Hurjan inhimillinen peto

Ihmissusi kansanperinteessä ja kirjallisuudessa

Ihmissusi. Ihminen ja susi samassa persoonassa. Vuosituhansien ajan hänestä on kerrottu, häntä on pelätty. Päivänvalolla hän kulkee keskuudessamme erottumatta muista. Kukaties se tuuheakulmainen kaveri, joka istui eilen vieressäsi bussissa, olikin heikäläisiä. Tai se pitkähampainen täti, joka valintamyymälän jonossa tyrkki polvitaipeitasi ostoskorillaan. Auringon viipyessä taivaalla häntä on mahdotonta erottaa muista.

Mutta täyden kuun noustessa hänessä tapahtuu kauhistuttava muutos. Hän saa pedon hahmon, ja enemmän tai vähemmän myös pedon mielen, joka saa hänet etsimään raadeltavia uhreja ihmisistä ja eläimistä. Voidakseen auringon noustessa palata ihmishahmoonsa hänen on yön aikana surmattava, ja juotava saaliinsa veri. Jotkut ihmissudet tosin tyytyvät kaivamaan auki hautoja ja mässäilemään kuolleiden lihalla. Päivän koittaessa susi muuttuu taas ihmiseksi, ja yön murhanhimoiset retket ovat häneltä täysin unohtuneet tai näyttävät pelkiltä kaameilta painajaisilta. Mutta jos ihmissusi saa öisen saalistuksensa aikana joitakin vammoja, ne ovat hänessä myös hänen ihmisruumiissaan.

Uskomus ihmisen muuttumisesta joksikin petoeläimeksi tunnetaan kaikkialla maailmassa. Yleensä kysymyksessä on alueen pelätyin peto: Aasiassa tiikeri, Afrikassa leijona tai joskus krokotiili, Etelä- Amerikassa jaguaari ja Pohjois-Amerikassa karhu, joskin ihmissusi on myös Amerikan alkuperäiskansoille tuttu olento.

Suden vakiintunut asema eurooppalaisessa muodonmuutosperinteessä johtuu ensisijaisesti eläimen suuresta levinneisyydestä menneinä vuosisatoina. Suteen myös liittyy tiettyä dramatiikkaa. Se pystyy herättämään ihmismielissä suurempaa kammoa kuin esimerkiksi karhun kömpelön sympaattinen olemus. Toisaalta susi laumaeläimenä, jonka lauma sosiaalisena järjestelmänä muistuttaa huomattavan paljon ihmisyhteisöä, kuten susitutkija Erkki Pulliainen toteaa, on monessa suhteessa paljon helpommin samaistuttavissa kuin yksinäistä elämää viettävät muut eurooppalaiset suurpedot (Pulliainen 1984, 187-190).

Ihmissuden alkuperä ja tuntomerkkejä

Mistä laajalle levinnyt myytti ihmissudesta on saanut alkunsa? Mikä on moisen taruaiheen merkitys, kun se on pysynyt elossa ja voimissaan suuressa osassa maapalloa vuosituhansien ajan?

Eläessään pääasiassa metsästyksellä ihminen oli jatkuvassa läheisessä kosketuksessa luontoon, eikä liene pitänyt itseään jyrkästi eri kategoriaan kuuluvana kuin muita eläimiä. Niin pian kuin tarinoita alettiin kertoa, tuli ihmisten ja jumalien muuttumisesta eläimeksi yksi ilmeisimmistä taruaiheista. Sekä samanismi että totemismi antoivat muutokselle myyttisen merkityksen. Samaani omaksui riiteissään jonkin eläimen roolin siinä määrin, että hänen henkensä uskottiin siirtyneen kyseiseen eläimeen ja kulkevan sen mukana. Totemismiin kuului, että heimon uskottiin polveutuvan totemieläimestään, johon riiteissä samaistuttiin. Metsästyksellä elävälle kansalle oli alueen huomattavin petoeläin varsin luonnollinen samaistumisen kohde.

Myös muihin kuin heimon omaan totemieläimeen pyrittiin samaistumaan silloin, kun tarvittiin joitakin eläimen ominaisuuksia. J.G.Frazer kertoo massiivisessa teoksessaan The Golden Bough (1890-1915) cherokee-intiaaneista, jotka valmistautuessaan pitkään ja koettelevaan talviseen matkaan kutsuivat avukseen sellaisten eläinten henkiä, joiden jalat eivät palellu kovassakaan pakkasessa. Rituaalilaulussaan cherokeet toistivat tulevansa oikeaksi sudeksi, oikeaksi hirveksi, oikeaksi ketuksi jne, päästivät sitten pitkän ulvonnan, raapaisivat maata jalallaan ja aloittivat matkansa. Samantapaista kerrotaan Margaret Cravenin romaanissa Kuulin pöllön kutsuvan, joka kuvaa intiaanien elämää:

'Se oli vanha kylä - kukaan ei tiedä kuinka vanha. Myytin mukaan jäi suuren tulvan jälkeen vain kaksi veljestä eloon maan päälle, ja he kuulivat äänen ja ääni sanoi: "Tule, Susi, lainaa heille turkkisi, niin että he voivat kulkea joutuisasti ja löytää kodin itselleen." Ja sudenturkissa he liikkuivat etelään, kunnes tulivat joen partaalle suloiseen pikku laaksoon, jota korkeat vuoret ympäröivät, ja siellä he palauttivat turkin ystävälleen sudelle, ja heittivät taikakiveä nähdäkseen, kumpi rakentaisi kylänsä sinne, ja Quelele, nuorempi, kulki eteenpäin, ja Khawadelugha, vanhempi, rakensi talonsa, ja tansseissaan hän kääntyi oikealle, koska susi kääntyi oikealle, ja toteemiinsa hän kaiversi suden yhdeksi heimonsa merkiksi. (Craven 1976, 21)

Kristinuskon alkaessa vallata alaa muuttuivat vanhojen uskontojen jumalat ihmiskunnan vihollisiksi, jotka samaistettiin paholaiseen (kts. esim. 1. Kor. 10:20-21). Samalla tuli sudesta kristikansalle pahuuden symboli. Matteuksen evankeliumi (7:15) varoittaa vääristä profeetoista, jotka esiintyvät lammasten vaatteissa, mutta ovat sisältä raatelevia susia. Keskiaikainen runoilija Gautier de Coincy nimittää pyhimyselämäkerroissaan kristittyjä vainoavaa keisari Deciusta ihmissudeksi. Näin pohtii asiaa norjalais-tanskalainen kirjailija Aksel Sandemose:

'...silloin (kristinuskon alkuaikoina) syntyi noitauskon ohella käsitys ihmisistä, jotka paholaisen avulla muuttuivat pelkästä murhanhimosta ihmissusiksi. Sitten tuli ihmissudesta synkässä runollisessa symboliikassa ihmisluonnon eläimellis-demonisen aineksen, korvaamattoman kaikelle vihamielisen itsekkyyden vertauskuva, jolle muinaiset ja nykyaikaiset pessimistit antoivat ilmauksen kolkossa sanontatavassa: Homo homini lupus.' (Sandemose 1960, 24)

Jo antiikin Kreikan lääketiede tunsi psykoottisen tilan, joka tunnetaan lykantropiana, ja Markellos Sideläinen kirjoitti toisella vuosisadalla j.Kr. lääketieteellisen opetusrunoelman, jossa käsitteli kyseistä sairautta. Lykantropiaan sairastunut ihminen uskoo muuttuneensa sudeksi. Susitautiin sairastunut harhailee kalpeana, vapisevana ja ulvahdellen mielenhäiriönsä ajamana. Kuutamoöinä hän on erityisen kiihdyksissään, ja tilan tiedetään lukuisia kertoja historian varrella johtaneen mielettömiin väkivaltaisuuksiin. (Lehtonen 1933, 334.)

J.V. Lehtonen toteaa, että keskiajalla lykantropia raivosi useaan otteeseen Keski-Euroopassa suoranaisena epidemiana. 1400-1500 -luvuilta tunnetaan useita lapsenmurhiin ja kannibalismiin johtaneita lykantropiatapauksia, näistä kuuluisin lienee markiisi de Retz, erityisen verisen tautihistorian kerännyt aatelismies, joka vuonna 1440 tuomittiin teloitettavaksi. Vuonna 1541 vangittiin padovalainen talonpoika, joka oli riehunut surmaten useita ihmisiä. Kuulusteluissa mies selitti olevansa susi, jonka karvat kasvavat sisäänpäin. Oikeus uskoi hänen selityksensä ja määräsi miehen paloiteltavaksi, jotta hänen erikoiseen anatomiaansa päästäisiin kunnolla perehtymään (Lehtonen 1933, 335). Lykantrooppinen psykoosi on tullut ikuistetuksi John Websterin näytelmään Malfin herttuatar (1619), ja susitaudilla on epäilemättä muutenkin merkittävä osuus sekä ihmissusiuskomuksien että -kirjallisuuden syntyyn. Esimerkiksi vuosisatamme ihmissusiromaaneista kenties paras, Guy Endoren The Werewolf of Paris (1933) perustuu löyhästi todelliseen historialliseen lykantropiatapaukseen, ja samankaltaisen psykoosin pohjalta voidaan tulkita myös Guy N. Smithin raju Wolfcurse (1981).

