Ellei lohikäärmettä olisi, se täytyisi keksiä




Tuhansien vuosien ajan elivät ihmiset kaikkialla maailmassa siinä vakaassa käsityksessä, että lohikäärme oli osa luomakuntaa. Harvempi kai sitä oli itse osunut näkemään, mutta luotettavaa toisen käden tietoa oli runsaasti. Tiedettiin, että lohikäärme oli suuri siivekäs lisko, joka puhalsi kidastaan tulta tai polttavan myrkyllistä hengitystä. Satunnaisesti tiedettiin tavatun myös monipäisiä yksilöitä.
Lohikäärme asui luolassa tai järvessä, se oli älykäs tai ainakin viekas, ja ahne sekä ruuan että kullan ja muun maallisen mammonan suhteen. Sen ulkomuotoa ja elintapoja kuvailtiin eläinopin kirjoissa. Lohikääremeen merkittävä pitkäikäisyys oli se ominaisuus, jonka kohdalla ihmiskunta jo varhain pyrki järkyttämään luonnon tasapainoa ja muokkaamaan planeetan voimasuhteita mieleisekseeen. Lohkäärmeen luurankojakin löydettiin ja rekonstruoitiin. Karttoihin oli merkitty olennon pääasialliset asuinseudut. Lääkärit ja alkemistit käyttivät työssään vaihtelevalla menestyksellä lohikäärmeen osia.

Pitkin 1800-lukua, luonnontieteiden äkkijyrkän nousun yhteydessä, alkoi kuitenkin vallata alaa käsitys, että lohikäärme olisikin pelkkä taruolento. Silti vielä 1900-luvulla esitti John Vinycomb näkemyksen, että kysymyksessä on todella elänyt, mutta sukupuuttoon kuollut eläin. Teoksessaan The Dragons of Eden (1977) Carl Sagan tarjoaa teoriaa, että mielikuva lohikäärmeestä on periytynyt rotumuistissa ihmisen varhaisilta esi-isiltä, jotka elivät jättiläisliskojen aikakaudella yli kuusikymmentä miljoonaa vuotta sitten.
Yleisesti kuitenkin katsotaan taruhirviön syntyneen ihmisten liioitteluun taipuvaisessa mielikuvituksessa krokotiilien, jättiläiskäärmeiden ja erilaisten liskojen, kuten indonesialaisen Draco volansin, sekä satunnaisten fossiililöytöjen inspiroimana. Hankala kohta tässä teoriassa on suhteellisen yhdenmukaisen myytin tavaton levinneisyys maailmassa, jossa tiedonvälitys oli perin suppeaa.

Jos eläintiede onkin ollut lohikäärmeen kanssa ymmällään, niin kirjallisuudella ei ole ollut mitään ongelmia myytin hyödyntämisessä. Kuten J.R.R. Tolkien on todennut, fantasian vaakunaeläin lohikäärme ei ole mikään satunnainen kuvitelma. Olento on vedonnut ihmismieliin kaikenlaisissa kulttuureissa, ja löytänyt siten tiensä lukemattomiin taruihin ja uskomuksiin. Seuraavassa silmäilemme pääkohdittain lohikäärmeen taivalta kaukaisesta menneisyydestä etäiseen tulevaisuuteen.


Kiinassa lohikäärmeitten on maa...

Kiina on lohikäärmeiden vanhoja kotimaita. Jopa Kiinan kirjoitettu kulttuurikin alkaa Shang-dynastian aikana (1500-1050 eKr) kaiverretuista "lohikäärmeenluista", jotka enimmäkseen sisälsivät viestejä esi-isien hengille. Säilyneet lohikäärmeenluut on tarkempi tutkimus kylläkin osoittanut härille kuuluneiksi, mutta olennaista kai sentään on ajatus transkendentista olennosta, jolla oli yhteys tämän- ja tuonpuoleisen välillä.

Kiinalainen lohikäärme lung oli yksisarvisen, feeniksin ja kilpikonnan ohessa yksi neljästä maagisesta eläimestä. Sarvipäinen, suomukas lohikäärme oli vesien, etenkin jokien asukas, vaikka monet tarinat ja kuvat esittävät sen myös pilvissä asustavana sateen haltijana. Vanha legenda tiesi, että jos lohi kykeni vaelluksellaan jokea ylös selviytymään kaikista koskista, lohikäärmeporteista, se muuttui vaivansa palkaksi lohikäärmeeksi. Lohikäärme liitettiin muinaisessa Kiinassa ylhäisyyteen, ja siksi oli tapana kirjailla alhaissyntyisten poikalasten tekstiileihin kuva lohen muuttumisesta lohikäärmeeksi siinä toivossa, että poika kohoaisi säätykierrossa esimerkiksi sotilaallisten ansioidensa avulla.
Kiinalaisen lohikäärmeen arvokkuudellakin oli aste-eroja. Korkea-arvoisin oli viisivarpainen keisarillinen lohikäärme lung, jonka käyttö koristeaiheena oli sallittu vain keisarillisen perheen jäsenille. Nelivarpaista mang-lohikäärmettä saivat kantaa keisarillista perhettä lähinnä olevat piirit. Merentakaisella serkulla japanilaisella lohikäärmeellä oli ainoastaan kolme varvasta kussakin jalassaan.

Päinvastoin kuin pahuutta ja raakaa, tuhoavaa voimaa edustava länsimainen lohikäärme, on kiinalainen lung mielletty hyväntahtoiseksi ja viisaaksi, suorastaan jumalalliseksi olennoksi. Keltaisesta joesta noussut lohikäärme ensimmäisenä selitti Kiinan keisarille jin ja jang -ympyrän symboliikan. Lung kuvataan usein liekehtivän helmen kanssa, johon sen mahtavat yliluonnolliset voimat on kätketty. Lohikäärmeen sai kesytetyksi se, joka onnistui sieppaamaan liekkihelmen itselleen.

Länsimaisessa tieteis- ja fantasiakirjallisuudessa aidot kiinalaiset lohikäärmeet ovat kovin harvinaisia. John Wyndhamin viehättävässä novellissa Chinese Puzzle (1953) kuoriutuu yksi esiin Walesiin kulkeutuneesta munasta. Mieheen jolla on menneisyys kiinalaisena lohikäärmeenä, vieläpä viisivarpaisena, voi tutustua R.A. MacAvoy'n teoksessa Tea with the Black Dragon (1983) sekä sen jatko-osassa Twisting the Rope (1986). Alkuperäisessä lohikäärmehahmossaan kyseinen herra Mayland Long (oolong, jos satut tuntemaan teelaatuja) esiintyy myös MacAvoyn merkittävässä Damiano-trilogiassa.


Amerikanserkku Sulkakäärme

Amerikan alkuperäiskansojen sulkakäärme on selvästi läheisempää sukua itämaiselle kuin läntiselle lohikäärmeelle. Jumalallinen sulkakäärme, atsteekkien Quetzalcoatl ja mayojen Kukulcan, oli Keski- ja Etelä-Amerikan mytologioiden keskeinen hahmo. Se oli yhdistelmä kahdesta pyhästä eläimestä, linnusta ja käärmeestä, jotka edustivat elämän henkistä ja materiaalista puolta. Taivaan, sielun, henkisyyden ja valon lintu ja maan, fyysisen aineen, voiman ja viisauden käärme yhdistynyt, kaksinaineen olemus sulkakäärmeenä muistuttavat kiinalaiseen lohikäärmeeseen liittyvästä jin ja jang-symboliikasta.

