|
Ohtonen
Otavanpoika
Eeva-Liisa Tenhunen
|
Karhu on metsäihminen ja jumalanpoika. Tuskin mikään eläväinen näillä raukoilla rajoilla muistuttaa ihmistä siinä määrin kuin tuo ohtopoika, lyhyt jalka, lysmäpolvi, tasakärsä talleroinen. Juuri karhun ulkonäkö lienee vaikuttanut osaltaan muinaiseen metsästäjän psyykeen niin syvästi, että uskomus karhun ja ihmisen yhteisestä alkuperästä juurtui heidän mieliinsä. Karhun tassut muistuttavat ihmisen kämmentä. Sen korvat ovat pyörät ja pienet, kuono tylpä, hyvin paljon karvaisten ihmiskasvojen kaltainen.
Kömpelöltä näyttävä iso eläin pystyi notkeasti kiipeämään puuhun ja sen nopeus oli ällistyttävä, kun se kiihdytti itsensä juoksuun. Sen voima herätti pelonsekaista kunnioitusta. Kuitenkaan se ei käyttänyt voimaansa kuin hätätilassa. Koskaan se ei salakavalasti väijynyt tai hyökännyt ihmisen kimppuun, ellei sitä häiritty. Jos karhu käyttäytyi huonosti, uskottiin, että siihen oli mennyt jonkin riivatun vainajan sielu.
|
|
Ei otso paha olisi, ilman noijan noitumatta
Uskottiin myös, että karhu saattoi muuttua ihmiseksi ja ihminen karhuksi. Eräät ugrilaiset kansat katsovat ensimmäisiksi esi-isäkseen karhun, joka
otti miehen muodon, rakastui ihmisnaiseen ja vei tämän talvipesäänsä. Heidän jälkeläisistään kasvoi karhun kansa.
Ei ainoastaan karhun ylivertainen voima, vaan myös sen viisaus herätti kunnioitusta muinaissuomalaisessa. Älystä todisti se, miten huolellisesti se rakensi talvipesänsä ja miten taitavasti se osasi eksyttää metsämiehet jäljiltään.
On todisteita siitä, että karhuja pidettiin jopa kotieläiminä. Olaus Magnuksen kuvauksen mukaan pidettiin ajokarhuja, jotka vetivät rekiä. Karhua on myös pidetty vahtikoirana, joten runon säkeet, joissa kuvataan Pohjolan kartanoa, voidaan käsittää pikemminkin konkreettisina kuin vertauskuvallisina.
- Siel on sudet rautasuitsiloissa,
karhut rauta kahlehissa,
Pohjolan veräjän suulla.
Uskottiin myös vahvasti, että karhu ymmärsi ihmisen puheen ja
jos sitä lähestyi kohteliaasti ja oikeilla lepytyssanoilla, se lauhtui oli mielissään ja jätti ihmisen rauhaan. Uskottiin myös, että karhu kuuli ja tiesi kaiken, mitä siitä puhuttiin, vaikka se ei ollut lähimaisemissa. Sitä pidettiin jopa ajatustenlukijana. Karhulla oli myös tietäjän kykyjä. Se pystyi lumoamaan keihäät, siksi ne oli aina ennen kaatoon lähtöä vahvistaa loitsuilla, joihin ei karhun tenhovoima pystynyt. Uskottiin myös, että jos karhu haavoittui, mutta ei kaatunut, niin tämän jälkeen siihen ei pystynyt minkäänlainen luoti.
|
Karhukeihäitä Samuli Paulaharjun mukaan
|
|
Kun nämä kaikki uskomukset summaa yhteen, ei ole ihme, että karhu sai yliluonnollisen, jopa jumalaisen sädekehän otsalleen. Karhun elintavat yhdistivät sen vuodenkiertoon. Se kömpi pesästään ylös yhtäaikaa, kun koko luomakunta syntyi uudelleen ja se ryömi talvikoloonsa, kun marras toi kuoleman. Karhusta tuli elämän ja kuoleman symboli.
Karhun synty
1. Karhun synty maan päällä
- Tuol on Ohto syntynynnä.
Pimeässä Pohjolassa, metisessä mehtolassa,
Tarkassa Tapiolassa, syämessä salon simaisen.
Tuoll'on Ohto tuuvitettu, alla kuusen kukkalatvan.
Pienoisen petäjän alla, rahin rautaisen nenällä.
Runon alku on ihmisen aistihavaintoon perustuvaa toteamusta. Se kertoo karhu luontaisen elinympäristön, ja kuinka se kömpii ulos keväällä ulos pesästään.