Kulttuurissamme sudesta on tullut kesyttömän luonnon symboli, sekä väkivaltaisten että seksuaalisten viettiensä siekailematon noudattaja. (Tämän käsityksen oikeudenmukaisuus on vähintäänkin kyseenalainen. Lukuisien susitutkijoiden mukaan susilauman elämässä vallitsee hyvä kuri ja järjestys, ja susi on yksiavioisempi kuin monikaan ihminen.) Moisen hurjan susikäsityksen pohjustama psykologinen tulkinta selittää ihmissuden kuvaksi ihmisestä, jossa pohjimmaiset vaistot pääsevät voitolle hänen 'humaanimmista' luonteenpiirteistään (de Vries 1974, 506). Näiden kahden puolen keskinäisestä kamppailusta kirjoittaa Hermann Hesse teoksessaan Arosusi:

'Kun Harry on käytellyt itsestään kahtiajakoa suteen ja ihmiseen, viettiin ja sieluun, tehdäkseen kohtalonsa täten helpommin tajuttavaksi, hän on yksinkertaistanut tosiasioita perin karkeasti, tehnyt väkivaltaa totuudelle. - - - Harry tuntee sisimmässään asuvan "ihmisen", ja tällä hän tarkoittaa kesytettyä luontoaan, ajatuksien, tunteiden ja kulttuurin maailmaa. Mutta samanaikaisesti hän löytää itsestään myös "suden" eli siis viettien ja vaistojen hurjan ja hämärän maailman, jalostumattoman, raa'an luonnon. Mutta vaikka hän näin jakaakin itsensä näennäisen selkeästi kahteen eri olemukseen, jotka ovat toisilleen vastakkaisia ja vihamielisiä, niin hän joka tapauksessa on silloin tällöin joutunut kokemaan, että susi ja ihminen hänessä ovat yhtyneet joksikin hetkeksi, joksikin onnekkaaksi tuokioksi.' (Hesse 1971, 75-6)

Tieteiskirjallisuuden lehdillä tätä ajatusmallia on käytellyt tehokkaasti mm. C.L. Moore Northwest Smith -novellissaan 'Yvala' (1936). Siinä vieraan ja lopultakin selittämättömän elämänmuodon edustaja Kirke-velhon tapaan riistää luokseen hoikuttelemiltaan miehiltä heidän ihmisyytensä. Toimenpiteen tuloksena jää jäljelle se eläin, joka itse kunkin sielun syvyyksissä on aina lymynnyt. Smithin eläimellinen luonto näyttäytyy tämän, hänen kohdallaan kesken jäävän, prosessin aikana tietenkin juuri sutena. Se ei olekaan yhtään hullummin. Yvalan puutarhassa kirmailee paljon sikamaisempaakin joukkoa.

'Muuten hän oli niinkuin yksi heistä vain...'

Ihmissuden ulkonäöstä on kaksi teoriaa. Toinen, paljon vanhempi ja alkuperäinen, kertoo muuttumisesta täysin oikean näköiseksi sudeksi, jonka saattaa erottaa tavallisista susista vain ehkä suuremman koon ja yliluonnollisten voimien vuoksi, tai toisinaan myös punaisina kiiltävistä silmistä. Toinen näkemys, joka on yleistynyt etenkin elokuvateollisuuden ryhdyttyä tuottamaan ihmissusifilmejä, kuvaa olennon kahdella jalalla kulkevaksi, karvaiseksi epäluomaksi, joka joskus on puhekykyinen ja toisinaan myös häveliäästi vaatetettu.

Muodonmuutostensa väliaikoina ihmissusi elää normaalisti. Päinvastoin kuin jotkut muut myyttiset hirviöt hän ei kaihda päivänvaloa, näkyy peileissä ja valokuvissa, nukkuu ja syö tavallista ruokaa, joskaan se ei ehkä ole parasta, mitä hän tietää. Ulkonäöltään hän ei eroa kanssaihmisistään, tai ei ainakaan kovin paljon. On kuitenkin joitakin merkkejä, joista voi aavistaa lähimmäisensä kuutamoöiset puuhat. Ihmissusikirjallisuuden ylivoimaisesti useimmin mainitsema tuntomerkki on tuuheat kulmakarvat, jotka kasvavat nenän päältä yhteen muodostaen ns. pirunsillan. Yleensäkin viittaa runsas ruumiinkarvoitus kantajansa taipumukseen toisinaan verhoutua susiturkkiin. Karvankasvu kämmenissä on niin varma merkki, että henkilön kanssa, jolla sellaista huomaa, ei kannata lähteä kuutamokävelylle.

Käsistä voi muutenkin tunnistaa ihmissuden. Vanhastaan tiedetään, että ihmissuden etusormi on yhtä pitkä kuin keskisormi. Näin on Jan Jarmoskowskin laita James Blishin novellissa 'There Shall Be No Darkness' (1950), jossa tästä yksityiskohdasta on tuntuvaa haittaa Janin pianistinuralle. Guy N. Smith on tainnut vertailla suden käpälää anatomisesti ihmiskäteen ja päätynyt kirjassaan Wolfcurse väittämään, että keskisormen kanssa yhtä pitkä onkin nimetön sormi.

Muita luustollisia ihmissuden tuntomerkkejä ovat pitkät ja kaarevat kulmahampaat muuten tasaisessa hammasrivissä, korostunut otsaluu tuuheiden kulmakarvojen alla sekä harvinaisempana selkärangan erityinen mutka. Joissakin kertomuksissa, joissa sudenhahmoisen ihmissuden silmät kiiltävät punaisina, ne saattavat välähtää koiran silmien lailla myös hänen ollessaan ihmishahmossaan. Hopeaesineiden kammoksuminen voi joskus olla paljastava seikka. Kalpeus ja levottomuus ovat vanhastaan tiedettyjä oireita.

Syntymäpäivän osumisen jouluaatoksi uskottiin olevan paha enne, joka merkittävästi lisäsi vaaraa muuttua ihmissudeksi. Pahimpaan noitavainojen aikaan tähän uskottiin niin vakaasti, että naiset pitivät Marian ilmestyspäivän aikoihin miehensä loitolla tätä nimenomaista uhkaa torjuakseen.

Miten ihmissudeksi tullaan?

Vuosituhansia vanha perinne antaa lukuisia erilaisia vastauksia kysymykseen, mikä saa jotkut ihmiset aloittamaan kuutamoöiset saalistukset suden turkissa. Vanhin ja kansanperinteessä yleisimmin toistuva käsitys on, että sudeksi muuttumisen aiheuttaa kirous. Se on siis paha asia, rangaistus tai kosto. Varhaisimmillaan tämä kosto on jumalallista alkuperää, kuten Ovidiuksen Muodonmuutoksissa (7-8 jKr.). Se voi olla myös ihmisten keskinäisten välienselvittelyjen keinona käytettyä noituutta. Näin on laita mm. suomalaisten kansansatujen, muinaisskandinaavisten Edda-runojen ja monien länsieurooppalaisten ritaritarinoiden tuntemissa tapauksissa. Kirouksen voi tietysti langettaa myös itselleen ja jälkeläisilleen. Näin on tapahtunut sukupolvia sitten Jessie Douglas Kerruishin kirjassa The Undying Monster (1922).

On myös tarinoita, joissa ihmissudeksi tulo liittyy paholaisen kanssa tehtyyn sopimukseen. Ihminen liittyy tiettyjä etuja tai pelkkää elossapysymistä vastaan sielunvihollisen joukkoihin, ja sudenhahmon saaminen on yksi merkki tehdystä sopimuksesta. Nimihenkilö tekee kohtalokkaat kaupat ei Mefistoleen, vaan Faustin kanssa G.W.M. Reynoldsin goottilaisessa romaanissa Wagner, the Wehrwolf (ilmestyi ensimmäisen kerran jatkokertomuksena 1846-47). Paholaisen asiamies esiintyy myös Aleksandre Dumasin kirjassa Le meneur de loups (1857), ja salaperäisyydessään todella demoninen on myös susilaumaansa johtava 'master' H. Walter Munn'in pikku romaanissa The Werewolf of Ponkert (1925).

Toisinaan myös jonkinlainen erämaan kutsu houkuttelee tulevia ihmissusia, ja he ottavat sudenkarvansa vapaaehtoisesti, jopa innokkaasti, hyläten samalla perheensä ja ihmisyhteisönsä. Tätä viettien ja vaistojen valloilleenpääsyä on Aino Kallas kuvannut erityisen ansiokkaasti romaanissaan Sudenmorsian (1928).

Useasti muodonmuutoksen aiheuttaja on jo ikivanhoissa taruissa tunnettu 'sudenvyö' tai kokonainen sudentalja. Useimmat siitä kertovat tarinat eivät kiinnitä huomiota taljan alkuperään, mutta on myös monia, jotka tietävät kertoa, että todella taikavoimainen talja saadaan vain nylkemällä se elävän suden päältä. George R. R. Martinin julma ja upea novelli 'In the Lost Lands' (1982) kertoo juuri tästä. - Toisaalta on myös tarinoita, joissa tuo 'sudenvyö' ei olekaan suden, vaan ihmisen nahasta. Sekin on hankittu elävältä nylkemällä Alfred H. Billin romaanissa The Wolf in the Garden (1931). Ihmisennahkatradition tuntee myös Bruce Elliot liikuttavassa ja 'erilaisessa' novellissaan "Wolves Don't Cry" (1954).

