Juhani Hinkkasen kotisivu


Aloitussivu

Arkiston pääsivu

Luetut kirjat 1975-1983

Aikamatkustuksen teoriasta ja aivan erityisesti käytännöstä

Tähtien kuninkaat ja galaktiset imperiumit eli avaruusoopperaa traditionaalisesti

Kun kuolema korjasi kirjailijan

Katkelmia Kosmoskynän pääkirjoituksista 1984-1986

Suomen tieteiskirjoittajat

Kaikkiruokaisen päiväkirja (Aikakoneessa)

Hinkkasen arkisto:

Aikamatkustuksen teoriasta ja aivan erityisesti käytännöstä



Tämä teksti perustuu Rauman taidemuseon Sähköinen Taide -tapahtumassa helmikuun 4. 1995 pidettyyn esitelmään. Lyhennetty versio on ilmestynyt kyseisen tapahtuman julkaisussa Sähköinen Taide 95.


The Time MachineAikamatkailun ainoa todellinen isä on H.G. Wells, jonka ensimmäinen romaani Aikakone (Time Machine) ilmestyi kirjamuodossa sata vuotta sitten, toukokuussa 1895. Matkustaminen ajassa, vaikuttaminen menneen historian kulkuun tai näkeminen tulevaisuuteen oli kiinnostanut kirjailijoita jo ennen häntäkin, esimerkiksi Charles Dickensiä Jouluaatossa (A Christmas Carol, 1843), Mark Twainia romaanissa Jenkki kuningas Arthurin hovissa (A Connecticut Yankee in King Arthur's Court, 1889) tai vaikkapa utopisti Edward Bellamya, joka hypnoosin keinoin matkusti tulevaisuuteen teoksessa Looking Backward (1888, suom. Vuonna 2000). Tieteiskirjallisuuteen aikamatkustus kuitenkin tuli nimenomaan Aikakoneen myötä, joskin aikaisemmassa tarinassaan, keskeneräiseksi jääneessä jatkoromaanissa "The Chronic Argonauts", oli Wells jo vuonna 1888 esittänyt monia ideoita jotka hän sittemmin sisällytti Aikakoneeseen.

Aikakonetta edeltävissä aikamatkajutuissa oli aikamatkustus kuulunut taikuuden tai magian piiriin eikä sille edes yritetty antaa rationaalista selitystä. Wells esitti tiettävästi ensimmäisenä idean ajassa matkustamisesta teknologian keinoin, joskin hänen tarkoituksensa oli ennen muuta rakentaa tilanne, jossa hän saattoi alleviivata ja kritisoida havaitsemiaan yhteiskunnallisia kehitystrendejä projisoimalla ne kauas tulevaisuuteen. Mutta olivat Wellsin tarkoitukset sitten miten vakavamieliset hyvänsä, avasi hän yhtä kaikki tulvaportit sadoille ja tuhansille enimmäkseen viihteellisille tieteiskirjallisille aikamatkoille ja ne ovat ottaneet ilon ajasta irti tavoilla, jotka aivan varmasti ovat jättäneet oppi-isän itsensä pyörimään haudassaan.

Aikamatkustus on tosiasiassa tieteiskirjallisuuden järjettömimpiä keksintöjä ja koko sen perusidean, rationaaliselta pohjalta lähtevän spekuloinnin, vastainen sillä emmehän Stephen Hawkingista huolimatta varmuudella edes tiedä mitä aika tosiasiassa on. Silti aikamatkustus on tieteiskirjallisuuden vakiintuneista teemoista kiehtovimpia koska se mahdollistaa monenlaiset merkilliset ajatusleikit.

Ensimmäisenä näistä tulee mieleen klassinen isoisä-paradoksi. Mitä tapahtuisi, jos matkustaisin menneisyyteen ja murhaisin isoisäni ennen kuin hän on edes tutustunut isoäitiin? Näin ollen minua ei siis voisi olla olemassa enkä voisi matkustaa menneisyyteen murhaamaan isoisääni. Onko kyseessä mahdollisesti jonkinlainen sofistikoitunut freudilainen itsemurha? Katoanko jäljettömiin samalla hetkellä kun otan hengiltä isoisäni? Synnytänkö ehkä uuden aikalinjan, jolla minua ei ole kun taas jollakin toisella linjalla jatkaa dobbelganger olemassaoloani?

