osia ei tässä sarjassa tullut).



Takaisin alkuun

Takaisin Hinkkasen arkistoon

Takaisin päähakemistoon


Tämä teksti arkistoitu 23. syyskuuta 1997