Nylkeminen elävältä tuntuu olevan ihmissusitraditioon liittyvä ilmiö. Myös Munnin teoksen Ponkertin ihmissusi nyljettiin elävältä ja koko surullinen tarina kirjoitettiin hänen omasta nahastaan tehtyyn kirjaan. Lieneekö ollut sudenvyön hankkiminen mielessä myös niillä poroisännillä, jotka Suomen Lapissa lystikseen nylkivät nahat elävinä kiinni saamiltaan susilta kuten Samuli Paulaharju kertoo.

Yksi kaikkein tunnetuimpia tapoja tulla ihmissudeksi on joutua sellaisen puremaksi tai raapimaksi ja jäädä kuitenkin henkiin. Seuraavan täydenkuun aikana naarmuistaan toipunut uhri saa huomata, ettei sittenkään selviytynyt pelkällä säikähdyksellä, vaan edessä on oma muodonmuutos. MacGammonin romaanissa The Wolf menetelmää käytetään jopa vakain tuumin, harkiten ja hyväntahtoisesti antamaan Venäjän sisällissodan tiimellyksessä orvoksi jääneelle pikkupojalle selviytymisen mahdollisuus, joskin on myös olemassa se riski, ettei poika selviä hengissä tästä muutoksesta.
Jokainen, joka on nähnyt elokuvan American Werewolf in London (1981, Amerikkalainen ihmissusi Lontoossa) tai Jack Nichollsonin ärhentelemän Wolf muistaa varmasti tämän tapahtumasarjan kuvauksen siitä. Sama idea paljon vähemmän vaikuttavana toistuu myös Joe Danten elokuvassa Howling (1980, Ulvonta) ja siitä tehdyssä kirjassa. Myös ruotsalaisessa, Gunnel Linden kirjoittamassa nuortenkirjassa Jag är en varulvsunge (1972; Olen oikea ihmissusi) tunnetaan tämä leviämistapa.

Rudyard Kiplingin novellissa "The Mark of the Beast" (1890) puraisee leprasairas mies apinajumala Hanumanin patsasta häpäissyttä siirtomaaöykkäriä rintaan. Siitä alkavat oudot, jatkuvasti voimistuvat oireet, jotka aikaa myöten muuttaisivat uhrin kokonaan pedoksi, elleivät puraistun miehen toverit myöntyisi ottamaan 'taikauskoa' vakavasti ja pyytäisi leprasairasta peruuttamaan kirouksensa.

Kohtalokkaan tartunnan voi joissakin harvinaisissa tapauksissa välittää myös tieto. Guy N. Smithin romaanissa Wolfcurse päähenkilö uskoo muutoksensa ihmissudeksi aiheutuneen vanhasta kannettomasta kirjasta, jonka hän tuli ostaneeksi antikvariaatista. Tuosta kirjasta hän tuli tuntemaan ihmissusiuskomuksen perusteet, mutta ensimmäiset merkit hurjasta sudenluonnosta ilmaantuivat niin pian kuin kirja oli päätynyt hänen käsiinsä. Viimeaikaisessa kirjallisuudessa ovat muodonmuutoksen takana yhä useammin geneettiset syyt. Sekä Brian Aldissin novellissa "Full Sun" (1967) että Jack Williamsonin romaanissa Darker Than You Think (1948) ihmissudet ovat kokonaan oma lajinsa, joka on kautta aikojen elänyt tavallisten ihmisten keskuudessa odottaen tulevaa suuruudenaikaansa. Viimemainitussa 'Homo lycanthropukset' ovat sekoittuneet ihmisiin ja heidän erikoiskykynsä ovat perimän laimentuessa vähentyneet, mutta nyt he ovat määrätietoisen rodunjalostuksen keinoin kokoamassa rivejään. Sukuja, joissa esiintyy ihmissudeksi muuttumista aiheuttavaa pahaa geeniä on mm. Tanith Leen romaanissa Lycanthia (1981) ja edellämainitussa Guy Endoren teoksessa The Werewolf of Paris, joissa kummassakin väkivaltainen, raiskauksessa tapahtuva siittäminen aktivoi nuo turmiolliset perintötekijät. Myös insesti on toisinaan mukana ihmissuden synkässä synnyssä.

Geneettiseen teoriaan liittyy James Blishin ansiokkaassa novellissa "There Shall Be No Darkness" (1950) esitetty näkemys muodonmuutoksesta käpyrauhasen toimintahäiriön seurauksena. Kysymyksessä on eräänlainen allerginen reaktio, joka saa herkistyneen ihmisen muuttumaan siksi oman ekologisen ympäristönsä petoeläimeksi, joka luustonrakenteeltaan on eniten hänen kaltaisensa. Allerginen kohtaus aiheutuu syyspuolella kesää, komeimpien kuutamoiden aikaan kukkivasta kasvista, jonka anglosaksinen kirjallisuus tuntee nimellä 'wolfbane', sudenturma. Sinikukkainen kasvi tunnetaan meikäläisissäkin puutarhoissa nimellä ukonhattu. Näin siitä tietää kertoa vanha mustalaisruno:

Even a man who is pure in heart
And says his prayers by night
May become a wolf when the wolfbane blooms
And the autumn moon is bright .
(Prozini 1980, xv)

Whitley Strieberin romaani The Wolfen (1978) ei sikäli ole varsinainen ihmissusikirja, että siinä ei tapahdu muodonmuutoksia eikä muutakaan perinteeseen kuuluvaa. Se kertoo korkealle älylliselle tasolle kehittyneistä sudenkaltaisista olennoista, 'Canis lupus sapiens', jotka aina ovat eläneet ihmisasutusten tuntumassa pieninä yhden perheen laumoina ja saalistaneet irtolaisia ja muita laitapuolen kulkijoita, joiden katoaminen ei herätä sen suurempaa huomiota. Strieber on kuvannut hyvin vakuuttavasti ihmisen veroista, mutta toisenlaista arvomaailmaa ja logiikkaa noudattavaa susiälyä.

Miten ihmissudesta päästään?

Myös silloin, kun kirousta ei ole säädetty päättymään, se voidaan murtaa tietyillä keinoilla. Pitkin Keski-Eurooppaa, etenkin Saksassa ja myös Pohjoismaissa, tunnetaan perinne, jonka mukaan taika raukeaa, kun joku tunnistaa sudenhahmoisen lähimmäisensä ja kutsuu häntä ristimänimeltä. Ruoan antaminen sudelle on myös tunnettu tapa vapauttaa ihminen sudenhahmostaan. Länsi-Euroopassa muutosta säätelevät taikaesineet, sormukset, varvut sekä vaatteet, jotka ihmisellä oli ennen sudeksi tuloaan, ja jotka ovat välttämättömät ihmishahmon palauttamiseksi.

Eri maiden kansanperinteissä ihmissusi on tavallinen kuolevainen otus, joka voidaan ottaa hengiltä samoin kuin tavallinen susi, mutta kirjallisuudessa käy erityisesti goottilaisen kauhuromantiikan ajoista eteenpäin yleiseksi käsitys, että erityiskeinot ovat tarpeen sen surmaamiseksi. Perinteinen puhdistava elementti tuli, jota edellisillä vuosisadoilla oli runsain mitoin käytetty noitien ja myös ihmissusien hävittämiseen, esiintyy toisinaan myös kirjallisuudessa. Virtaava vesi, joka tunnetusti on noidille ja vampyyreille hankala ylitettävä, koituu joissakin tarinoissa kohtalokkaaksi ihmissudelle. Toisaalta ihmissusiperinteeseen liittyy kiinteästi käsitys sudenhahmon saamisesta nimenomaan virran yli uimalla.

Ylivoimaisesti tunnetuin ihmissudensurma on kuitenkin hopealuoti, mieluiten pyhitetystä hopeasta valettu, ristillä merkitty ja papin siunaama. Niitä viuhuu runsaasti kaikessa myöhempien aikojen susikirjallisuudessa. Muutkin hopeaesineet ovat ihmissudelle turmiollisia.

Mikä ihmissuden kohtaloksi sitten koituukin, traditioon kuuluu, että hän kuoleman hetkellä saa takaisin ihmishahmonsa, tai ainakin se palautuu siinä määrin, että hänet voidaan tunnistaa.

Antiikkisusia

'Vaikuttaa siltä, että neurit ovat noitia, mikäli on uskominen skyyttejä ja Skytiassa asustavia kreikkalaisia, sillä jokainen neuri muuttautuu kerran vuodessa suden hahmoon ja elää siinä muodossa useita päiviä, minkä jälkeen omaksuu taas aikaisemman hahmonsa.'