Entä mitä tapahtuu kun aikamatkustaja kohtaa menneisyydessä tai tulevaisuudessa itsensä? Hyviä kysymyksiä kaikki, vastauksista vain tahtoo aina löytyä jokin looginen aukko ja kymmenen uutta kysymystä. Helppoa ei ole aikamatkustajan elämä.

Nämä kysymykset vei äärimmäiseen päämääräänsä Robert Heinlein novellissa "All You Zombies" vuonna 1959. Tässä tarinassa kertojamme paitsi kohtaa itsensä niin osoittautuu myös oman itsensä isäksi ja sittemmin, sukupuolenvaihdosleikkauksen jälkeen (hän on hermafrodiitti ja omaa molempien sukupuolten toimintakelpoisen varustuksen), omaksi äidikseen ja oikeastaan myös tyttärekseen. Jotenkin luulen, että tässä ideassa on geneettisesti jotain pahasti vialla. Eikö jälkeläinen peri keskimäärin puolet geeneistä kummaltakin vanhemmaltaan? Ja jos kertojamme on pienen aikahyppelyn seurauksena myös oman itsensä vanhemmat? Taitaa pää haljeta jos tätä pohtii pitempään!

Samanlainen paradoksimatka on Philip José Farmerin romaani Time's Last Gift (1972), jossa Tarzan, jota Farmer on aina käsitellyt todellisena henkilönä ja joka on kuolematon, matkustaa vuodesta 2780 etäiseen menneisyyteen vuoteen 12000 eKr ja elää läpi kaikkien aikojen kulttuurisankarina ja siinä sivussa oman itsensä moninkertaisena esi-isänä. Teos päättyy sankarimme lähestyessä oman alullepanemisensa hetkeä ja miettiessä mitä tapahtuu kun hetki koittaa ja hän on olemassa kaksin kappalein. Vastausta tähän kysymykseen ei kirjailija valitettavasti anna.

Entäpä sitten radikaalimmat yritykset historian muuttamiseen. Ehkäpä hypoteettinen aikamatkustajamme haluaa matkustaa estämään toisen maailmansodan ampumalla Hitlerin hyvissä ajoin tai musertamaan kristinuskon perusteet pelastamalla Jeesuksen ennen kuin hänet vangitaan Jerusalemissa. Moni tieteistarina on syntynyt tämänkaltaisista premisseistä ja päättyy tavallisesti aikamatkaajan kannalta turhauttavasti. Yleensä osoittautuu, että historia ennemmin tai myöhemmin ajautuu omia aikojaan entisille urilleen ja Hitlerin tai Jeesuksen sijalla osoittautuu olevan joku muu tehtävän edellytykset täyttävä henkilö.

Lest Darkness FallOnnekkaitakin yrityksiä silti löytyy. L. Sprague De Campin romaanin Lest Darkness Fall (jatkosarjana 1939, kirjana 1941) päähenkilö päätyy myöhäisantiikin Roomaan salamaniskun seurauksena (tässä mielessä se ei ole puhdasoppinen tieteistarina vaan pikemminkin fantasia) ja historiantutkijana ja taitavana latinistina asettuu taloksi ja alkaa Mark Twainin päähenkilön tapaan kehitellä meidän ajastamme kotoisin olevia elämää helpottavia keksintöjä. Hän asettaa suureksi tavoitteekseen estää pimeän keskiajan tulon. Se Rooma, jossa hän lopun elämäänsä viettää tuntee hänen kuollessaan kirjapainotaidon, semaforilennättimen, sanomalehdet ja postilaitoksen, kaikki asioita jotka olisivat olleet täysin mahdollisia jo antiikinkin teknologialla ja olennaisia tiedonkulun ja kulttuurin säilymisen kannalta, mutta hänen lopullinen onnistumisensa tai epäonnistumisensa jää avoimeksi.

Kaikki aikamatkustajat eivät välttämättä halua muuttaa historiaa vaan säilyttää sen. Toisinaan aikamatkustaja joutuu suorastaan itse pelastamaan historian sellaiseksi kuin me ja hän sen tunnemme. Näistä jutuista on meidän kannaltamme kiinnostavimpia Michael Moorcockin aikanaan huomattavaa pahennusta herättänyt Behold the Man (1969). Romaanin päähenkilö matkustaa Jeesuksen ajan Palestiinaan tarkistamaan miten kristinusko todella syntyi ja mahdollisesti pelastaakseen Jeesuksen ristiltä. Hän havaitsee Jeesuksen olevan kehitysvammaisen ja tuskin pystyvän puhumaan, joten hän, vuorosanat hyvin tuntevana, ottaa Jeesuksen roolin ja vie sen siihen päätökseen, jonka Raamatusta hyvin tunnemme.