Viimeisen säkeen rautarahi on lainaus Tulen syntyrunosta ja sen merkitys karhun yhteydessä on moniselitteinen. Eräässä versiossa mainitaan, että "Ilmarinen on isäsi, Hongatar emäsi". Muinaissuomalaisessa maailmajärjestyksessä yläilmat, taivas oli meillä maskuliininen ja maan
feminiininen. Karhun syntyminen maan päälle on vain yksi aste koko syntymän prosessissa. Karhun ruumis syntyy Hongattaren maakohdussa, mutta sen henki on siitetty taivaassa.
2. Karhun synty taivaassa
- Missä on Ohto synnytetty, mesikämmen käännytetty?
Luona kuun, tykönä päivän, Otavaisen olkapäillä.
Sieltä on maahan laskettuna
Kultaisessa kätkyessä, vitjoilla hopeisilla.
Eri alueilla näistä säkeistä on monia versioita.
Yleensä karhun taivaalliseen syntymiseen viittaavat säkeet esiintyvät karjan metsään viemisloitsuissa, joilla yritettiin lepyttää metsän henget, jotteivät ne vahingoittasi karjaa. Loitsu alkoi yleensä toteamuksella: - Kyllä tunnen
syntymäsi...
Karhu olomuodosta tai sen elosta Otavan olkapäillä ei suomalaisissa runoissa paljoa kerrota. Sukulaiskansojen vastaavista karhurunoista saamme viitteitä, siitä että karhu oli itseasiassa jumalan poika.
Obin ugrilaisilla mansien runossa karhunpoika eli jumalan, isänsä Koresin kartanolla. Kerran karhupoika katsahti pilven raosta allaan lepäävää
maata ja hän ryhtyi rukoilemaan isäänsä, jotta tämä
päästäisi hänet alas maan pinnalle.
Isä jumala Kores alkoi takoa kehtoa kulta- ja hopearahoista. Hän takoi
myös rautaiset vitjat ja kiinnitti ne kätkyeeseen, johon hän käski
poikansa asettua. Ennenkuin kehto ehti maanpinnalle tuuli riepotteli lullaa ja vasta kolmannella yrittämällä karhu pääsi toivomilleen asuinsijoille. Tätä ennen isä jumala oli asettanut hänelle säännöt, joita hänen tuli noudattaa. Hän ei saanut koskea pyhiin majoihin, joissa vartijahenget asuivat. Eikä hän saanut vahingoittaa ihmisruumiita, jotka lepäsivät lumen ja jään alla pitkän talven aikana. Karhu tuli käyttää ravinnokseen vain metsän hedelmiä.
Kesä oli kuuma, hyttyset kiusasivat karhua ja marjat olivat vähissä. Karhu
unohti lupauksensa, ryösti pyhät asumukset, särki vartijahenkien majat ja
häiritsi jäätynyttä ruumista sen arkussa. Ja tämän vuoksi jumala salli ihmisten kaataa jumalanpojan. Teko, vaikka luvallinenkin, vaati monimutkaiset rituaalit, peijaiset, joilla karhu saatettiin takaisin isänsä tykö taivaaseen.
3. Karhun synty villoista, jotka on viskattu veteen
- Ukkoinen ylinen Luoja, visko villoja vesillen
Tuuli niitä tuuvitteli, eteen pankanniemen
Maria mettinen neiti, juoksi vyöstään vetehen
Kääri villat helmoihinsa.
Siitä kulki kuusikolle Sinisen salon sisähän
Kummun kultaisen sivulle, alle vuoren vaskirinnan
Tuuvitteli poikoansa
Pään mäkäsi mättähästä, selän
hongasta hotasi
Käet on villa kuontalosta
Vill' on suuna, vill' on päänä
Vill' on viisi hammastansa
Siitä ristille ritasi, siitä kanto kasteessa
Miss' on ohto ristittynnä, kasvatettuna karvakämmen
Tuolla Juortanin joessa, Saara joen salmi suulla.
Yllä olevat säkeet ovat allekirjoittaneen muotoilema kokonaisuus useasta
eri runoversiosta. Yleisenä piirteenä karhun syntyminen villoista runoissa on kristinuskon vaikutteiden voimakas korostus. Vanhat karhumyytit ovat sekoittuneet uusiin myytteihin. Ukkonen samaistuu uuteen jumalaan ja Maria metsän emäntään. Uudessa kertomuksessa jumalan pojan ristiinnaulitsemista kansa näkee vanhan peijaistavan. Ristinpuu on kallohonka. Ja kun uusi usko opetti, että Kristus kastettiin Jordan-virrassa, niin tottakai Karhukin, kansan käsityksen jumalanpoika kastettiin samassa joessa.
|
Kontiopetäjä Suomussalmella,
valokuvannut Samuli Paulaharju
|
|
Toisissa versioissa Ukko ylijumalan tilalla villojen veteen heittäjä on
Yrjänä ylinen ylkä ja villat ajelehtivat vedessä kuusi vuotta. Maria
kerää villat syliinsä ja tuudittaa niittä alla kuusen kukkalatvan. Maria tilalla
saattaa olla myös Pirjotar, pikainen vaimo, jolla viitataan pyhään Birgittaan. Ja ilmeisesti vanhinta perua olevissa versiossa villojen heittäjänä toimi Lovetar.