Herodotos itse suhtautuu tietoon melkoisella varauksella, ja myöhempinä aikoina tarinaa on selitetty sillä, että pohjoisempien neurien turkisvaatteet olivat helleeneille outoja ja ällistyttäviä. Pomponius Mela vahvistaa Herodotoksen tiedon (tai vain toistaa sen), ja korostaa muodonmuutoksen tahdonvaraisuutta.

Antiikin kirjallisuuden ihmissusitarinat liittyvät useimmiten Arkadian kuninkaaseen Lykaoniin, joka perusti Zeukselle temppelin Lykaion-vuorelle. Perimätieto, jonka roomalainen Ovidius toistaa Muodonmuutoksissa, kertoo Lykaonin tarjonneen kesteissä ylijumalalle ihmislihaa koetellakseen tämän kaikkitietävyyttä ja tulleen rangaistukseksi muutetuksi sudeksi. Kreikkalainen Pausanias tietää kertoa saman muutoksen tapahtuvan jokaiselle, joka uhraa Lykaionissa Zeukselle ihmisverta. Ihminen on sudenhahmossa yhdeksän vuotta, joiden kuluttua hän saa takaisin inhimillisen muotonsa, ellei ole tuona aikana maistanut ihmislihaa.

Roomalainen Plinius vanhempi (23-79 jKr.) kertoo luonnonhistoriateoksessaan kreikkalaiseen lähteeseen viitaten riitistä, jossa sudeksi muutettava mies valittiin arvalla Antaeus-suvusta. Valittu riisuutui, ui järven poikki ja muuttui sudeksi yhdeksän vuoden ajaksi palautuen sitten e.m. ehdolla ennalleen. Plinius itse ilmaisee pitävänsä kertomusta osoituksena kreikkalaisten suuresta herkkäuskoisuudesta, mutta mainitsee silti kuriositeettina tapauksen, kun Lykaionissa sudeksi muuttunut mies ihmishahmoon palattuaan voitti olympiakisojen nyrkkeilyottelun.
Toisaalta Platon (429-347 jKr.) käyttää Valtiossaan Lykaionin temppeliin liittyvää tarinaa vertauksena kansan suojelijan muuttumisesta tyranniksi. Niinkuin Lykaionissa ihmisuhrin lihaa maistava muuttuu sudeksi, niin kansan suojelija tahriessaan kätensä ihmisvereen muuttuu valtiota raatelevaksi pedoksi.

Kaikkien länsimaisten ihmissusitarinoiden kantamuotona on pidettävä roomalaisen Petronius Arbiterin maailman ensimmäiseksi romaaniksi mainitussa Satyriconissa (1. vuosisata jKr), sen osassa 'Trimalkion pidot' esiintyvää välikertomusta. Vapautettu orja Niceros kertoo pöytäseurueen huviksi ja kauhuksi kokemuksestaan, jossa myöhempien tarinoiden peruselementit ovat jo kohdallaan: yö ja kirkas täysikuu, hautausmaa, riisuutuminen ja muodonmuutos, verenvuodatus sekä sutena saatu vamma ihmisruumiissa.

Sigurd Lohikäärmeentappajan susisukulaiset

Tarinan myöhemmässä vaiheessa Signy synnytti veljelleen pojan, Sinfjölten, joka asui isänsä kanssa metsissä. Kerran miehet vaelluksillaan osuivat taloon, jossa nukkui kaksi miestä sudentaljat vierellään. Heidät oli loihdittu juoksemaan susina yhdeksänä yönä peräkkäin, ja vain joka kymmenennen he saivat viettää ihmishahmossa. Sigmundr ja Sinfjötl ottivat taljat ja pukivat ne ylleen muuttuen samassa susiksi. Suden hahmossa he kilpailivat siitä, kumpi onnistuu surmaamaan useampia ihmisiä, mutta ihmishahmoon palattuaan he polttivat taljat, ettei sama enää voisi toistua. - Edda-runojen hurmeisessa maailmassakaan, jossa miestapot olivat tuikitavallisia, ei sutena juoksemista sentään pidetty kelvollisena käyttäytymisenä. Olihan Loki-jumalan poika Fenfir-susi ihmisten ja jumalien vihollinen, jonka valloilleenpääsy merkitsi maailmanlopun, Ragnarökin, alkua. Näin muistuttaa Sinfjölteä tämän susivaiheista Gudmundr-neito:

Sinä, Siggeirrin poikapuoli,
eläinten sijoilla
asuit metsissä,
sutena ulvoit,
paljon pahaa
päällesi vedit,
kun rikki raastoit
veljesi rinnan,
sait ilkitöistäsi
tunnetun nimen!
(Eddan sankarirunot 1980, 49)

Ihmissusi-loristiikan perusteoksessaan The Book of Werewolves (1865) pohtii Sabine Baring-Gould pitkäänkin pohjoisen sankariepiikan ihmissusikäsityksen juuria. Hän panee painoa sille seikalle, että vaikka kaikki muu ihmisessä kokee muodonmuutoksen pedoksi, silmät pysyvät ihmisen silminä (vrt. Hämeen linnan rakennustyömaalla käyskentelevä hirvi Aira Brinkin Memmoin arvoissa). Baring-Gould juontaakin pohjoisen myytin perustan berserkki-sotureihin, jotka verhoutuivat susien ja karhujen taljoihin sekä suojautuakseen ankarilta säiltä ja vastustajan iskuilta että psykologisena aseena, herättääkseen kauhua ja epätoivoa. Berserkit taistelivat verenhimoisen vimman vallassa omia haavojaan tuntematta, kauttaaltaan pedon turkin peittämänä niin että vain silmät näkyvät.

Völsungr-suvun susiperinteet eivät ole jättäneet kovin mittavaa jälkeä myöhempien aikojen kirjallisuuteen. Jessie Douglas Kerruishin pikku romaani The Undying Monster (1922), joka kertoo Sigmundrin jälkeläisiä sukupolvesta toiseen piinanneesta hirviöstä, käy jonkinlaisesta kuriositeetista tarjoillessaan ällistyttävän teorian, miessukupuoleen sidotun perinnöllisen suggestion, joka tietyissä olosuhteissa saa suvun miesväen verenhimoisen vimman valtaan.

Bisclavret kuningas Arthurin hovissa

Kelttiläiseen kertomusperinteeseen liittyy 1100-luvulta alkaen tunnettu ihmissusitarina, jonka toisintoja löytyy sekä ranskalaisesta, englantilaisesta että irlantilaisesta kirjallisuudesta. Varhaisimman tunnetun version, lai-runoelman Bisclavret (ihmissuden kelttiläinen nimitys) on vuosien 1165-1190 välillä kirjoittanut Ranskan ensimmäinen nimeltä tunnettu naiskirjailija, Marie de France.
Tarina kertoo bretagnelaisesta ritarista, jonka vaimoa kummastuttaa miehensä tapa kadota kolmeksi päiväksi joka viikko (kummastuttaisi useimpia naisia). Utelemalla vaimo saa selville, että mies tällöin aina riisuu vaatteensa, kätkee ne ja muuttuu sudeksi. Petollinen vaimo varastaa yhdessä rakastajansa kanssa vaatteet, jolloin mies ei pääsekään palaamaan ihmiseksi. Aikaa myöten hyvätapainen susi onnistuu hankkiutumaan kuninkaan suosioon. Hovijuhlissa hän näkee vaimonsa, hyökkää tämän kimppuun ja puree nenän irti. Viisas kuningas oivaltaa heti, mistä on kysymys, pakottaa vaimon tunnustamaan ja palauttamaan ritarin vaatteet, jolloin tämä palautuu ihmishahmoonsa. Vaimo rakastajineen karkoitetaan maasta ja heidän tyttärensä syntyvät nenättöminä (nenän katkaiseminen naisen ulkonäön turmelemiseksi ja siten suvunjatkamisen estämiseksi on keskiajan kirjallisuudessa toistuva elementti).

1300-luvun alussa kirjoitetussa eläineepoksessa Roman de Renard Contrefait esiintyvä tarina ritari Bisclaret'ista kertoo samat vaiheet kuin Marie de Francen lai-runo, mutta nyt kertomus on sijoitettu kuningas Arthurin hoviin. Irlantilaisiin kansantarinoihin liittyvä, 1200- luvulla kirjoitettu Lai de Melion yhdistää Arthurin ritarin Melionin susivaiheisiin myös muita satuaiheita. Siinä mm. muuttuminen sudeksi ja takaisin tapahtuu taikasormuksen voimalla. Tarinasta tunnetaan vielä latinankielinen versio 1300-1400 -luvun vaihteesta. Siinä juoksee sutena itse valtakunnan kuningas, jonka kuningatar muuttaa pedoksi taikavarvulla koskettamalla. Samalla hänen pitäisi lausua sanat: "muutu sudeksi ja saa suden mieli", mutta hän jättääkin jälkimmäisen osan pois, ja niin kuningas osaa etsiä apua virkaveljeltään. Tämän version juoni on edeltäjiään mutkikkaampi, ja yhä vaiheikkaammaksi tarina on käynyt ranskalaisessa seikkailuromaanissa Guillaume de Palerne , josta Herefordin jaarli Humphrey of Bohun teetti vuonna 1350 runomuotoisen englanninnoksen nimeltä William and the Werewolf. Siinä ei enää seikkailla Pyöreän Pöydän ympärillä vaan Espanjan, Portugalin ja Italian kuningashuoneissa (Lehtonen 1933, s. 353-362).