Joskus on menneisyyden kanssa oltava aivan erityisen varovainen, sillä mitä kauemmaksi mennään, sitä suurempia muutoksia tulevaisuudessa saattavat pienimmätkin virheliikkeet aiheuttaa. Ray Bradburyn dinosauruksen metsästäjä novellissa "Ukkosen jyrähdys" (A Sound of Thunder, 1952, suom. Aikakone 3/1991) tallaa vahingossa perhosen ja havaitsee omaan aikaansa palatessaan kaikenlaisten pienten mutta olennaisten asioiden muuttuneen.

On myös mahdollista ettei aikamatkustajamme haluakaan tehdä mitään muutoksia menneisyyteen vaan yrittää hyödyntää sitä kaupallisesti. Seurauksena saattaa olla tilanne, jossa kaikki suurten historiallisten massatapahtumien todistajat olivat tosiasiassa turisteja, joille jokin matkatoimisto on myynyt seiväsmatkan (mikään tunnetun kielioppi ei sisällä sopivia aikamuotoja aikamatkustuksen terminologialle). Näiltä turisteilta edellytetään luonnollisesti diskreettiä käyttäytymistä mutta väistämättä välttää matkaoppaan silmä joskus ja taas saadaan tutustua suureen määrään kiehtovia paradokseja ja kuunnella kuinka järjestynyt ja kronologinen historiamme natisee liitoksistaan.

Tämän lajityypin pieniin klassikoihin kuuluu Robert Silverbergin Up the Line (1969). Hänen päähenkilönsä ovat oppaita, jotka johtavat turisteja suurten historiallisten tapahtumien äärelle. Toiset oppaat ovat diskreettejä ja varovaisia ja välttävät tarpeettoman huomion herättämistä turistikohteissa. Toiset taas heittäytyvät täysin rinnoin historian melskeeseen ja luovat itselleen vapaa-aikanaan toisen identiteetin ja uran jossain sopivaksi katsomassaan ajassa ja paikassa. Tarinan kertojaminä hukkaa yhden turistinsa joka hankkiutuu vaikeuksiin ja yrittäessään korjata tilannetta oppaamme saa aikaan yhä monimutkaisemmaksi käyvän paradoksien vyyhden, jonka seurauksena hän joutuu pakenemaan etäiseen esihistoriaan piileskelemään aikamatkustusta valvovilta viranomaisilta, joista tuonnempana kuulemme lisää.

Aikakoneen saagaAikamatkustuksen hyviin puoliin kuuluu se tosiasia, että aikaa on, taitavasti käytettynä aina riittävästi. Harry Harrisonin romaanissa The Technicolor Time Machine (1967, suom. Aikakoneen saaga) ryhtyy lähes konkurssitilassa oleva elokuvayhtiö aikakoneen keksineen tiedemiehen rahoittajaksi ja nostaa itsensä suosta käytännöllisesti katsoen omista henkseleistään matkustamalla tuhat vuotta ajassa taaksepäin valmistamaan suurta viikinkispektaakkelia, joka huipentuu Amerikan löytämiseen. Käy ilmi, että sittemmin 1960-luvulla Newfoundlannista todellisessa historiassa löydetyt jäänteet viikinkiasutuksesta ovat tosiasiassa peräisin elokuvan lavasteista. Viikingit eivät olisi edes lähteneet Amerikkaan elleivät elokuvantekijät olisi sopivin houkutuksin yllyttäneet. Näin siis Hollywood luomalla spektaakkelielokuvan synnyttää samalla sen historian, josta se kertoo!