Sulkakäärme kuvataan yleensä käärmeenä, jota suomujen asemesta peittävät sulat. Usein sulkakäärme esiintyy myös ihmishahmoisena jumaluutena, messiaana joka syntyi neitsyestä, opetti ja sääti lakeja, kohtasi kuoleman ja palasi sitten voitokkaana manalasta. Quetzalcoatl otti käyttöön veriuhrit, jotka liittyivät kiinteästi eteläamerikkalaisten alkuperäiskansojen uskonnollisiin menoihin. Alunperin oli kysymys uhraajan omasta verestä, jota tämä vuodatti korvastaan tai kielestään, mutta myöhemmin siirryttiin oikeisiin ihmisuhreihin, joissa Jumalalle tarjottiin uhratun sydän. Useissa kuvissa nähdään sulkakäärme juomassa uhrin verta tai nielemässä tätä kokonaan.
Niin veriselta kuin tämä kuulostaakin, ei sulkakäärmettä suinkaan nähty Keski- ja, Etelä-Amerikassa ihmiskunnan vihollisena. Päinvastoin, se edusti tasapainoa, hedelmällisyyttä ja olemassaolon jatkuvuutta.

Sulkakäärmeen kaltaisen linnun ja matelijan yhdistelmän tapaa Jessica Amanda Salmonsonin novellissa Eagle-Worm (1980). Tämä kaksinainen olento, joka voi olla sekä ystävä että vihollinen, on intiaaniheimon totemeista mahtavin. Se säätää tuulet, myrskyt ja tulvat, ja sen luo on jokaisen Heimon Äidin mentävä tutkittavaksi ennen johtotehtäväänsä astumistaan.


Kaaoksen hirviö, synnin ruumiillistuma

Sumerilainen mytologia tunsi jo kolmannella vuosituhannella ennen ajanlaskumme alkua kertomuksen lohikäärmeen surmaamisesta. Lohikäärme Kur ryöstää siinä jumalatar Ereskigalin ja vie tämän manalaan. Seuraa ankara taistelu lohikäärmeen ja sankarin välillä, joka yhdessä versiossa on veden jumala Enki, toisessa Ninurta ja kolmannessa rakkauden jumalatar Inanna. Kun Kur on surmattu, alkavat maanalaiset vedet tulvia ja hedelmöittävät maan.
Toisella vuosituhannella eKr. tunnettiin Babylonissa myytti, jossa alkumerellä Apsulla oli puolisonaan lohikäärme Tiamat. Veden jumalan poika Marduk surmasi Tiamatin ja loi sen jäännöksistä taivaan ja maan.

Nämä Kaksoisvirranmaan myytit vaikuttivat koko Lähi-Idän mytologiaan ja siten sekä Raamattuun että kreikkalaiseen kirjallisuuteen. Siksi Kur ja Tiamat ovat länsimaisen lohikäärmekäsityksen kantamuotoja. Lohikäärme tuli merkitsemään kaaoksen, väkivallan, synnin ja kuoleman voimaa, jolla on ainaisella vastapelurinaan miekkaa heiluttava valon ja järjestyksen edustaja, lohikäärmeentappaja. Johanneksen Ilmestys samaistaa lohikäärmeen itseensä Luciferiin:

'Ja syttyi sota taivaassa: Miikael ja hänen enkelinsä sotivat lohikäärmettä vastaan; ja lohikäärme ja hänen enkelinsä sotivat, mutta eivät voittaneet, eikä heillä enää ollut sijaa taivaassa.

Ja suuri lohikäärme, se vanha käärme, jota perkeleeksi ja saatanaksi kutsutaan, koko maanpiirin villitsijä, heitettiin maan päälle, ja hänen enkelinsä heitettiin hänen kanssaan
(Joh. Ilm. 12:7-9).


Kreikkalaisessa tarustossa on lohikäärme yleinen hirviö, joskin yleensä varsin persoonaton. Se esiintyy aarteen vartijana tarinassa Jasonista ja argonauteista näiden etsiessä kultaista taljaa. Herakles joutui urotöidensä aikana kohtaamaan Lernan monipäisen myrkyllisen Hydran ja hesperidien kultaomenapuuta vartioivan Ladonin.
Länsimaisen lohikäärmetradition kannalta tärkein lienee kertomus Zeus-jumalan ja Danaen pojasta Perseuksesta. Etiopian kuninkaan puoliso oli vihoittanut merenluonnottaret, nereidit, jotka lähettivät merihirviön maan vitsaukseksi. Kuninkaan tytär Andromeda oli päätetty uhrata hirviölle nereidien lepyttämiseksi. Perseus saapui paikalle, kun kallioon kahlehdittu neito odotti hirviötä, ja löi lohikäärmeen miekallaan graioilta anastamiensa siipikenkien avulla.

Perseuksen seikkailuista on William Tenn kirjoittanut ironisen pitkän novellin Medusa was a Lady! (1951), jossa muinaista myyttiä hyödynnetään surkuhupaisalla tavalla 1930-luvun antisankarin Percy S. Yuss'in surullisissa vaiheissa rinnakkaismaailmoista tulleiden muukalaisten pelinappulana.


Marttyyristä miekkamieheksi

Perseus-tarun jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa on kristityn maailman varmasti tunnetuin lohikäärmetärina, kertomus Pyhästä Yrjänästä, joka surmaa seutua terrorisoivan, nuoria neitoja ahmivan lohikäärmeen ja pelastaa pedon seuraavaksi uhriksi valitun kuninkaantyttären.

Alkuperäinen, 400-luvulta peräisin oleva Yrjö-legenda ei tunne lainkaan lohikäärmettä, vaan kertoo keisari Dadianoksen hoviin kuuluneesta Georgioksesta, joka tunnustautui kristityksi ja kieltäytyi uhraamasta Apollolle. Siksi hän joutui kidutettavaksi ja heitti henkensä, mutta palasi kolmasti elämään suorittamaan ihmetöitä ja tuli viimein kanonisoiduksi erityisen näyttävän marttyyriytensä vuoksi.
Vasta 1100-luvulla putkahtaa ilmoille nk. Ambrosiana-teksti, vanhin tunnettu Yrjänä ja lohikäärme -legendan muoto. Se kertoo pakanallisesta Silenan kaupungista Libyassa. Kaupungin lähellä olevassa järvessä asui myrkyllinen lohikäärme, jota kaupunkilaisten piti ruokkia lampailla. Kun lampaat loppuivat, alettiin arpomalla ottaa kaupunkilaisten lapsia. Viimein arpa lankesi kuninkaan tyttäreen. Tämän ollessa matkalla syötäväksi ratsasti paikalle kappadokialainen sotatribuuni Georgios, joka lannisti hirviön, sitoi sen (neitseellisen) neidon vyöllä, ja antoi tämän taluttaa pedon kaupunkiin. Siellä Georgios (lievällä kiristyksellä) käännytti kaupunkilaiset kristinuskoon ja surmasi sitten lohikäärmeen.

Yrjänästä tuli erittäin suosittu ja ihailtu pyhimys, jolle pystytettiin lukuisia kirkkoja ja luostareita. Meidänkin maassamme on Yrjänää, lohikäärmettä ja neitoa esittäviä puuveistoksia tavattu 25 kirkosta. Myös kreikkalaiskatolisen uskon maissa on Juri, Jiri, Jiiri, Jiirdz hyvin tunnettu, ja hänet on kuvattu monissa ikoneissa ja kirkkomaalauksissa. Fantasiakirjallisuuden ystävän kannalta on kiintoisaa, että Jiri oli samalla metsäneläinten, etenkin susien suojelija, jolla ainakin Kroatiassa oli kyky muuttaa ihminen ihmissudeksi, kun taas suhteellisen läheisillä Karpaateilla sai vampyyriruhtinas Dracula nimensä lohikäärmeeltä.