Yhteistä näille keskiaikaisille tarinoille on se, että kertojan myötätunto näyttää poikkeuksetta olevan sutena juoksevan ritarin, kuninkaan tai muun kunnianarvoisen henkilön puolella. Heidän taipumustaan muuttua sudeksi ei kuvata minkäänlaisen pahuuden, verenhimoisuuden tai demonisuuden termein, vaan pahuutta eri versioissa edustavat ne petolliset ihmiset, jotka pyrkivät käyttämään ihmissuden tilannetta hyväkseen.

Kertomus on osoittanut elinvoimaisuuttaan ilmaantumalla vielä meidänkin vuosisadallamme ihmissusikirjallisuutta kartuttamaan. H. Warner Munnin The Werewolf of Ponkert on kauhuromantiikan perinteitä kunnioittava kirja, joka kertoo ihmissuden tarinan tämän itsensä kertomana. Sen jatko-osassa The Werewolf's Daughter (1928) kerrotaan Marie de Francen lai-runo lähes sellaisenaan, vuosien takaiseen Ranskaan sijoittuvana välikertomuksena. - Sama perusjuoni, mutta tällä kerralla riisuttuna naistenvastaisesta probagandasta, kahden kilpailevan aatelismiehen välienselvittelynä, on pohjalla myös Mary Stewartin kirjassa A Walk in Wolf Wood (1980, Susimetsän salat), jossa se on sovitettuna nuorten seikkailukertomukseksi.

Vlkolak - ihmissusi Itä-Euroopasta

Perinnemaantiede on jäljittänyt lukuisien kaikkialla Euroopassa tunnettujen ihmissusista kertovien kansantarinoiden alkujuuret Venäjälle tai Balkanille. Tunnetuimpia venäläissyntyisiä kertomuksia on hääväen muuttaminen susiksi. Eräs toisinto tästä tarinasta nähtiin Neil Jordanin ohjaamassa ja Angela Carterin tekstiin perustuvassa elokuvassa The Company of the Wolves (1984, Sudet tulevat).
Perusmuodossaan tarina kertoo kerjäläisestä, jolta evätään pääsy komeisiin häihin. Loukattuna hän kiroaa koko hääväen muuttumaan susiksi, ja niin tapahtuukin. Ensin ihmiset vain seisovat toisiaan tuijottaen, sitten he alkavat ulvahdella, hypellä seinille ja viimein juoksevat susina metsään koko joukko. Omaan hahmoonsa he muuttuvat vasta saatuaan jonkun ihmisen kädestä ruokaa. Tarinasta tunnetaan lukuisia versioita, myös sellaisia, joissa sudeksi muuttuu vain morsian tappiolle jääneen kilpakosijan noitumana. Suomessakin tarinasta on kerätty talteen kymmeniä toisintoja, ja onpa se päässyt viittauksena mukaan myös Seitsemään veljekseen (1870) tilanteeseen, jossa veljekset joutuvat sanaharkkaan Rajamäen rykmentin kanssa:

Kaisa: Katso etten noidu teitä susi-laumaksi kuin äijä ennen ylpeän hääjoukon.
- - - Juhani: Siinähän ovat terveiset, joita pyydämme sinun saattamaan koreasti esiin sekä lukkarille että rovastille. Ja jos kaiken tämän teet, niin saatpa sitten noitua minun itseni vaikka sudeksi, niinkuin uhkasit.
Eero: Sudeksi niin ahneeksi, että hän kerralla nielee kitaansa koko Rajamäen rykmentin.
Juhani: Niin! ja vielä sarvi-säkin kaupan päälle.
Eero: Vielä pikipussinkin paakelssina.
(Kivi 1984, 488-489)

Kroatialaista alkuperää on meillä susille sovitetussa muodossaan lähes tuntematon tarina, joskin joutsenversio lienee jokaiselle tuttu. Köyhällä leskivaimolla on yhdeksän poikaa ja pieni tytär. Kerran suuren perheen elättämisessä uupunut äiti puuskahtaa poikiensa aina olevan nälkäisiä kuin sudet, ja toivovansa, että nämä olisivatkin susia ja metsästäisivät itse ruokansa. Muutos tietysti tapahtuu, ja vartuttuaan poikien pikkusisar saa käydä murtamaan lumousta samaan tapaan kuin tapahtuu H.C. Andersenin sadussa "Villijoutsenet".

Pystyssä kävelevä, tuuhean karvan peittämä, raa'alla lihalla elävä ja koirien kammoksuma ihmissusi, 'tereky' tunnetaan jopa kaukaisella Tsuktsien niemimaalla. Kalastuksella ja poronhoidolla elävän tsuktsikansan suhde ympäröivään ankaraan luontoon on mutkaton. Vuodenaikojen vaihtelut ja sääolosuhteet määräävät heidän elämästään, ja ympäristö on usein armoton. Mies, joka on joutunut jäälautan mukana merelle, on mennyttä. Jos hän selviytyisikin hengissä ja pääsisi palaamaan maihin, hän muuttuu rannalle astuessaan terekyksi, jonka ihmiset empimättä surmaavat. Tämän vanhan uskomuksen perustalle laati tsuktsikirjailija Juri Rytheu pienen koruttoman rakkaustarinansa Tereky (1979, Ihmissusi).

Libahunt

Käsitys Viron, Liettuan, Kuurinmaan ja etenkin Liivinmaan ihmissusien, libahunt'ien, tavattomasta runsaudesta on levinnyt Eurooppaan Olaus Magnuksen pohjoisten kansojen historian (Historia de gentibus septentrionalibus, 1555) tietojen perusteella. Olaus Magnus kertoo, että ihmissusia on runsaasti yleensäkin Pohjolassa, missä "he aiheuttavat vielä suurempaa vahinkoa eläimille ja ihmisille kuin todelliset ja luonnolliset sudet", mutta aivan erityisen paljon heitä on Itämeren ja Suomenlahden etelärannikolla. Hän kertoo tietojensa tueksi lukuisia tapauksia, mm. ihmissusien jouluöisen kokouksen, johon kerääntyi tuhatmäärin petoja kilpailemaan muurin yli hyppäämisessä, terrorisoimaan seudun yksinäisiä ihmisasumuksia ja mikä hurjinta, juomaan ihmisten kellareissa sima- ja oluttynnyrit tyhjiksi (Lehtonen 1933, 338).

Olaus Magnuksen kertomukset herättivät huomiota Euroopan oppineiden keskuudessa, ja tutkimuksia Viron ja Liivinmaan ihmissusista syntyi runsaasti 1500-luvun jälkipuoliskolla. Noituuden harjoittaminen ja sudeksi muuttuminen liitettiin näissä tutkimuksissa yhdeksi ja samaksi asiaksi. Niinpä Melanchtonin oppilas Hermann Wilken tiesi kertoa noituudesta tuomittujen tunnustusten perusteella, että joka vuosi jouluyönä ontuva poika kiersi keräämässä paholaisen palvelijat kylistä, ja uimalla tietyn virran yli noitajoukko sai vastarannalle päästyään susilauman hahmon. He riehuivat kaksitoista päivää susina vahingoittamatta tuona aikana kuitenkaan ihmisiä, ja palasivat sitten entiseen hahmoonsa (Lehtonen 1933, 339).

Noituus ja sutena juokseminen eivät kiinnostaneet pelkästään akateemista tutkimusta. 1600-luvun alkupuolella Virossa järjestettiin lukuisia ihmissusikäräjiä, jotka johtivat kidutuksiin ja roviollapolttamisiin. Koska usko ihmissusiin oli täyttä totta ja jokapäiväinen asia, on Eestissä säilynyt erityisen paljon aiheeseen liittyviä kertomuksia, joiden vaikutus ulottuu tämän vuosisadan kaunokirjallisuuteen.

August Kitzbergin näytelmä Libahunt (1911, Ihmissusi) perustuu tähän runsaaseen kansanperinneaineistoon ja kuvaa taikauskon synkkiä seurauksia, kun nuorta tyttöä aletaan epäillä ihmissudeksi. Runsain kauhuelementein ryyditettyä melodraamaa esitetään edelleen aina toisinaan Eestin teattereissa ja se esiintyy jokseenkin keskeisellä sijalla myös Mati Untin romaanissa Kuunvarjutus (1984, Kuunpimennys).

Eestiläisistä ihmissusista meillä varmasti tunnetuin on Aalo suomalaisen Aino Kallaksen romaanissa Sudenmorsian (1928). 1600-luvun Viroon sijoittuva teos tapailee kirjoittajalleen ominaiseen tapaan sanankäytöltään kuvattavan ajankohdan tyyliä ja myös asennoitumista. Kiintoisalla tavalla on Kallas kuitenkin onnistunut kirjoittamaan romaanistaan myötätuntoisen kohtalotarinan ilman moraalisia painotuksia.