Karhumytologioita ja niiden vertailua
1. Helleninen Artemis ja karhunaiset
Karhu synty eri kansojen keskuudessa pohjoisilla leveysasteilla on pohjaltaan samaa myyttiä, johon kulttuuriympäristö vain on tuonut omat lisämausteensa. Pohjimmiltaan karhumytologioiden pohjana on sama uskomus, että Karhu on elämän, kuoleman ja uudestisyntymisen ilmentymä, suuri Äiti. Meidän Hongatartamme, Lovettaremme, voi täydellä syyllä verrata metsästyksen
jumalattareen Artemikseen.
Länsimaisen kulttuurintunnetuin karhumytologia kertomus lienee tarina Kallistosta, johon Zeus rakastui. Mustasukkainen Hera muutti neidon ja tämän pojan Arkasin karhuiksi ja ajoi heidät synkimpään saloon, mistä Zeus heidät pitkän etsimisen jälkeen löysi.. Zeus halusi korvata kaikki rakastettunsa ja poikansa kärsimykset ja hän nosti Kalliston ja Arkasin tähdiksi taivaalle.
Joissakin tarinoissa Hera määräsi Artemiin metsästämään Kallistoa, jonka uusi inkarnaatio oli Artemis Kallisto, Suuri Karhuemo, Pohjantähden ja taivaannavan vartija. Muodonmuuttujana Artemis saattoi ottaa minkä eläin hahmon tahansa. Kuitenkin hän viihtyi parhaiten juuri karhun muotoisena.
Tässä jälkimmäisessä versiossa klassinen mytologia sekoittuu
esihellenistiseen tarustoon. Tämän kultin papittaria nimitettiin Karhuneitsyeiksi (arktoi). Kultin riitteihin ilmeisesti kuului ihmisuhri, nuorukainen, joka kuohittiin, tai jolta leikattiin kaulavaltimo poikki.
Aivan vastaava riitti oli muinaisilla pueblointiaaneilla, anasazeilla. Ns. karhunaiset, jotka elivät naimattomina yleensä kyläyhteisön ulkopuolella, kuohitsivat sotavangeiksi joutuneet miehet. Näin omaan heimoon ei sekoittunut pahaa verta.
Meillä kansan uskomuksissa karhu tietää, jos se kohtaa raskaana olevan
naisen, kumpaa sukupuolta nainen kohdussaan kantaa. Ja jos lapsi on poika, karhu repii naisen vatsan auki, mutta jos sikiö on tyttö, karhu jättää naisen rauhaan.
Kristinuskon myötä Artemiksen rooli suurena neitsytjumalattarena ja taivaan äitinä siirtyi neitsyt Marialle. Suomalaisissa versioissa sekä pakanallinen ja kristillinen käsitys kulkivat käsi kädessä.
Kristilliseksi muutui niin ikäänvanha saksilainen tarina Urselista ja hänen yhdestätoistatuhannesta naissoturistaan legendassa, jossa Prinsessa Ursula kannattajineen kaatui taistelussa hunneja vastaan.
2. Mustajalkaintiaanien Karhunahkanainen
Karhunahkanaisen tarinassa eräässä perheessä oli yhdeksän lasta, seitsemän poikaa ja kaksi tyttöä. Sinä vuonna, jolloin kuusi vanhinta poikaa lähti pitkälle sotaretkelle, vanhin tyttäristä, Karhunahka, meni naimisiin
suuren harmaankarhun kanssa. Tytön isä suuttui tästä ja määräsi kylän miehet piirittämään luolaa, jossa rakastavaiset asuivat. Kun tytön puoliso oli tapettu, nainen leikkasi tämän ihosta palasen karhunnahkaa ja kantoi sitä kaulallaan amulettina ja sai haltuunsa miehensä yliluonnolliset voimat. Pimeänä yönä nainen muuttui karhuksi ja
hyökkäsi kylään. Hän tappoi kaikki kyläläiset, mutta säästi nuoremman sisarensa ja nuorimman veljensä, joiden edessä hän otti jälleen itselleen ihmisenmuodon. Lapset pelkäsivät kovasti vanhinta sisartaan ja pakenivat.
|
Maalattuja karhunkalloja
Pohjois-Amerikasta
|
|
Suuren joen rannalla he kohtasivat sotaretkeltä palanneet veljensä. Karhunahka suuttui ja muutti itsensä jälleen karhuksi. Alkoi takaa-ajo. Nuorin veli, Okinai ampui taikanuolen ilmaan, ja sen mukana takaa-ajettavat siirtyivät kauemmaksi Karhunahkan kynsistä.