Englantilaiset mieltyivät Yrjänään aivan erityisesti ja valitsivat tämän kansalliseksi suojeluspyhimyksekseen. Heidän sotahuutonsa oli 'England and St. George!' ja vuonna 1222 määräsi kansallissynodi pyhimyksen päivän kansalliseksi juhlapäiväksi. Häijy tarina väittää, että pyhäinjäännöskaupan kultakaudella osti Englannin silloinen kuningas genovalaisilta kauppiaalta balsamoidun Pyhän Yrjön lohikäärmeineen kaikkineen. Myöhempien aikojen tutkimukset sitten paljastivat, että Yrjö-vainaa oli luultavasti turkkilainen ja lohikäärme varmasti krokotiili.

Fantasiakirjailijoita Pyhän Yrjön tarina on inspiroinut tekemään omia sovituksiaan. Tunnetuimpia lienee Gordon R. Dicksonin romaani The Dragon and the George (1976), joka osittain perustuu saman tekijän novelliin St. Dragon and the George (1957). Lohikäärmeiden ystävä Roger Zelazny väänteli pariinkin otteeseen alkuperäistarinaa mieleisekseen. Hänen novellinsa The Monster and The Maiden (1976) antaa näpäyksen ennakkoasenteiselle lukijalle, ja hänen maineikas novellinsa The George Business (1980) todistaa vakuuttavasti yhteisten intressien sovittavan voiman. Matthew Robbinsin ohjaama Walt Disney Produktions'in tuottama elokuva Lohikäärmeentappaja (Dragonslayer), ensimmäisiä suuria erikoistehosteoopperoita, on väännellyt melkoisesti uskonnollisesta arvolatausta, mutta muuten kertoo pohjimmiltaan saman tarinan.


Beowulf ja Pendragon

Vallan suotta tekivät britit epäonnistuneita krokotiilikauppojaan. Heillä oli jo satojen vuosien takaa laatuluokan lohikäärmeitä omassa maassa.

Muinaisgermaaniselta ajalta, n. 700-luvulta on peräisin englantilaisen kirjallisuuden vanhin eeppinen teos, sankarirunoelma Beowulf. Eepoksen tekijää ei tunneta, mutta hänen arvellaan olleen kristitty hengenmies, joka teoksessaan tarkastelee sankarillista, mutta synkkää ja armotonta pakana-aikaa. Siksi runoelman sankari Beowulf ei voi esiintyä Pyhän Yrjön tavoin kristillisten arvojen esitaistelijana synnin ja pimeyden hirviöitä vastaan. Urhoollinen sankari edustaa periksiantamatonta, lannistumatonta rohkeutta toivottomassa tilanteessa. Miten monta hirviötä hän lyökään, niitä ilmaantuu aina uusia. Sankarin osa on jatkaa kamppailua niin pitkään kuin kykenee.

Eepoksen brittiläisestä syntyperästä huolimatta sijoittuvat tapahtumat Skandinaviaan. Alkupuoliskossa ahdistelee tanskalaisen heimokuninkaan Hrogarin mahtavaa salia peikkohirviö Grendel, joka sieppaa joka yö yhden soturin saaliikseen. Gööttiläinen sankari Beowulf tulee apuun ja surmaa sekä hirviön että sen äidin kamppailussa vedenalaisessa luolassa. - Runoelman jälkiosassa on näistä tapahtumista kulunut aikaa viisi vuosikymmentä. Beowulf on nyt gööttien vanha kuningas, jonka valtakuntaa on tullut ahdistamaan tulta syöksevä lohikäärme. Sen aarteesta on varas onnistunut sieppaamaan kultaisen maljan, mistä vihastuneena hirviö päästää vihansa valloilleen. Beowulfin soturit säikkyvät petoa, ja vanha kuningas joutuu kohtaamaan sen yksinään. Hän surmaakin sen, mutta lohikäärmeen myrkyllinen veri polttaa myös hänet itsensä kuoliaaksi.

Professori J.R.R. Tolkien, johon palaan tuonnempana lähemmin, tunnustautuu Sir Israel Gollanz -muistoluennossaan Beowulf: The Monsters and the Critics eepoksen ja sen hirviöiden ihailijaksi. Hän ylistää runoelmaa tunnelmaltaan vaikuttavana kaunokirjallisuutena, jonka arvoa ei ole oikein ymmärretty, koska on tuijotettu siihen vain historian, arkeologian, kansanperinteen ja kirkkohistorian kompostikasana. Runoelman arvon takeena Tolkien piti sitä, että se on vielä meidänkin vuosisadallamme jaksanut innostaa kirjailijoita.
Tolkien piti luentonsa lokakuussa 1936, ja julkaisi vuotta myöhemmin pikku teoksensa The Hobbit (suom. Lohikäärmevuori, 1973 ja Hobitti eli Sinne ja Takaisin,1985), jota kerran jos toisenkin on pidetty Beowulfin lempeänä parodiana. Muistelkaapa vain Klonkun luolaa maanalaisine järvineen ja virkaatekevää murtovarasta Bilbo Reppulia sieppaamassa kultaista maljaa lohikäärmeen luolasta onnettomin seurauksin.

Peikkohirviö Grendelin kannalta tarinaa toistaa John C. Gardner mustan huumorin sävyttämässä teoksessaan Grendel (1971). Teoksen vanha viisas lohikäärme katsoo ihmiset saamattomaksi joukoksi, jota hirviöt on luotu ahdistamaan vain sen oman kehityksen vauhdittamiseksi.

Legendaarinen kuningas Arthur Pendragon Pyöreän Pöydän Ritareineen on tuottanut tarkkaa ajoitusta tavoitteleville historioitsijoille runsaasti päänvaivaa puhumattakaan kirjailijoista, jotka ovat runnoneet tarukuninkaan milloin mihinkin Britannian historian kohtaan. Varhaisin ajoitettava merkintä hänestä on vuodelta 829 tekstissä, joka viittaa noin 300 vuoden takaisiin tapahtumiin. Arthurin tarinaan liittyvä lohikäärmesymboliikka tarjoaa yhden vihjeen ajankohdasta.
Geoffrey of Monmouth, joka kirjoitti vuosina 1132-5 teoksen Historia Regum Britanniae (Britannian kuninkaiden historia) oli walesilaista tai bretonilaista syntyperää ja sai opetusta St. Georgen (!) collegessa Oxfordissa. Hänen teoksensa varhaisin osa, Prophetia Merlini, perustuu vanhempiin walesilaisiin lähteisiin. Roomalaisen Nenniuksen Ambrosius nimisesta ennustajapojasta ja walesilaisesta Myrddin'istä, joka näkee taivaalla ennusmerkkejä, hän yhdistää Merlininsä.
Merlin näki näyn punaisen ja valkoisen lohikäärmeen kamppailusta, jonka punainen voitti, ja ennusti siitä Arthurin tulon. Punainen lohikäärme oli roomalaisen kohortin tunnus niinkuin kotka legioonan. (Siitä muuten juontaa sana rakuuna.) Toisen lohikäärmeen valkoinen väri taas liittyy saksilaisiin, Merlinin tarinassa erityisesti kuningas Vortigerniin. Punaista lohikäärmettä tunnuksenaan pitäneen Pendragon-suvun ajoittaminen roomalaisten miehittäjien Britanniasta vetäytymisen sekaviin loppuaikoihin on ratkaisu, jonka Mary Stewart saa toimimaan hienosti Merlin-tetralogiassaan, jonka ensimmäisessä osassa The Crystal Cave (1970, suom. Kristalliluola 1972) lohikäärmeiden symbolinen taistelu tapahtuu.