Nuori metsänvartija Priidik vie vihille lempeäluonteisen neidon Aalon, vaikka näkeekin tässä varoittavat merkit: punaiset hiukset, tuuheat kulmakarvat ja paholaisen painamaksi merkiksi uskotun luomen. Kaikki sujuu ensin hyvin, mutta sitten Aalo kuulee suuren sudenajon aikana takaa-ajajiaan ilkkuvalta susiurokselta metsänhengen pakottavan kutsun. Hän jättää kotinsa ja kulkee metsään, mistä löytää itselleen sudennahan ja liittyy diabolus sylvaruksen eli Metsändaimonin joukkoihin, joissa tunnistaa monia tuttaviaan heidän sudenhahmossaankin. Kun Aalo palaa ihmishahmossaan kotiin synnyttämään lastaan, kyläläiset ottavat hänet kiinni ja polttavat elävältä. Aalon elämä jatkuu kuitenkin vielä sutena, kunnes hänen metsänvartija-puolisonsa tavoittaa hänet hopealuoteineen.

Kallaksen teksti on hyvin perinteelle uskollinen, mutta sen vakuuttavan aidolta soinnahtava kuvatun aikakauden kieli antaa sille hämmästyttävää tehoa ja koskettavuutta.

Kotoisia ihmissusiamme

"Marjatera hyvä emäntä,
Annikka aviovaimo,
Kanto koiran kohossaa,
pien pennun permessää."
(Haavio 1967, 457)

Myöhempi tarina susien synnystä on tuo slaavilaisten ihmissusien yhteydessä mainittu tarina hääväen muuttamisesta susiksi. Saarijärvellä v. 1859 muistiin merkitty toisinto esittää onnettomien häiden vaiheet nimenomaan syntykertomuksena. Hylätty kosija ryhtyy kostamaan häviötään koko hääväelle, laulaa loitsujaan ja hääväen sitten pinkoessa ovesta metsään lyö heille luudasta hännät perään. Näin tarina kertoo susien syntyneen. Alkuun ne olivat puolittain ihmisiä ja osasivat puhuakin. Surmatuilta susilta löytyi joskus tunnistettavia esineitä, tuluksia, vöitä, koruja. Morsiankin tunnettiin kultaketjustaan (Lehtonen 1933, 330). Hääväki susiksi -tarinasta tunnetaan meillä myös versioita, joissa kaltoin kohdellun kerjäläisen tai kilpakosijan tilalla ovat Kristus ja Pietari, jotka näin kostavat häätalossa saamansa tylyn kohtelun.

Toinen Suomessa yleinen ihmissusitarina kertoo varkaan muuttamisesta sudeksi. Joskus varkaan henkilöllisyys on tiedossa, joskus ei, mutta aina hän osoittautuu uhrinsa lähiomaiseksi. Seuraavassa Humppilassa muistiin kirjattu toisinto:

Loimaalaiselta Pytyn isännältä varastettiin rahat. Isäntä meni noidan luo kysymään, kuka rahat oli varastanut. Silloin noita sanoi isännälle: "Minä voin muuttaa varkaan sudeksi, mutta se on sinun poikasi." - "Muuta, vaikka se onkin minun poikani!" Noita sanoi vielä isännälle: "Poika siunaa itsensä joka aamu, kun nousee ylös. Mutta pistä sängyn olkiin valkea, niin se nousee äkkiä ylös eikä ehdi siunata itseänsä."
Isäntä pani sängyn olkiin valkean, jolloin poika nousi, meni ovesta ulos ja muuttui siellä sudeksi. Sitten noita neuvoi isäntää, että jos hän tahtoi muuttaa pojan jälleen ihmiseksi, niin sille täytyi antaa leipää.
Se oli kuitenkin kaksi vuotta sutena metsässä, ennenkuin sille annettiin leipää.
Monta kertaa se oli käynyt kotona aitan vieressä, muttei sille kukaan ollut leipää antanut. Kun poika sitten muuttui sudesta jälleen ihmiseksi, hän kertoi kaikille tästä susi- elämästään. Hän ei uskaltanut mennä toisten susien kanssa vettä juomaan lätäköstä, kun hänestä tuli veteen ihmisen varjo.
Vielä oli susilla sellainen määrä, että kunkin täytyi hakea ruokaa vuoronsa perään koko susilaumalle. Mutta sitten kun tuli hänen vuoronsa hakea ruokaa, joutui hän koville, kun ei muuta löytänyt kuin kissan kotinsa saunan ikkunalta jouluaattona.
Kaksi vuotta oli kulunut, kun emäntä kerran taas meni aittaan, ja susi tuli aitan eteen. Emäntä antoi sudelle happaman leivän ja sen syötyään muuttui se ihmiseksi
(Simonsuuri 1947, 215-6).

Tästä versiosta puuttuu yksityiskohta, joka on monessa pitemmässä versiossa mukana todistamassa tarinan todenperäisyyttä. Kerrotaan nimittäin, että vielä ihmiseksi palauduttuaan sutena juosseella on häntä tallella, ja sitä varten on täytynyt tehdä reikä penkkiin, tuoliin, saunanlauteeseen. Useat tarinat päättyvät hyvinkin tarkkaan tietoon kylästä ja talosta, missä tällainen reikä on vieläkin nähtävänä. Tällaista kerrotaan mm. Sipoon kirkosta, jonka seurakuntalaisille susimenneisyys on ollut niin tavallinen, että kirkonpenkeissä on hännänreiät heitä varten (vrt. Sibbo Vargarna). En ole käynyt tutkimassa väitteen todenperäisyyttä, mutta se lienee helppo tutkia. Paikallinen perinteentuntija on kuitenkin puhelinhaastattelussa kiistänyt susikonnektion ja selittänyt konnektiot sillä, että Sipoo on ollut itään purjehtivien viikinkien, varjaagien, vakinainen pysähdyspaikka.

Skandinaavisia balladeja ja kansanperinnettä

Skandinaavinen kansanperinne ja balladirunous tuntevat eurooppalaisen ihmissusiperinteen traditiot, mutta niissä on myös täysin omaperäisiä aineksia. Enemmän kuin missään muualla liittyy ihmissusiperinteeseen Skandinaviassa seksuaalisuus ja suvunjatkamisen elementit.
Jo keskiaikaiset muistiinmerkinnät tietävät kertoa isojen petojen, erityisesti karhujen, tavasta seurata ja ahdistaa raskaana olevia naisia repiäkseen

sikiön ulos (ja joidenkin variaatioiden mukaan hoivaillakseen sitä sitten). Ajatus on sittemmin sekoittunut kansanballadeihin, joissa on mukana eteläisiä taruaiheita. Tanskassa ja Etelä-Ruotsissa on merkitty muistiin lukuisina eri muunnelmina balladi "Linden", Lehmus. Siinä paha äitipuoli on muuttanut kuninkaan tyttären vihreäksi lehmukseksi ja lähettänyt tämän veljet metsiin karhuina ja harmaina susina (Sveriges medeltida ballader 1983, 84-89, vrt. myös Odstedt 1943).

Jag var mig så liten jag miste min moder
Min fader han gaf mig i styf-moders våld
- I år så blir det en sommar
Och jag hade bröder båda stora och små
Och somma skapad' hon i biörna och ulvarne grå.
(Sveriges medeltida ballader 1983, 88)

Taika voidaan purkaa vain niin, että ihmissudeksi noiduttu poikapuoli hyökkää uuden kuningattaren kimppuun, repii esiin tämän odottaman lapsen ja juo sen sydänveren. Tämä laajalti levinnyt balladi lienee juurruttanut skandinaaviseen perinteeseen käsityksen ihmissuden halusta syntymättömien ja vastasyntyneiden lasten, erityisesti aviottomien ja poikapuolisten, raatelemiseen. "Ihmissusi on lapsenmurhaaja", kirjoittaa Aksel Sandemose, "se vainuaa lapsen äidin kohdussa raastaakseen sen sieltä, se vainuaa aina tien elämän lähteille" (Sandemose 1960, 24). Niinpä oli voimassa usko, ettei odottavan äidin auttanut liikkua ulkosalla ilman miehistä turvaa tai ainakin isoa koiraa. Lisäksi naisia neuvottiin ihmissuden hyökätessä heittämään sille joku vaatekappaleensa, sillä susi pysähtyy raastamaan sen silpuksi ja nainen saa aikaa paeta.

Pohjoismaiden tunnetuimpia ihmissusitarinoita on balladi Herra Peteristä ja pikku Kerstinistä. Kerstin anelee sisäänpääsyä herra Peterin ovella, mutta tämä lähettää hänet tylysti matkoihinsa. Metsässä Kerstin sitten kohtaa ihmissuden, jolle tarjoaa, kuten neuvottiin, eri vaatekappaleitaan, mutta susi ei huoli:

"Och kära du Ulfver du bit inte mig
Dig vill jag gifva min silkesydde särk"
"Din silkesydde särk passar jag inte på
Ditt unga lif oc blod det måste nu gå;"
(Sveriges medeltida ballader 1983, 39)

Kerstin kiipeää korkeaan tammeen, mutta susi ulvahtaa, ja paikalle tulee koko lauma susia, jotka raastavat tammen juuriltaan. Herra Peter on tällä välin ehtinyt katua töykeyttään ja ratsastaa metsään tytön perään, mutta näkee siellä vain verisiä vaatekappaleita ja suden lapsi kidassaan (Sveriges medeltida ballader 1983, 39-51).