Mielenkiintoisia mahdollisuuksia tarjoaa myös tulevaisuus. Välittömän hyödyn tavoittelijat ja käytännöllisesti asioihin suhtautuvat käyvät luonnollisesti tarkastamassa etukäteen ensi viikon lottorivin tai selvittämässä osakkeiden hinnat New Yorkin tai Tokion pörssissä tulevan vuoden puolivälissä. Idealistit puolestaan tutustuvat yhteiskunnan tai ympäristön tilaan sadan tai kahdensadan vuoden kuluttua, kauhistuvat ja alkavat freneettisesti organisoida muutoksia, jotka johtaisivat toivottavampaan asioiden tilaan. Kyynikot puolestaan toteavat kaiken menevän joka tapauksessa päin helvettiä ja myyvät itsensä ja aikakoneensa eniten tarjoavalle ja alkavat muokata historian kulkua työnantajansa toivomaan suuntaan.

Tulevaisuuteen matkustaminen on periaatteessa turvallisempaa kuin menneisyyteen koska emme ainakaan omasta näkökulmastamme katsoen aiheuta paradokseja. Monissa tämäntyyppisissä jutuissa tyydytään vain spekuloimaan historian kululla siihen aktiivisesti puuttumatta ja joskus käydään läpi koko maailmankaikeuden historia kuten William Hope Hodgsonin mystisessä banaalilla nimellä Kauhujen talo suomennetussa romaanissa The House on the Borderland (1908) tai Olaf Stapledonin Viimeisissä ja ensimmäisissä (Last and First Men, 1930) tai The Star Makerissa (1937). Nämä ovat kuitenkin enemmänkin unifantasioita kuin täyttä aikakonetavaraa.

Aidompaa kamaa on Poul Andersonin pitkä novelli "Flight to Forever" vuodelta 1950, jossa aikamatkustaja menneisyydestä nousee korkeaan asemaan tulevaisuuden yhteiskunnassa ja palaa omaan aikaansa matkustamalla kauemmaksi tulevaisuuteen sillä aika osoittautuu sykliseksi, eräänlaiseksi suljetuksi loopiksi.

The Door into SummerTulevaisuuteen matkustaa myös Robert Heinleinin romaanin The Door into Summer (1957) päähenkilö. Hän tosin ei käytä aikakonetta vaan antaa yksinkertaisesti jäädyttää itsensä ja jättää rahansa kasvamaan korkoa. Asiat menevät kuitenkin huonosti. Hän havaitsee olevansa keppikerjäläinen ja vieläpä maailmassa, jossa elämää helpottaa hänen itsensä alulle panema robottiteknologia. Epätoivoisena hän ottaa yhteyttä paikalliseen aikakoneen keksijään, palauttaa itsensä 1970-luvulle, saa elämänsä naisen ja pelastaa vielä kissansakin. Paradoksit ovat rankkoja, juoni mutkikas ja ihailtavan absurdi mutta teos on hienosti kirjoitettu. Suosittelen.

Tulevaisuudesta meidän aikaamme tai meidän lähitulevaisuuteemme matkustetaan tieteiskirjallisuudessa suhteellisen harvoin. Esimerkkeinä mainittakoon vaikkapa Clifford D. Simakin Our Children's Children (1974), jossa tulevaisuuden ihmiset pakenevat menneisyyteen sotaa muukalaisten kanssa tai Robert Silverbergin The Time Hoppers (1967), jossa puolestaan ihmiset ylikansoitetusta tulevaisuudesta alkavat siirtyä meidän lähitulevaisuuteemme ja päähenkilö saa tehtäväkseen tutkia ja estää tapahtuvan pakenemisen, jonka hän historiasta, paenneiden aikamatkustajien tunnetuista lähtövuosista, tietää päättyneen pian tutkimusten aloittamisen jälkeen. Väistämättä päädytään taas paradokseihin, sillä arvattavasti ei kaikki tapahdukaan niin kuin olisi pitännyt.

Aivan muista syistä tullaan nykyisyyteen tai ainakin oletettuun nykyisyyteen Larry Nivenin teoksessa Flight of the Horse (1973), jossa tulevaisuudessa diktaattorina hallitseva YK:n pääsihteeri, joka muuten on tuossa ajassa perinnöllinen ja dynastinen arvo, lähettää aika-agentti Svetzin täyttämään oikkujaan, jotka enimmäkseen koskevat eläinten pyydystystä. Eläimet ovat nimittäin tässä tulevaisuudessa jo ajat sitten kuolleet sukupuuttoon. Svetz pääsee vaikeuksien kautta voittoon ja täyttää tilaukset mutta siinä menneisyydessä, josta hän eläimet hakee on silti jotain omituista, koska hevosella on pitkä sarvi otsassa, valas on valkoinen ja susi muuttuu ihmiseksi...