Kaikkien lohikäärmeiden ruhtinas Fafnir

Germaanisen kirjallisuuden varmasti merkittävin lohikäärme on Fafnir, joka on säilyttänyt elinvoimansa keskiajasta asti monia muutoksia kokeneen tarunsa kaikissa versioissa.

Vanhempi, runomuotoinen Edda syntyi Islannissa 1200-luvun alkupuoliskolla, ja sitä seurasi pian Snorri Sturlusonin Proosa-Edda. Saman tarinaperinteen pohjalta syntyi n. 30 vuotta Sturlusonin kuoleman jälkeen Volsunga-saaga, ja melko pian oli taru ehtinyt jo mannermaalle asti, missä se muovautui Saksan kansalliseepokseksi Nibelungeliediksi. Tarut perustuvat jo kansainvaellusten ajalta peräisin oleviin aihelmiin, niinpä jo Beowulfissa tunnetaan tarina Fafnir-lohikäärmeen ja Sigurd-sankarin kohtaamisesta. Se esitetään siinä Grendel-hirviön surmaamisen jälkeisessä voitonjuhlassa sankarilauluna.

Eddan mukaan tapahtumien kulku oli tämä: Volsung-kuninkaan poika Sigurth perii isänsä katkenneen miekan, joka sankarin vartuttua taotaan yhteen. Sillä hän lyö alunperin Andvari-kääpiölle kuulunutta kirottua aarretta vartioivan lohikäärme Fafnirin. Myöhemmin hän itse saa surmansa aarteen vuoksi, kun hänen vaimonsa Guthrunin veli Gunnar surmaa hänet.
Volsunga-saagassaon lohikäärmeen rooli jo mutkikkaampi. Jumalat surmaavat vahingossa Hreidmar-nimisen mahtimiehen pojan Ottarin tämän kalastaessa saukon hahmoisena. He maksavat Hreidmarille hyvityksenä verirahan Andvarin aarteella, jolloin Ottarin veli Fafnir joutuu ahneuden valtaan, surmaa isänsä anastaakseen aarteen itselleen, ja sitä vartioidakseen muuntautuu lohikäärmeeksi. Vielä kolmannen veljen Reginin yllyttämänä nuori kuninkaanpoika Sigurd lyö lohikäärmeen, tulee sen veressä kylpemällä haavoittumattomaksi (yhtä kohtaa lukuunottamatta, tietenkin) ja sen sydämen syömällä oppii ymmärtämään lintujen kieltä.
Nibelungeliedissä on lohikäärmeen surmaaminen tapahtunut jo ennen varsinaisen kertomuksen alkua. Sen tärkein seuraus tarinan kannalta on sankari Siegfriedin saavuttama melkein täydellinen haavoittumattomuus.

Viimeisimmän muodonmuutoksensa tarina koki 1800-luvun puolivälissä, kun Richard Wagner kirjoitti sen pohjalta neliosaisen oopperansa Nibelungen Sormus. Tässä muunnelmassa Fafnir on toinen kahdesta jättiläisestä, jotka rakentavat Valhallan jumalien asuinpaikaksi. Palkakseen he saavat Alberich-kääpiöltä anastetun kulta-aarteen maagisesta Reininkullasta taottuine mahtisormuksineen. Sitä himoitessaan Fafnir tappaa veljensä Fasoltin ja muuttuu lohikäärmeeksi (mm. Tom Holt on kritisoinut tämän toimenpiteen järkevyyttä ), joka myöhemmin saa surmansa Siegfriedin kädestä, ja kohtalokas kultasormus jatkaa tuhoisaa kierrostaan ennenkuin Siegfriedin kuoltua pääsee palaamaan Rein-virtaan.

Näissä tarinoissa näyttäytyy lohikäärme selkeämmin kuin koskaan ennen ahneuden ja tuhoisan omistamishalun symbolina. Kreikkalaisessa mytologiassa vartioi lohikäärme muiden kalleuksia kuin vahtikoira ikään, nyt on kysymys sen omasta aarteesta ja sen omista tunteista aarrettaan kohtaan. Tämä peri-inhimillinen problematiikka lienee yksi Fafnirin pitkän iän salaisuuksia.


Syntinen Pohjola

Pohjoismaissa, jonne kristinusko arvomaailmoineen levisi vain hitaasti, säilyi lohikäärme pitkään myönteisessä mielessä vallan ja voiman ilmentymänä, joka ei ollut yksiselitteisesti surmattava vihollinen. Viikinkien drake-laivoissa oli lohikäärmeen pää keulakuvana, ja samankaltaiset veistokset koristivat myöhempinä vuosisatoina jopa sauvakirkkojen kattoja Norjassa.

Ruotsalaisilla on omaperäinen keskiaikainen lohikäärmeperinteensä. Siinä lohikäärme, lindorm, esiintyy usein ihmisten kanssa samassa yhteisössä elävänä olentona. Pahansuopien voimien lohikäärmeeksi muuttamat ihmiset tunnetaan muidenkin maiden satuperinteessä, mutta Ruotsissa moinen lumous näyttää liittyvän olennaisesti lohikäärmetarinoihin. Kung Lindorm muutetaan takaisin ihmiseksi piiskaamalla armottomasti hänen lohikäärmeruumistaan, mutta keskiaikaisissa balladeissaan käyvät rohkeat ruotsalaiset siekailematta käsiksi 'lohikäärme ja neito' -tarinoissa piilevään seksuaaliseen viritykseen.
Upplannissa muistiinmerkitty balladi Lindorm kertoo kuninkaan hovissa palvelevasta Signa-neidosta, joka kohtaa niityllä hyvin herrasmiesmäisesti käyttäytyvän lohikäärmeen ja karkaa tämän kanssa aivan vapaaehtoisesti. Karkulaiset kohtaavat matkallaan Signan omaisia joita ei tilanne itsessään pahemmin hätkähdytä, he ällistelevät vain lohikäärmeen suurta kokoa. Sitten tulee ilta, ja matkalaiset löytävät kukkakedolta valmiiksi sijatun vuoteen:

De redo sig genom en blomstergrön äng
Der hittade de på en opbäddad Säng.

Lindormen lyfte Jungfrun af Gångaren grå
Här skola vi hvila båda två.

Intet är jag trötter och intet är jag mod
En liten hvila hon vore väl god

Jungfrun hon satte sig i Sängen ned
Hennes tårar runno, sina händer hon vred

Signa Iilla lade sig ändteligen ned
Och Lindormen lade sig tätt bredved

Tilanne ratkeaa sitten kauniisti parhaiden 'kaunotar ja hirviö' -perinteiden mukaan: aamulla on epätavallinen kosija muuttunut prinssiksi:

När Signa Iilla vakna, och sig omkring såg
Så var det en Konunga Son på hennes arm låg.


Suomessa ei tavattu pesivänä

Kotimaiseen kansanperinteeseemme eksyneet muutamat satunnaiset lohikäärmeet ovat Pyhän Yrjänän legendasta muokkaantuneita aihelmia. Niitä on tullut Suomeen sekä itäistä että läntistä tietä, ja ne ovat osittain sulautuneet pakanallisiin riitteihin. Elias Lönnrot on julkaissut Kantelettaren kolmannessa kirjassa runon nimeltä Rangaistava sulho, joka perustuu useiden perinteenkerääjiemme taltioimiin toisintoihin Yrjänän päivän keväisestä riittirunosta:

Nouskaamme nuoret norolle
Kesäkempit kalliolle
Leikatkaamme lehmus pitkä
Lehmus pitkä ja sileä
Katkaiskaamme mini pitkä
Nimi pitkä ja leviä
Punokaamme nuora pitkä
Nuora pitkä ja noria
Mihin ylkä hirtetään
Tien suuhun veräjän päähän
Kusta kulkoo kuningas
Vaeltaa linnan vanhin
Kuningas kovin kysyy
Linnan vanhin vankuttaa
Minkä tähen tää siottu
Vaimon poika vangittuna
Kun makas nuoren neion
Nuoren neion morsiamen
Neito rukka tuomittiin
Lohikäärmeen kitaan
Lohikäärme huokasehen
Huokaschen, henkiesehen
Ennen nielen nuoren miehen
Nuoren miehen miekkoineen
Heposen satulaneen
Papin kirkkokultineen
Kuninkaan kypärineen
Ennenkuin nielen nuorta neitia
Nuorta neitiä morsianta
Neiti poikia tekee
Laivan lapsia latoo
Tuohon suureen sotaan
Tanimarkin tappeloon

Martti Haavio on artikkelissaan Lohikäärme ja neito, Vertaileva runotutkimus perusteellisesti selvittänyt alkuperäisen Yrjänä-aiheen sekoittumista hedelmällisyysriitteihin, jollaiseksi hän edellä olevan runon katsoo.