Okinai käytti taikasulkaa ja kasvatti suuren puun, johon sisarukset saattoivat kiivetä. Karhu seurasi heitä puuhun. Juuri kun hän aikoi tappaa veljekset, nuorin poika ampui uudet nuolet ja sisarukset kohosivat tähdiksi taivaalle. Veljekset muodostivat seitsentähtisen kuvion, joka oli sama, mikä heillä oli ollut puussa istuessaan. Nuorin sisar on pieni tähti heidän alapuolellaan.
Perusta tässäkin tarinassa on sama kuin kreikkalaisessa tai suomalaisessa
mytologiassa. Otava on Karhun kuvio, vaikka tässä karhulle ei anneta taivaallista funktiota. Mielenkiintoinen suomalaiseen mytologiaan verrattaessa on tuo tarina suuresta puusta, jota voisi verrata meidän isoon tammeemme, linnunradan symboliin.
3. Otava, jumalten asuinsija; muita käsityksiä tähtikuvion synnystä
Skandinaviassa Otava edusti Odinin vaunuja, joilla hän jyristi pitkin taivaan kantta ja samalla hänen valtakuntansa ydintä.
Jumalaisten vaunujen ajatus kätkeytyy myös kiinalaiseen mytologiaan Otavasta. Erikoista on, että kiinalaisille Otava oli kirjallisuuden jumalan K'uein asuinpaikka.
Tarinan mukaan Chung K'uei oli etevä oppinut, jonka oli ilmoittautunut keisarilliseen kokeeseen, jonka onnistuneen suorittamisen jälkeen hän saisi palkinnoksi kultaisen ruusun. Hän suoritti kokeen parhaiten kaikista kokelaista, mutta hetkellä, jolloin
keisarin piti ojentaa hänelle kultainen ruusu, hallitsija kauhistui K'uein rumaa ulkomuotoa ja kieltäytyi ojentamasta hänelle palkintoa.
Masentunut mies heittäytyi mereen. Juuri kun hän oli tukehtumaisillaan, merestä nousi hirviö, joka otti hänet selkäänsä ja nosti
veden pinnan yläpuolelle, nosti hänet aina taivaaseen asti.
Karhun hautajaiset ovat hääjuhla
Kalevalassa Louhi usuttaa karhun kalevalaisten karjan kimppuun ja Väinämöinen ja Ilmarinen lähtevät tappamaan metsän kuningasta. Vaikka Lönnrot on kytkenyt runot tapahtumiin. jotka seuraavat Sammon
ryöstöä, kyseessä on varsin itsenäinen runokokonaisuus.
Lyhyessä Kalevalassa karhurunoihin ei kytkeytynyt Väinämöisen ja Louhen kiistaa. Karhunäytelmä on vuorosanoista koostuva eeppinen
näytelmä, jossa karhu tuodaan tupaan hautajaisiinsa, jotka todellisuudessa ovat karhun häät. Kontio on kunniavieras pidoissa, joissa hänet saatetaan taivaalliseen
kotiinsa.
|
Karhunpeijaiset
|
|
Riittinäytelmän pohjalla on tuo hyvin vanha toteeminen usko karhun ja ihmisen yhteydestä ja lähisukulaisuudesta. Kun karhu naitetaan nuorelle tytölle tai pojalle, ikäänkuin vahvistetaan entinen kantaäidin ja otson suhde. Karhun ja morsiamen liitton myötä suku voi olla varma, että sen jälkeläisissä on karhun siunauksen voima.
Karhun pyyntiin ei mielellään lähdetty. Ja kun lähdettiin, se vaati omat
puhdistusrituaalinsa sekä ihmisiltä että pyyntivälineitä. Vienan Karjalassa ei karhunlihaa syöty laisinkaan. Niissä peijaisissa, joissa sitä oli
tarjolla, uskoteltiin ja vakuuteltiin kaiken aikaan, että kyseessä oli hirven tai muun pyyntieläimen liha.
Karhu tuli saattaa manan majoille yhtä arvokkaasti kuin ihminen. Ja koska karhu todellisuudessa on tuon eläimen hahmossa kulkeva shamaani tai jumalanpoika, hautajaiset seurasivat tarkkaa rituaalia, jossa karhun kalloa käännellään eri ilmansuuntiin ja lopussa se viedään metsään ja asetetaan ns. kallopuuhun. Puu edustanee taivaanpylvästä, jonka napatähtenä Pohjantähti on. Sitä pitkin kiiveten kontion sielu löytää tiensä taivaalliseen kotiinsa.
|
Lukekaa myös Eeva-Liisa Tenhusen Atorox-palkittu novelli Ursa Amanda (110 kt) Aikakoneen arkistosta. Julkaistu alunperin Aikakoneen numerossa 1-2/1994-95.
Takaisin sivun alkuun
|