The Legion of TimeJoskus saatetaan ajassa käydä suoranaista sotaa, sotaa jossa ei ammuskella, vaan yritetään muuttaa historian kulkua, jotta se johtaisi toivottuun lopputulokseen. Varhaisimpia tämän tyyppisiä juttuja oli Jack Williamsonin The Legion of Time (1938, kirjana 1952), joka vaikka onkin hieman kömpelösti kirjoitettu, puolustaa yhä paikkaansa tajuntoja räjäyttävänä aikaseikkailuna. Tämän lajityypin vakavastiotettavampia klassikkoja ovat Fritz Leiberin Change War -tarinat, jotka käsittävät romaanin The Big Time (1958, kirjana 1961) ja kokoelman Change War (1978). Tämän sodan lopputulosta, jos sellaista edes on, ei kirjailija kerro. Sotaa käyvät tahot tunnetaan vain nimillä hämähäkit ja käärmeet ja ne käyvät sotaansa eri aikakausista ja kulttuureista värvättyjen aikasoturien välityksellä. Heidän tehtävänään on historian muokkaus ja toisaalta vastapuolen aiheuttamien muutosten estäminen.

John Varleyn Millenniumissa (1983) puolestaan tulevaisuudesta tulleet agentit kidnappaavat ihmisiä tuhoutuvista lentokoneista ja korvaavat heidät keinotekoisesti kasvatetuilla mutta valmiiksi elottomilla ruumiilla. Tulevaisuuden asukkaat tarvitsevat meidän aikamme ihmisiä kansoittaakseen maan uudelleen, sillä nämä tulevaisuuden ihmiset ovat itse ympäristön tuhoutumisten jäljiltä niin pahoin geneettisten muutosten runtelemia, että heistä itsestään ei tähän tehtävään enää ole.

Jos nyt sitten oletamme aikakoneiden ja aikamatkustuksen yleistyvän voimme yhtä lailla olettaa viranomaisten kiinnostuvan niistä ja, kuten käy kaikkien hauskojen, villien ja vapaiden asioiden, asettavan ne verolle ja tiukkaan kontrolliin. Näin tulevat menneisyyttä ja tulevaisuutta partioimaan aikapoliisit, joiden tehtävänä on pitää historia ennallaan ja tuoda oikeuden eteen mahdolliset rikolliset, oman edun tavoittelijat ja paradoksien aiheuttajat.

Guardians of TimeTällaisia tehtäviä hoitavat esimerkiksi Poul Andersonin päähenkilöt novellikokoelmissa Guardians of Time (1960) ja Time Patrolman (1983). Hänen sankariensa tehtävänä on pitää historia kurissa ja järjestyksessä eli sellaisena kuin me sen tunnemme mikä ei aina ole helppoa. Muuan hänen aikapoliiseistaan päätyy esimerkiksi viettämään Moorcockin edellämainitun henkilön tapaan lopun elämäänsä muinaisessa Persiassa suurkuningas Kyyroksena, joka valitettavan työtapaturman vuoksi on päässyt ennen aikojaan hengestään. Samanlaisia tehtäviä ja ennen muuta paradoksien torjuntaa hoitelevat myös H. Beam Piperin poliisit tarinoissa, joista parhaat on koottu kokoelmaan Paratime (1981), ja todella laajassa mitassa toimitaan Keith Laumerin romaanissa The Worlds of the Imperium (1962), jossa selvitellään kokonaisten rinnakkaisten aikalinjojen ylläpitoa ja hyvinvointia.

Viranomaisia edustaa myös Isaac Asimovin "Ikuisuus" paradoksaalisesti nimetyssä romaanissa Ikuisuuden loppu (The End of Eternity, 1955). Asimovin aikateknikkojen tarkoituksena on ohjailla historiaa, jotta se korrektisti johtaisi suureen päämäärään, utopian nimeltä Ikuisuus syntyyn. Ikuisuuden puuttuminen historian kulkuun on kuitenkin johtanut kehityksen pysähtymiseen ja taantumiseen. Romaanin päähenkilö kapinallinen aikateknikko Andrew Harlan yrittää tuhota Ikuisuuden ja onnistuu siinä tietenkin, jolloin Ikuisuuden manipuloima tulevaisuus katoaa ja korvautuu meiden todellisella aikalinjallamme.