Melkoisesti hämärtyneenä löytyy Yrjänä-aihe myös suomalaisesta loitsuperinteestä. Seuraavalla loitsulla parannettiin nyrjähtäneitä jäseniä:

Neitty men keron pääl
kattel ympärillees;
Tul sant Yrjänä ajaen siel,
Karkoitti hevoistansa,
Lohikäärme loikkaa vastaa;
Nyrjäht nyh hevosei -jalka,
Neitty sit sitelernää,
Kavioi juurta kattomaa,
Sito solmun yhreksän.

Suomalainen kansanperinne on rikas ja monipuolinen, mutta lohikäärme ei siihen todella kuulu. Meillä muistiinmerkityt runot ovat tuontitavarasta paremmin tai huonommin tehtyjä sovituksia, kotimaisia lohikäärmetarinoita ei meillä ole syntynyt. Ennenkuin jätämme tämän historiallisen katsauksen ja siirrymme nykykirjallisuuden lohikäärmeisiin, pieni näyte siitä, miten kansamme 1700-luvun arkkiviisujen avulla pääsi osalliseksi suuren maailman silloisesta fantasiakirjallisuudesta:

Kijtet ole minun Herran
Ja Hyvästi siunattu poican
Tahdon nyt weisata kerran
Täsä ja joka paicas.

Miehest pyhäst ja Pijeaisest
Tämä wirsi on tehty
Sanct Yrjänäst yhdest Riddarist
Jong tunnustähti on nähty.

Mitä minä sanon Yrjänä cuule
Te minun tahtoni juuri.
Capadocian Caupungin sisäl tule
Siel kestä Lohikärme suuri.

Se Caupung on pitkä ja sangen suur
Asui Cuningas culuisa sisäll
Lohikärme macais läsnä muuri
Tahdoi kaupungin ylösniellä.

5. Se peto nijn paha ja ahnet oli
Jocapäivä se elatust tahtoi
Ihmisist elämist; cuin monda cuoli
Joe' perät pois olla mahdoi


Lohikäärme tänään ja huomenna

Tämän päivän tieteis- ja fantasiakirjallisuus ottaa mielellään ideoita ihmiskunnan vanhoista mytologioista. Erityisesti ns. uuden aallon kirjoittajien esiinmarssi 1960-luvun puolivälissä toi myyttiset aiheet tieteiskirjallisuuteen, jossa sen jälkeen on esiintynyt lukuisia vanhoja taruhenkilöitä ja -olentoja. Myyttisiä tapahtumia on pyritty selittämään rationaalisesti, niitä on aktualisoitu ja hyödynnetty lukemattomin tavoin. Myös lohikäärmeille on tieteis- ja fantasiakirjallisuus merkinnyt uutta tulemista.

Fantasiakirjallisuudessa, etenkin ns. heroic fantasyssä ja miekka ja noituus -kertomuksissa, on lohikäärmeellä itseoikeutettu paikkansa. Tämän suunnan kirjoittajat toki mukailevat ikivanhaa hahmoa kertomustensa vaatimalla tavalla, mutta pitäytyvät yleensä melko lähellä alkuperäistä ideaa. Suhteellisen harvoissa fantasiaromaaneissa lohikäärme on kovin keskeisessä osassa, novelleissa kyllä useammin. Usein se on vain episodi sankarin seikkailuissa, havainnollistamassa sitä, millaisessa maailmassa nyt kuljetaan.

Tieteiskirjallisuus pyrkii antamaan lohikäärmeelle jonkinlaisen lähestulkoon järkeenkäyvän selityksen. Selitys on tosin usein perin heppoinen. Joskus lohikäärme nähdään rinnakkaismaailman asukkina, toisinaan ihmisen toisena olomuotona. Joskus ihminen on itse sen luonut vanhojen tarujen perusteella, tai sitten vain huomattavan yhdennäköisyyden vuoksi nimennyt vierailta planeetoilta löytämiään olentoja muinaisen taruhirviön mukaan. Science fictionin ja science fantasyn lohikäärmeet ovat tavallisesti kauempana alkuperäisestä hahmosta kuin puhtaaseen fantasiaan kuuluvat.


Kyty, Chrysophylax ja Glaurung

J.R.R. Tolkienille lohikäärme oli koko fantasiamaailman vaakunaeläin. Esseessään On Fairy Stories hän kertoo omasta lapsuusaikaisesta unelmastaan, että lohikäärmeitä olisi, jollei nyt ihan lähinaapuristossa, niin olemassaolevana mahdollisuutena kuitenkin. Oli lapsenkin todellisuudentajulle ilmeistä, ettei lohikäärme kuulunut samaan kategoriaan kuin esimerkiksi päivittäin nähdyt hevoset ja juuri siksi se olisi laventanut maailmaa niin ratkaisevasti, jos tosin lisännyt vaarojakin.

Tolkienin oman kaunokirjallisen tuotannon keskeisiä ajatuksia on ollut omistamisen turmiollisuuden teema, joka konkretisoituu kaikkein selkeimmin Sormusten Herran Suursormuksessa. Sen omistaminen kiinnittää siinä määrin omistajan mielen, että Sormus omistaakin hänet. Sormusten Sormusta on useasti verrattu Nibelungen sormukseen, ajatus jonka Tolkien itse kiivaasti torjui ilmoittaen, että molemmat olivat pyöreitä ja siihen niiden yhtäläisyydet sitten päättyivätkin. Hänen ajatustensa samansuuntaisuutta osoittaa kuitenkin selvästi pieni runo The Hoard kokoelmasta The Adventures of Tom Bombadil (1962). Siinä kulta-aarre syntyy haltiaseppien käsissä, siirtyy sitten kääpiölle, joka sen lumoissa ei kuule lohikäärmeen tuloa. Rappeutuneen, aarteensa päällä lojuvan lohikäärmeen surmaa nuori soturi, joka vanhana kuninkaana on joutunut niin aarteen lumoihin, ettei kykene puolustamaan maataan hyökkääjiä vastaan. Viimein turmiollinen aarre jää ketään hyödyttämättömänä salaisen kammion kätköön.