Skandinaavinen ihmissusi on karmea olento, mutta sillä koomisetkin piirteensä. Joku järkeistämiseen pyrkivä tarinankertoja on miettinyt liiankin tarkkaan muodonmuutoksen fysiologiaa ja pannut alulle ainutlaatuisen ihmissusikäsityksen koko maailmassa: ruotsalainen ihmissusi, punasilmäinen, vasikankokoisen koiran näköinen, konkottaa kolmella jalalla, koska ihmisruumiin neljäs raaja on muuttunut hännäksi (Odstedt 1943). Silti yksikään niistä lukuisista ruotsalaisista tarinatoisinnoista, jotka kertovat takaisin ihmishahmoon palanneista ja toteavat, että näillä on muistona susiajoistaan yhä tallella häntä, ei mainitse jonkin raajan vastaavasti puuttuvan.

Ruotsalaiset tarinat tuntevat myös 'susimuorin', wargamodern'in, joka kulkee susilauman mukana, mutta poikkeaa joskus ihmisasumuksiinkin. Jos häntä kohdellaan hyvin ja vieraanvaraisesti, hän lupaa etteivät 'hänen poikansa' vahingoita sen talon eläimiä. Pohjoisissa versioissa muoria nimitetään toisinaan metsän emännäksi (Odstedt 1943), jolloin hänen hahmonsa lähestyy muinaissuomalaista uskomusta susien emuusta.
Pohjoisessa Ruotsissa ja Norjassa on suomalaisen perinteen vaikutus muutenkin ilmeinen. Siinä missä meillä tiedettiin ihmissudet Viron susiksi, ruotsalaisille ja norjalaisille ne olivat Suomen tai Lapin susia. Lähimmäisensä suden hahmoon noituva velhokin on varsin usein juuri suomalainen.

Skandinaviassa on noitumisen ja sudennahkaan pukeutumisen ohella aivan omakin teoriansa ihmissuden synnystä. Jos lasta odottava nainen kovin säikkyy synnytystuskia, hän voi etukäteen varmistaa itselleen helpon synnytyksen ryömimällä varsan sikiökalvon läpi, joka on venytetty renkaaksi. Mutta kuten niin monella lääkinnällisellä toimenpiteellä, tälläkin on haitalliset sivuvaikutuksensa. Jos syntyvä lapsi on tyttö, siitä tulee aikanaan mara, jos se on poika, sitä odottaa ihmissuden kohtalo. Kukaan ei osaa aivan tarkkaan kertoa, miltä mara näyttää, mutta sen arvellaan muistuttavan paljon ihmissutta. Joillakin seuduilla ihmissutta merkitsevä sana varulven onkin vääntynyt muotoon marulven (Odstedt 1943).

Mara ja ihmissusi varttuvat rippikouluikään asti normaalisti, mutta sitten alkavat muodonmuutokset. Joka keskiyön hetkellä he saavat hirviöhahmonsa palatakseen taas aamunkoitossa ihmiseksi. He muuttuvat ihmiseksi myös oitis, kun joku sanoo heidän nimensä. He harjoittavat pedonluonteensa mukaisia väkivaltaisuuksia, mutta myös seksuaalisia. Vampyyriperinne sekoittuu tässä peliin: mara ja ihmissusi pystyvät pujahtamaan miten pienestä raosta tahansa etsiytyessään pahaa-aavistamattomien uhriensa makuukamareihin. Mara kiertää ahdistelemassa miehiä, ihmissusi naisia, etenkin kevytmielisisiksi tiedettyjä, ja uhri on koko tapahtuman ajan oudon, unenomaisen lumouksen vallassa. Pohjolan kansa on kehittänyt oivallisen selityksen jokaisen käyttöön, joka tulee yllätetyksi väärän kumppanin vierestä (Odstedt 1943).

Kauhuromanttisista ihmissusista herra Hydeen

Keskiajan jälkeen ihmissudet poistuivat kaunokirjallisuuden lehdiltä lähes neljäksi vuosisadaksi. Noitavainot ja inkvisitio, lykantropiaepidemiat ja sotajoukkojen kintereillä seuranneet susilaumat pitivät kuitenkin ihmissusiperinteen elossa ja leimasivat olennon entistä selkeämmin vitsaukseksi ja paholaisen liittolaiseksi.

Goottilaiselle kauhuromantiikalle oli ominaista kansanperinteen eksoottisten ja sensaatiomaisten ainesten hyödyntäminen. Viktoriaaninen 1800-luku oli porvarillisen moraalin aikaa. Perinneainekset alkoivat saada yhä enemmän symbolistisia painotuksia, joilla kanavoitiin jokapäiväisen elämän pelkoja ja tabuja. Hyvän ja pahan, ja vielä enemmän hyveen ja paheen, ajateltiin olevan siististi omissa lokeroissaan ja niiden väliltä valitsevan ihmisen oletettiin ilman muuta tietävän, kumpi on kumpi. Goottilainen kauhuromantiikka oli synkän varjon ja kirkkaan valon mustavalkoiseksi maalaamaa. Sudet kuuluivat sielunvihollisen joukkoihin, ne olivat hillittömiä ja himokkaita 'yön lapsia'.

Ensimmäinen englantilaisen gotiikan ihmissusiromaani oli tuontitavaraa: James Powell käänsi saksalaisen Veit Weberin romaanin Wolf; or, The Tribunal of Blood englanniksi 1809. Romaani käyttää tyypillisesti julmia keskiaikaisia aiheita, ja rakentaa sensaatioita ihmissuden raa'asta eläimellisyydestä. Goottilaisen kirjallisuuden suuri nimi Charles Maturin käytti ihmissusiaihetta viimeisessä romanssissaan The Albigenses (1824), missä hän kuvaili suurella antaumuksella hirviön luolan kauhuja. Catherine George Ward kirjoitti sangen suosituksi osoittautuneen romaanin The Fisher's Daughter; or, The Wanderings on Wolf, and the Fortunes of Alfred vuonna 1827, ja eräs myöhempien aikojen ihmissusikirjallisuuden suurista vaikuttajista oli viktoriaaninen säätyläisnainen Catherine Crowe, joka kartanossaan Kentissä kävi mittavan määrän kirjeenvaihtoa folkloristiikan harrastajen kanssa ympäri Eurooppaa ja laati keräämiensä tietojen perusteella tutkimuksia, joista kuuluisin lienee The Night Side of the Nature (1848). Hän kirjoitti myös vankkaan tietämykseensä perustuvan romaanin A Story of a Weir- Wolf(1846) sekä todellisuuspohjaisen novellin "The Lycantropist", joka luultavasti on antanut herätteen Guy Endoren maineikkaaseen romaaniin The Werewolf of Paris.

Ilmestymisaikanaan suosituin 1800-luvun kauhukirjallisuuden ihmissusiromaaneista oli epäilemättä G.W.M. Reynoldsin Wagner, the Wehr-Wolf joka ilmestyi vuosina 1846-47 jatkokertomuksena lehdessä nimeltä Reynold's Magazine of Romance, General Literature, Science and Art. Reynolds oli onnistunut mahduttamaan romaaniinsa koko romanttisen kauhukirjallisuuden parhaat palat: Välimeren paratiisisaaret, joilla jättiläiskäärmeet väijyvät jalosukuisia neitoja, Istanbulin salaperäiset seraljit, hornamaiset nunnaluostarit sadistisine abbedissoineen, ruusuristiläiset, jalot rosvoritarit, kellastuneet käsikirjoitukset, valepuvut, haaksirikot sekä tietenkin sopimuksen paholaisen kanssa. Jo aikaisemmin omat kauppansa tehnyt Faust tarjoaa ikivanhalle, yksinäiselle Wagnerille ikuista nuoruutta ja kauneutta, ehtona:

"Että saalistat ihmislajia, jota hän vihaa kuten minäkin", vastasi muukalainen. - - -
..."On sanottu, että jokaisen kuukauden viimeisenä päivänä auringon laskiessa sen kuolevaisen, jonka kohtalona on olla ihmissusi, täytyy vaihtaa luonnollinen muotonsa hurjaksi eläimeksi; missä hirmuisessa hahmossa hänen täytyy pysyä siihen hetkeen asti, jona aamun aurinko valaisee maan."
- - - "Mutta hän, joka hyväksyy tuon ehdon, solmii liiton itse Pahan kanssa ja siten vaarantaa kuolemattoman sielunsa."
(Reynolds 1975, s. 6, suomennos artikkelin kirjoittajan)

Wagner laukkaa ulvoen terrorisoimassa ihmisiä kunkin kuukauden viimeisen yön, mutta kaikenlaisten raatelukohtausten esittelyssä Reynolds on sangen pidättyväinen. Aikanaan Wagner päätyy katumaan kauppojaan ja saa tiedon, että hänen lumouksensa särkyy sillä hetkellä, kun hän näkee kahden viattomana surmatun ihmisen vaalenneet luut riippumassa samaan tankoon ripustettuina. Parissa päivässä tällainen näky tarjoutuukin Wagnerille, joka erkanee elämästä sielunsa pelastaneena.