Ja kun on olemassa tällaisia jatkuvasti ajan virrassa liikkuvia tahoja nousee mielenkiintoiseksi niin sanotun nykyhetken merkitys. Onko sellaista lainkaan olemassa? Tarkoittaako se yksinkertaisesti sitä hetkeä, jona aikamatkustaja käynnisti aikakoneensa vaiko mahdollisesti sitä hetkeä, johon hän palaa. Oletettavasti hän ei voi palata juuri siihen hetkeen ja pisteeseen, josta hän lähti. Sehän saattaisi tuottaa varsin kiusallisen tai jopa tuhoisan yhteentörmäyksen ja paradoksin kun palaavan matkaajamme aikakone törmää juuri lähtevään itseensä.

Aikakoneen pysäköiminen onkin käytännön ongelmista isoimpia. Matkustaminen toiseen aikaan merkitsee sitä, että sinne viedään huomattava määrä materiaa, joka tosiasiassa on jo ennestään siellä olemassa, joskin mahdollisesti jossain toisessa muodossa ja, jos sivuutamme tämän perusongelman, niin paikassa johon aikakone, kiinteä atomeista ja molekyyleistä koostuva esine, pysähtyy, on epäilemättä ennestään ainakin ilmaa jollei suorastaan jotain huomattavasti järeämpää.

Vaikka olettaisimmekin että aikakone pysähtyessään pystyy syrjäyttämään ilman on sen turvallisuussyistä automaattisesti myös vältettävä mahdollisia kiinteitä esineitä ja otettava huomioon aikojen kuluessa tapahtuneet tai tapahtuvat muutokset matkustuspaikalla. Olisihan noloa ja epämukavaa, jos matkaajamme sattuisi materialisoitumaan vyötäröään myöten peruskalliossa tai ehkäpä jopa siinä pisteessä jossain ulkoavaruudessa, missä maapallo sattui olemaan hänen lähtöhetkellään. Käyttökelpoisen aikakoneen on siis pystyttävä liikkumaan paitsi ajassa niin myös tilassa jotta tällaisilta vaikeuksilta vältyttäisiin eikä energiankulutuksesta ole vielä edes puhuttu eikä tässä esityksessä edes yritetä puhua.

Collision CourseSuuri spekuloija tämäntapaisilla asioilla on ollut englantilainen Barrington J. Bayley. Romaanissa Collision Course (1973, myös nimellä The Collision with Chronos) maailmassa, joka ei ole omamme, kiinnittää muuan tutkija huomiota raunioihin, jotka sen sijaan että rapautuisivat yhä enemmän ja enemmän näyttävätkin nuortuvan. Hän matkustaa tulevaisuuteen sillä aikamatkustus ja ajan manipulointi on juuri tullut mahdolliseksi ja havaitsee, että aika virtaa samanaikaisesti kahteen suuntaan. Ajan toisesta päästä (lainausmerkeissä) on lähtenyt oma historiansa ja kehityksensä ja lopulta sivilisaationsa ja nykyhetki on kummassakin tapauksessa ikään kuin etenevän aallon harjalla. Nyt nämä kaksi aikalinjaa ovat kohtaamassa toisiaan ja hänen näkökulmastaan nuortuvat rauniot ovat jäännöksiä tuosta vastakkaissuuntaan etenevästä aikalinjasta. Kaikki viittaa siihen, että molemmat kulttuurit ovat tuomittuja väistämättömään tuhoon kun aikalinjat kohtaavat.

Samassa teoksessa spekuloidaan myös mahdollisuudella ajan etenemiseen eri nopeudella erilaisissa olosuhteissa. Niinpä on avaruusasema, jonka asukkaista osa elää hedonistista elämää "normaaliajassa" kun taas naapurissa työväenluokka elää huomattavasti nopeutetussa ajassa omassa eristetyssä osastossaan ja pystyy näin tuottamaan mitä tahansa parempi väki haluaakin yläluokan näkökulmasta katsottuna hyvin nopeasti.