Ahneus on Tolkienin tuotannossa lohikäärmeen olennaisin ominaisuus, jopa siinä määrin, että Lohikäärmevuoressa (1937, The Hobbit, suom. 1973) hän nimittää sitä lohikäärmesairaudeksi. Tässä lohikäärme Kyty (Smaug) huomaa kultaisen maljan kadonneen aarteestaan:

Varkaita! Tulipalo! Murha! Sellaista ei ollut tapahtunut sitten hänen tulonsa Vuorelle! Hänen raivonsa oli sanoinkuvaamaton - Sen tapainen raivo, jota näkee vain, kun rikkaat, joilla on enemmän kuin omiksi tarpeikseen, äkkiä kadottavat jotakin, minkä he ovat omistaneet kauan aikaa mutta jolle heillä ei ole aiemmin ollut paljon käyttöä tai kiintymystä.
(Lohikäärmevuori s. 211)

Komediallisessa pikku kertomuksessaan Maamies ja lohikäärme (suom. 1978, Farmer Giles of Ham, 1949) Tolkien esittelee sitten kompromissikykyisen Chrysophylaxin, joka ei ole niin omaisuutensa lumoissa, etteikö antisankarin heiluttaman taikamiekan uhkaamana kykenisi asettamaan elämänarvoja uuteen järjestykseen. Siksi saadaan tarinaan useimpien osapuolten kannalta tyydyttävä loppu.

Kyty on hyvin oikeaoppinen lohikäärme. Se on suuri, lentävä, tultasyöksevä, puhuva, ahne, viekas, ja sillä on henkisiä kykyjä, joita Tolkien nimittää lohikäärmelumoukseksi. Kydyn kohdalla tyydytään vain toteamaan, että sen persoona oli sangen hallitseva, mutta Silmarillionin (suom. 1979, The Silmarillion, 1977) hirmuinen Glaurung on lumouskyvyiltään aivan murskaava. Suuri sankari Turinkaan ei voi sen katsetta kestää ja se kykenee käsittelemään uhrinsa mieltä haluamallaan tavalla. Siinä missä Kyty edustaa vain itseään, on Glaurung Thangorodrimin herran Morgothin käskyläinen. Kummankaan hirviön surmaamiseen ei liity mitään moraalista ongelmaa.


Fantastisia liskoja

Ursula K. Le Guinin Maameri-trilogiasta löytyvät eräät nykykirjallisuuden uljaimmista lohikäärmeistä. Sarjan ensimmäisessä osassa Maameren Velho (suom. 1976, A Wizard of Earthsea, 1968) käy nuori velho Ged karkoittamassa vanhan lohikäärmeen Yevaud'in ja tuhoamassa suurimman osan sen poikueesta niiden tunkeuduttua ihmisten asumille saarille. Maameren lohikäärmeiden varsinaista asuinseutua on läntinen Selidorin saari, jonne Ged kolmannessa osassa Kaukaisin ranta (suom. 1977, The Farthest Shore 1972) saapuu vanhana, mahtavana arkkimaagina sulkemaan elämän ja kuoleman välille avattua ovea. Tällöin hän on jo hankkinut mahtavien lentävien liskojen kunnioituksen, ja ne kohtelevat häntä vertaisenaan kuin entisaikojen sankarivelhoa Erreth Akbea. Selidorin lohikäärmeet ovat ihmissukua vanhemmat ja niiden puhuma kieli on Luomisen Kieltä, jolla kaiken olevaisen tosinimet sanotaan. Gedin määritys lohikäärmeiden suhtautumisesta ihmisiin on yksinkertainen: joko lohikäärme puhuu sinulle tai syö sinut. Jos se puhuu, olet Lohikäärmeherra. Hallita niitä ei voi.

Astrid Lindgrenin karmeata Katlaa teoksessa Veljeni, Leijonamieli (suom. 1974, Bröderna Lejonhjärta 1973) voi sensijaan hallita se, jolla on hallussaan Tengilin sotatorvi. Tengil on julma sortaja, jonka linnaan lohikäärme Katla ryömi kuolettavaa ja halvaannuttavaa tultaan sylkien herättyään tuhatvuotisesta unestaan linnan vankiluolan perukoilla. Katla on kaikkea vihaava hirviö vailla sitä älyn pilkahdusta, joka lohikäärmeelle yleensä kuuluu. Erityisesti se vihaa Karmaa, vesiputouksessa asuvaa toista lohikäärmettä, jonka kanssa ne viimein surmaavatkin toinen toisensa.

Toista maata on lauhkea lohikäärme Gyld Patricia McKillipin koristeellisessa fantasiaromaanissa The Forgotten Beasts of Eld (1974). Sybel on nuori ja turmeltumaton velho, joka on loitsuillaan kutsunut luokseen monta legendaarista eläintä. Gyld on yksi niistä. Vaikka se ei olekaan tullut Sybelin luo omasta tahdostaan, vallitsee heidän välillään kuitenkin huomattava kiintymys.

Kerrassaan toisentyyppistä fantasiaa ovat Samuel R. Delanyn kirjat Tales of Nevèryon (1979) ja Neveryóna (1983). Delany on itse nimittänyt kirjojaan miekka ja noituus -kategoriaan kuuluviksi, mutta nämä monitasoiset, sangen vähän toiminnalliset kirjat taitavat paremminkin olla aivan oma ryhmänsä. Nevèryonin lohikäärmeet eivät ole kaikkein vaikuttavinta lajia. Niitä käytetään viestinkantajien ratsuina, mutta ne jaksavat lennättää vain nuoria tyttöjä. Delanyn vapauden ja orjuuden kysymyksiä pohtivassa kirjassa ne saavat myös symbolimerkityksiä, jotka kirjailijalle ominaiseen tapaan ovat kaikkea muuta kuin yksiselitteisiä.


Naapurin lohikäärmeet

Ne rinnakkaismaailmat, joissa lohikäärmeitä yleensä tavataan, ovat kovin sadunomaisia. Niissä tapahtuu magian keinoin kaikki se, mikä meillä hoituu tieteenä ja tekniikalla. Joskus tieteiskirjallisuudenkin termein selitetty siirtyminen moiseen maailmaan on useasti pelkkä fantasiatarinan kehyskertomus.

Näin on laita jo aiemmin mainitussa Gordon Dicksonin teoksessa The Dragon and the George (1976). Höppänä tiedemies lähettää assistenttinsa Angelan "sinne, missä on lohikäärmeitä". Angelan sulhanen Jim lähtee perässä noutamaan tyttöä takaisin, mutta hänestä siirtyykin pelkkä sielu. Sankarimme saa todeta päätyneensä ison ja vahvan lohikäärmeen Gorbashin ruumiiseen. Matkallaan pelastamaan neitoaan muilta lohikäärmeiltä Jim/Gorbash kokoaa sekalaisen seurueen, johon ritarin (a george), velhon, rosvoneidon, suden ynnä muiden lisäksi kuuluu mieleenpainuva hahmo, hintelä ja heikosta itsetunnosta kärsivä lampilohikäärme (meredragon). The Dragon and the George on lohikäärmekirjojen parhaimmistoa, hauska, nokkela ja sympaattinen.

Poul Andersonin fantasiaklassikko Three Hearts and Three Lions (1961) tapahtuu samanlaisessa maailmassa. Tanskalainen sankari Holger Carlsen siirtyy keskeltä toista maailmansotaa tarumaailmaan, jossa käydään Lain ja Kaaoksen kamppailua. Myyttinen Pelastaja, joka on siviiliammatiltaan insinööri, suoriutuu oudossa maailmassa samanlaisilla konsteilla kuin Jenkki kuningas Arthurin hovissa mihin Mark Twainin teokseen kirjassa viitataankin. Lohikäärme saa kyytiä, kun Pelastaja paiskaa kypärällisen kylmää vettä sen kitaan:

"Oh, well. That." Holger felt his face gingerly, He'd gotten several blisters. "A little thermodynamics is all."
"What manner o' magic be that?" she asked with reverence.
"No magic. Look, if the creature breathed fire, then it had to be even hotter inside. So I tossed half a gallon of water down its gullet. Caused a small boiler explosion." Holger waved his hand with elaborate casualness. "Nothing to it." (s. 67)

Kaksi melko lupaavan tuntuista osaa on tähän mennessä ilmestynyt Roger Zelaznyn uudesta sarjasta. (Enempää ei sitten ilmestynytkään, vuoden 1999 huom.) Changeling (1980), sarjan ensimmäinen osa, alkoi sillä, kun velhoruhtinaan pieni poika Pol Detson tuotiin meidän maailmaamme, koska hänen arveltiin olevan varttuessaan vaara maailmalleen. Pahemmaksi osoittautui kuitenkin hänen vaihdokkaansa, joka ryhtyi mullistamaan magian maailmaa kaikenlaisella teknologialla. Siksi pitää aikuisikään ehtineen, lohikäärmesyntymämerkkiä käsivarressaan kantavan Polin palata takaisin isänsä linnaan jonka uumenissa liuta lohikäärmeitä nukkuu odottaen uuden herransa tuloa. Moonbird, linnanherran ratsu ja suosikkilohikäärme, ryhtyy Polin ystäväksi ja auttajaksi. Mahtava, viisas ja lojaali Moonbird, joka kommunikoi Polin kanssa telepaattisesti, on paljon enemmän kuin pelkkä kulkuväline. Toisessa osassa, Madwand (1981), se suunnittelee ja toimii tasaveroisesti isäntänsä kanssa.


Muodonvaihtajat

Lohikäärmeen perusolemukseen ei kuulu muodonmuutos samalla tavalla kuin vampyyriin tai ihmissuteen, mutta kuten edellä on nähty, ei ajatus ole uusi eikä mahdoton. Edestakainen muuttelu ei kuulu lohikäärmeen tapoihin, vaihdos on tavallisesti lopullinen.

R.A. MacAvoyn pikku kirja Tea With The Black Dragon (1983) kertoo kiinalaisesta lohikäärmeestä, joka oli rikas, oppinut ja mahtava. Siitä huolimatta se ei pystynyt löytämään vastauksia elämänsä kysymyksiin, ennenkuin sen kohtaama tietäjä muutti sen ihmiseksi ja lähetti sen uudessa, entistä paljon mitättömässä olemuksessaan etsimään paikkaansa maailmassa.

Adrienne Martine-Barnesin avaruusooppera The Dragon Rises (1983) alkaa myyttisten olentojen kristallilinnassa. Useimmat sen kuolemattomista asukkaista tyytyvät elämään siellä kaikessa rauhassa, mutta levoton lohikäärme palaa yhä uudestaan ihmiskunnan joukkoon ottaen jonkun sotapäällikön hahmon, sillä hänellä on täytettävänään Tehtävä, joka epäonnistuu yhä uudelleen samankaltaisen petoksen vuoksi. Hänen kaikki inkarnaationsa assosioituvat tavalla tai toisella lohikäärmeeseen, niinpä hän on ollut mm. Vlad Dracula ja Arthur Pendragon. Nyt hän ottaa avaruuden soturin Gilhame ur Fagon'in hahmon ja ryhtyy puolustamaan avaruuslaivastollaan imperiumia ja hoitamaan kovin naistenlehtimäistä romanssiaan ihanan Alvellainen kanssa, inkarnaatio hänkin.

Edellämainituissa kirjoissa tapahtuu muutos lohikäärmeestä ihmiseksi. Kumpikaan ei väitä näin tapahtuvan mitään ylenemistä, ihmisruumis nähdään ajallisella, rajoittavana ja haavoittuvana verrattuna lohikäärmeen ikuiseen mahtavuuteen. Samanlaiset arvostukset on Roger Zelaznyn teoksessa Roadmarks (1979), jossa Tien yllä joskus nähdään lohikäärmeiden mahtavia hahmoja. Tie kulkee kaikkien aikakausien poikki, ja sillä kulkijat voivat pistäytyä missä tahansa ajassa. Osoittautuu, että tietyille Tien matkaajille ihmisruumis on pelkkä esiaste, josta sopivalla hetkellä vapautuessaan he saavat lohikäärmeen hahmon.


Tehdyt lohikäärmeet

Kun ihmisillä kerran on valmis mielikuva lohikäärmeestä, puuttuu vain keinot ja tarve rakentaa sellainen. Tieteiskirjallisuuden lehdillä usein löytyvät nekin.

Robert A. Heinleinin Glory Roadissa (1963), tuossa heroic fantasyn ja sen lukijoiden irvailussa, on koko miekan ja noituuden maailma rakennettu mittatilaustyönä tästä arkisesta maailmastamme poimitun sankarin valloitettavaksi. Sankarilla menee tosi lujaa hirmuisten lohikäärmeiden ja halukkaiden naisten keskellä, ja vasta aivan lopussa valkenee hänelle ja lukijalle, että kysymyksessä on ylempien olentojen pystyttämä huvipuisto, sankari itse sen hupinumerona.

Strata (1981), Terry Pratchettin keino-tekoisesta, litteästä maailmasta kertova kirja on kirjoitettu Nivenin Rengasmaailman parodiaksi, tai sitten ei. Ammatikseen mielenkiintoisia planeettoja rakentavan Kin Aradin päänvaivaksi löytyy mahdoton planeetta, litteä kuin pannukakku, jonka joku irvileuka on nähnyt hyväksi kansoittaa kaikenlaisella taikauskoisen menneisyyden joukolla, ja tulevaisuudenkin. Tultasyöksevät lohikäärmeet kuuluvat itseoikeutetusti mukaan. Lähempi tarkastelu vain paljastaa ne mekaanisiksi jättiläisleluiksi, joilla on sisällään pieni atomivoimala.

Sotaisessa teoksessaan The Dragon Masters (1963) Jack Vance esittelee kolmannen tavan tuottaa lohikäärmeitä. Ihmiskunta on valloittanut käyttöönsä lukuisia planeettoja, mutta myöhemmin ovat yhteydet toisiin katkenneet ja ihmiset ovat vähitellen kuolemassa kokonaan pois. Aerlith-planeetalla riitaisat naapurit käyttävät näitä hiipuvia päiviään taistellakseen toisiaan vastaan varta vasten jalostetuilla ja pitkälle erikoistuneilla sotalohikäärmeillään. Kun sitten planeetta tulee radallaan lähelle naapuriaan Coralynea, saapuu sieltä hyökkääjiä. Käy ilmi, että ihmisten lohikäärmeet on rodunjalostuksella tuotettu coralyneläisistä sotavangeista - ja vihollisen taistelueläimet ja juhdat vastaavalla tavalla ihmisistä.


Avaruusliskot

Veikkauksissa siitä, millaisia olentoja ihminen vierailla planeetoilla tulee kohtaamaan, ovat ystävämme lohikäärmeet yksi suosikeista. Useimmiten toki ovat kysymyksessä vain siinä määrin taruhirviön näköiset olennot, että ihmiset nimeävät ne sen mukaan.

Tunnetuimpia tämän tyypin edustajia ovat varmasti Anne McCaffreyn luomat Pernin lohikäärmeet. Pern-sarjassa on tällä hetkellä seitsemän kirjaa. Lessa-trilogiaan kuuluvat Dragonflight (1968), Dragonquest (1971) ja The White Dragon (1978), Menolly-trilogiaan Dragonsong (1976), Dragonsinger(1977) ja Dragondrums(1979). Sarjan uusin on Moreta, Dragonlady of Pern (1983).