Mielenkiintoinen ja Bayleyn tekstien kanssa hieman samanhenkinen aikaspekulaatio tavataan myös Ian Watsonin novellissa "Hyvin hidas aikakone" (The Very Slow Time Machine, 1978), joka on suomennettu Aikakoneen numerossa 4/1988. Watsonin aikakoneen on päästäkseen tietyn aikamäärän yhdellä hypyllä tulevaisuuteen matkustettava ensin saman verran menneisyyteen ja matka menneisyyteen kestää aikamatkustajan kannalta saman verran subjektiivista aikaa kuin mitä on tarkoitus hypätä tulevaisuuteen. Aikamatkustajan, joka haluaa hypätä kaksikymmentä vuotta tulevaisuuteen on täten ensin vietettävä 20 vuotta menneisyyteen etenevässä koneessaan. Sivustakatsojien kannalta hän näyttää olevan tyhjästä ilmaantuneessa suljetussa laitteessa, jota ei voi avata, ja hän näyttää elävän takaperin.

Taaksepäin kulkevaa aikaa käsitteli myös Philip K. Dick romaanissa Haudasta kohtuun (Counter-Clock World, 1967), jossa elämä alkaa hautajaisista ja päättyy syntymään. Dick on pohtinut myös muunlaisia aikaongelmia kuten esimerkiksi novellissa "A Little Something for Us Tempunauts" (1974), jossa joukko astronautteja elää loputtomasti läpi samoja tapahtumia jonkinlaisessa suljetussa aikaloopissa.

TimescapeTämän lajityypin kuningaskirja on kuitenkin Gregory Benfordin Timescape (1980). Siinä joukko tiedemiehiä aivan meidän ekokatastrofin partaalla olevasta lähitulevaisuudestamme lähettää tachyoneja, ajassa taaksepäin eteneviä hiukkasia, morsetuksen tapaan hyväksi käyttäen menneisyyteen varoituksen uhkaavasta tuhosta. Viesti vastaanotetaan 1960-luvun Kaliforniassa ja niiden vastaanottajan on yritettävä vakuuttaa skeptiset kolleegansa viestin aitoudesta. Romaanin huippukohta on kuitenkin Kennedyn murha 22. marraskuuta 1963. Tieto siitä tulee yksityiskohta kerrallaan ja lukija alkaa vähitellen tajuta, että eihän se ihan näin mennytkään. Toisin sanoen se aikalinja, jolla liikutaan, ei olekaan meidän aikalinjamme vaan jokin toinen, jossa historia poikkeaa yksityiskohdissaan meidän historiastamme.

Fred Hoylen romaanissa Los Angeles ei vastaa (October the First Is too Late, 1966) puolestaan aika sekoittuu siten, että eri puolilla maapalloa eletään eri aikaa, Kreikka elää antiikkia, Ranskassa on juuri päättynyt ensimmäinen maailmansota ja Aasiassa puolestaan ilmeisesti kolmas maailmansota, ja Pohjois-Amerikka elää aikaa ennen valkoisten tuloa. Kirjailija jättää kuitenkin spekulaationsa puolitiehen, eikä kehitetyllä mielenkiintoisella tilanteella tosiasiassa oikein tehdä mitään.

No itseasiassa tiedämme lähes varmuudella, että edellä esitetyt ongelmat ja spekulaatiot ovat pelkkää mielikuvitusta ja että aikamatkustus on mahdotonta eikä aikakoneita koskaan tulla keksimään. Mistäkö me sen tiedämme? Vastaukseksi voi esittää toisen kysymyksen: Onko kukaan koskaan nähnyt aikamatkustajia tai aikakoneita? Jos aikamatkustus, ainakin menneisyyden suuntaan, tulisi joskus mahdolliseksi, pitäisi täällä vilistä kaiken aikaa uteliaita matkaajia tulevaisuudesta ja luulisi että vaikkapa pitkin Dallasia Kennedyn murhan aikoihin laskeutuneet aikakoneet olisivat herättäneet edes jonkinlaista huomiota vaikka aikapoliisit kuinka yrittäisivät pitää yllä kuria ja järjestystä. Toisaalta ihmiskunnan historian väitetään olevan pullollaan ilmestyksiä, ihmeitä, enkeleitä, ufohavaintoja ja muuta merkillistä. Ehkäpä aikapoliisin käsi ei sittenkään aivan joka paikkaan ole yltänyt...



Takaisin alkuun

Takaisin Hinkkasen arkistoon

Takaisin päähakemistoon


Tämä teksti arkistoitu 23. syyskuuta 1997