Ihmisten siirtokunta Maasta on kauan sitten asettunut Pern-planeetalle, jonka riesana on samaa aurinkoa epäsäännöllisellä (!) radalla kiertävä Punainen Tähti. Tämän harhailevan naapurin tullessa lähelle, putoaa Pernin taivaalta parasiittisia "lankoja", jotka polttavat kaiken orgaanisen, mihin osuvat. Niiden tuhoja torjuakseen ovat ihmiset kehittäneet symbioottisen suhteen planeetan alkuperäisasukkaiden, suurten lentävien liskojen kanssa, jotka palavaa kaasua uloshengittämällä pystyvät tuhoamaan langat ilmassa. Pernin lohikäärmeillä on lisäksi hyödyllinen kyky oikaista haluamaansa kohtaan ajassa ja paikassa pimeän tyhjyyden kautta.
Kullakin lohikäärmeellä on syvä telepaattinen ja empaattinen, koko elämän kestävä suhde oman ratsastajansa kanssa. Lohikäärmeillä, ja niiden myötä myös ratsastajilla, on hierarkia, jonka huipulla ovat munivat, kullanväriset naaraat ja suuret pronssiset koiraat. Kiintoisaa Pernin järjestelmässä on se, että ihmiset ovat mukautuneet lohikäärmeidensä elämään ainakin yhtä paljon kuin päinvastoin.
McCaffreyn luoma maailma on kiehtova, mutta Pern-kirjat jäävät ohuenpuoleisen, sujuvan romantillisen seikkailuviihteen asteelle. Näyttää kuitenkin siltä, etteivät kirjat ole ainakaan huononemassa sarjan karttuessa. (Näin minä silloin ajattelin, mutta kuinka ollakaan, sitten luin Paperback Infernon riemukkaan teurastuksen Moretasta ja kuljin viikkoja paperipussi päässä häveten sitä, etten ollut älynnyt lohikäärmelaivueen mentävää loogista aukkoa sen juonessa.)

Robert Heinlein, joka on parempi kertoja kuin ajattelija, on parhaimmillaan nuorille lukijoille suunnatuissa seikkailukirjoissaan. Between Planets (1951) kertoo nuoresta Donista, jonka matka Maasta Marsiin vanhempiensa luo katkeaa, kun asutettujen planeettojen liitossa alkaa vallankumous. Kansalaisuudeltaan kiistanalainen Don joutuu sähläämään edestakaisin planeettojen välisessä liikenteessä, mutta solmii matkansa vaiheissa arvokkaan tuttavuuden venuslaisen lohikäärmeen, kohteliaan ja kunnianarvoisan Sir Isaac Newtonin kanssa. Viimein hän kulkeutuu Sir Isaacin johtamaan tiedeyhteisöön Venuksen sumuisille soille, missä on interplanetaarisen tiedemiessalaliiton keskuspaikka.

Woden-planeetalta on puolestaan kotoisin lempeä ja yleensä hillitysti käyttäytyvä Adzel Poul Andersonin kirjassa The Trouble Twisters (1966). Tonnin painoisen, sinisuomuisen Adzelin kotiplaneetta on agraarinen takapajula, josta lohikäärme pääsi stipendiaattina Maahan opiskelemaan. Maassa hän hankki lisätuloja mm. laulamalla Fafnirin osaa oopperassa. Sittemmin buddhalaisuuteen kääntynyt Adzel kuuluu Maan miehen David Falkayn ja äkeän valkoisen kissaolennon Cheen kanssa valtuuskuntaan, joka koheltaa avaamassa kauppasuhteita uusille planeetoille.

Monessa suhteessa Adzelin vastakohta on Philip Lynxin (Flinxin) lemmikki, lentävä, myrkkyä sylkevä minilohikäärme Pip Alan Dean Fosterin mittavassa avaruusseikkailusarjassa The Humanx Commonwealth. Vanhempiaan etsivä Flinx seikkailee Alaspinplaneetalta kotoisin olevan, harvinaisen lemmikkinsä kanssa sarjan neljässä ensimmäisessä kirjassa Bloodhype (1973), The TarAiym Krang (1972), Orphan Star (1977) ja The End of The Matter (1977).

Kaikissa edellämainituissa kirjoissa on ihminen onnistunut luomaan hyvät ja läheiset suhteet toiselta planeetalta olevaan lohikäärmeeseen. Esimerkkinä toisenlaisesta tilanteesta käy Keith Robertsin vaikuttava novelli The Passing of the Dragons (1973). Siinä kaksi miestä seuraa uuden, tuntemattoman planeetan tarkkailuasemalla lohikäärmeiden käsittämätöntä, rituaalimaista kuolemista sukupuuttoon.

Tulevaisuuden yliopisto-opiskelijoille on Clifford Simakin pikku kirjan The Goblin Reservation(1968) mukaan luvassa sellaisia kiehtovia tiedekuntaa kuin Fantasia ja Aika. The Goblin Reservation on kiltin ja myönteisen Simakin viehättävimpiä kirjoja. Science fiction ja fantasia yhdistyvät siinä harvinaisen sujuvasti, ja kirja on tekijälleen tyypillisesti hauska ilman kyynisyyden häivääkään.
Peter Maxwell on fantasian professori, joka telesiirtojen avulla matkustaa pitkin avaruutta etsimässä fantasiaolentojen kokoelmastaan vielä puuttuvaa lohikäärmettä. Aiotun määränpäänsä sijasta hän kerran huomaakin joutuneensa tuntemattomalle kristalliplaneetalle, jossa asustaa ikivanha, kuolemassa oleva kansa. Nämä ilmaisevat halukkuutensa luovuttaa valtava tietomääränsä ihmisten haltuun, ja kiinnostuksensa Ajan museossa seisovaan mustaan moniliittiin, jonka käyttötarkoitus on jäänyt arvoitukseksi. Kotiin palattuaan Peter havaitsee, että monoliittia tavoittelevat myös wheelerit, omituiset, pyörillä liikkuvat muukalaiset. Lisäksi hän saa todeta olevansa virallisesti kuollut ja vailla sijaa sen paremmin työssään kuin asunnossaankaan, jota nyt pitävät hallussaan kaunis tyttö Carol sapelihammastiikereineen.
Peterin avuksi rientää Simakille tyypillinen sekalainen joukko, johon kuuluu pontikkaa keittelevä, yliopistossa opiskeleva neandertalilainen, aave joka ei tiedä, kuka eläessään oli, aito ja alkuperäinen William Shakespeare. Puolivahingossa he onnistuvat ratkaisemaan moniliitin arvoituksen, ja mikä siitä kiertyykään esiin ellei kristalliplaneettalaisten lemmikkilohikäärme, joka on ollut suljettuna siihen aina Maan jurakaudesta asti.


Lopuksi

Lohikäärme on kulkenut ihmisen rinnalla pitkän matkan tämän maailman luomisesta uusiin tulevaisuuden maailmoihin. Annetaan siis lopuksi puheenvuoro Gardnerin aiemmin mainitulle viisaalle lohikäärmeelle, joka tässä selittää Grendelille oma teoriaansa hirviöiden tehtävästä ihmisen ikuisena koetinkivenä:

"Sinä kehität heitä, poikaseni! Etkö näe sitä itse? Sinä annat heille virikkeitä! Sinä panet heidät ajattelemaan ja suunnittelemaan. Sinä ajat heidät harjoittamaan runoutta, tiedettä, uskontoa, kaikkea sitä mikä on heille ominaista niin kauan kuin he ovat olemassa. Sinä olet niin sanoakseni se raaka todellisuus, jota vasten he oppivat määrittelemään itsensä. - - - Sinä olet ihmiskunta, tai ihmisen mitta, yhtä erottamattomasti kuin ovat vuorikiipeilijä ja vuori. Jos sinä vetäydyt pelistä, sinut täytyy viipymättä korvata".
(suom. artikkelin kirjoittajan, s. 62)



Takaisin sivun alkuun.

Takaisin arkistoon

Takaisin aloitussivulle

Lohikäärmegiffit laatinut ja oikeudet niihin omistaa Lisa Konrad, Animation Arthouse