Varsin samanlaisilla linjoilla oli Ranskassa Aleksandre Dumas kirjassaan Le meneur de loups (1857). Kunnianhimoinen, elämäänsä tyytymätön puukengäntekijä Thibault auttaa silkasta kaunasta metsästävää herrasväkeä kohtaan mustaa sutta. Osoittautuu, ettei kysymyksessä olekaan mikä tahansa susi, vaan susien herra, pimeyden ruhtinaan palvelija, joka päivisin on ihminen mutta öisin susi, ja yhden päivän vuodesta hän joutuu viettämään kuolevaisena sutena metsästäjien ahdistettavana. Liitto susien herran kanssa on käytännössä liitto paholaisen kanssa, ja suostumalla siihen Thibault saa kaiken toivomansa, mutta silti mikään ei mene hänen kohdallaan hyvin. Vihdoin hän päätyy uudeksi susien herraksi, mutta lopulta hänet pelastaa rakkaus viattomaan tyttöön, jonka nimi paljonpuhuvasti on Agnelette, pikku karitsa.

Clemence Housmanin The Were-Wolf (1896), joka perustuu samaan vanhaan alaskalaiseen tarinaan kuin Guy Endoren novelli "The Wolf Girl" (1920), karsinoi hyvän ja pahan vielä gotiikan kauden edeltäjiäänkin selkeämmin, ja uskonnollisen symboliikan käyttö siinä on varsin siekailematonta. White Fell on kaunis amatsoni, joka ilmaantuu talvisesta yöstä pahaa-aavistamattoman perheen keskuuteen. Outo, ihastuttava tyttö jakelee kuolemansuudelmiaan, jotka ennakoivat saajansa salaperäistä katoamista. Novellin sankari Christian on ainoa joka huomaa kaunottaren oikean karvan ja käy epäitsekkääseen uhrikuolemaan suden seuraavaksi uhriksi aiotun veljensä puolesta. Suden kohtaloksi koituu Christianin vuodattama veri, ja kertomus päättyy koristeelliseen kohtaukseen, jossa veli Sweyn kantaa krusifiksin muotoon jäätynyttä Christiania kotiinpäin. Eroottisesti värittyneelle naissudelle ei tarinassa pilkota minkäänlaista armon tai myötätunnon häivääkään.

Mutta muuten alkoi mustavalkoiseen arvomaailmaan vuosisadan lähestyessä loppuaan sekoittua yhä enemmän harmaan sävyjä. Lähestymässä oli aika, jolloin ihmisen olemukseen liitettiin piilotajunta siellä piileksivine vietteineen. Hyvä ja paha särkivät siistit lokeronsa ja asettuivat yhdessä asumaan jokaiseen ihmiseen. R.L. Stevenson kirjoitti kirjan hyvästä, kunnollisesta tohtori Jekyllistä, joka ihmisen kaksinaista olemusta tutkiessaan lankeaa kiusaukseen päästää valloilleen herra Hyde, oman itsensä pimeä puoli.
The Strange Case of Dr. Jekyll and Mt. Hyde (1886, Tohtori Jekyll ja herra Hyde) on teos, joka ilmeisistä syistä usein mainitaan ihmissusiaihetta käsiteltäessä, vaikka Hyden fyysinen muutos ei johdakaan metamorfoosiin sudeksi asti. Kelpo tohtori Jekyllin rohto päästää kuitenkin valloilleen petomaisen, viettejään pidäkkeettömästi toteuttavan olennon, joka öisin hiipii Lontoon kaduilla levittämässä kauhua ja kuolemaa. Psykologisesti oivaltava teos on lähes tyystin vapaa vuosisatansa kauhuperinteelle ominaisesta naiviudesta. Teos on antanut kauhukirjallisuudelle uutta merkitystä ja vakuuttavuutta tunnustaessaan ihmisessä asustavan pedon. Kuvaavaa on, että useissa Stevensonin teoksen filmatisoinneissa nähdään herra Hyde viktoriaanisen kunnollista tohtori Jekylliä inhimillisempänä ja kiinnostavampana olentona.

Fantasiakirjallisuuden ihmissusia

Munnin surullinen, ihmissuden itsensä kertomana esitetty The Werewolf of Ponkert sijoittuu 1400-luvun Unkariin. Wladislaw Brenryk puolustautuu hyökkäävää susilaumaa vastaan ja onnistuu surmaamaan kolkon 'isännän' ihmissusista yhden, jolloin hänen onnettomana osanaan on asettua sen tilalle. Myöhemmin kohtalonsa vuoksi epätoivoon vaipunut Brenryk antautuu raivostuneelle ihmisjoukolle ja vieläpä auttaa näitä susikatraan hävittämisessä, tullakseen sitten itse teloitetuksi kerrassaan inhalla tavalla.

Tanith Leen Lycanthia (1981) on varsinainen ihmissusien maineenpalautus. Sen ihmissudet jopa kiistävät jyrkästi syytökset ihmislihaan kajoamisesta. Se on suunnilleen yhtä luultavaa, he sanovat, kuin sudenlihan syöminen ihmishahmossa ollessa. Vuosisadan alkupuolen ranskalaisen kylän asukkaissa vain elää sitkeä kammo kartanon väen kantamaa susiperintöä kohtaan. Kartanon nuori herra, kuinka ollakaan hänen nimensä on Christian, on varttunut 'sivistyneessä maailmassa' ja saapuu nyt paikkakunnalle ulkopuolisena solmien läheiset välit susiserkkujensa kanssa, mutta se saa kyläläisten vihan kuohahtamaan yli, sillä he näkevät tuossa ystävyydessä merkin vanhojen pahojen aikojen paluusta.

Fantasiakirjallisuudessa esiintyy myös kiistattoman pöyristyttäviä ihmissusia. Uudelle Mantereelle muuttanut ranskalainen emigranttikreivi de Saint Loup/de Retz Alfred H. Billin romaanissa The Wolf in the Garden (1931) tuskin saa ketään kiivailemaan uhanalaisten ihmissusien puolesta. Häikäilemätön kreivi on irstas ja ilkeä, ja kaikki ne, jotka jotenkin asettuvat hänen pyrkimystensä tielle, löytyvät pian kurkku raadeltuna.

Muutama fantasianovelli ansaitsee myös tulla mainituksi. Tanith Leen novellikokoelmaan Red as Blood (1983) sijoittuu 1800-luvun talviseen Skandinaviaan. Lee on kääntäen soveltanut vanhaa kunnon tarinaa Punahilkasta: metsän keskellä asuvan ökyrikkaan isoäidin pitkille hampaille on ihan ymmärrettävä selitys. Missä määrin Lee on mahtanut tuntea pohjoismaisen perinteen susimuorin tai metsän emun, hän on joka tapauksessa ympännyt tarinaansa metsien ikiaikaisen susijumalattaren, joka nähdään novellissa naisolennoille suojelustaan tarjoavana, suopeana hahmona (isoisä-vainaa ei ehkä olisi tuosta suopeudesta samaa mieltä), ja ihmissutena eläminen on novellissa pelkkä järjestelykysymys.

Bruce Elliotin yksinkertainen mutta yllättävä "Wolves Don't Cry" (1954) kääntää tilanteen niin ylösalaisin kuin ikinä mahdollista. Eläintarhan susihäkin urossusi herää eräänä aamuna outoon tunteeseen: sen komean turkin tilalla on surkea sileä nahka, ja neljällä jalalla kulkeminen on käynyt omituisen hankalaksi. Eläintenhoitajat sieppaavat poloisen häkistä, sitten alkavat kuulustelut ja vihdoin laitoskierre, jonka tarkoituksena on opettaa susi-ihminen ihmistavoille. Kaiken aikaa sutta painaa huoli perheestään, ja avohoitoon päästyään hän käy heittelemässä lihanpaloja pennuilleen, vaikka eläinten ruokkiminen oikeastaan on kielletty. Hitaasti ja tuskallisesti susimies oppii riittävästi pystyäkseen muuttamaan muotonsa ennalleen, mikä koko ajan on hänen itsestäänselvä, harras toiveensa. Niin hän vihdoin pääsee palaamaan perheensä luo ehdittyään tosin harharetkensä aikana siittää yhden tulevan ihmissuden. Novellin vaikuttavinta antia on hämmentyneen petoparan tajunnan kautta siivilöityvä kuva kaikista niistä luonnottomuuksista, joita ns. sivistynyt yhteiskunta jäseniltään edellyttää.

George R.R. Martinin edellämainittu "In the Lost Lands" on tarkemmin määrittämättömään fantasiamaailmaan sijoittuva ihmissusinovelli, hyytävän julma, värisyttävän kaunis ja niin älykkäästi paradokseista rakennettu, että siinä on kaikki todellisen suuruuden ainekset. Mikä kaikkein parasta, se ei väännä ideaansa rautalangasta, vaan jättää lukijan varaan hoksata tai sitten ei. Paikallinen vallasnainen mielii liittyä ihmissusi-armaansa seuraan tämän öisiin rientoihin, ja ryhtyy siksi arveluttaviin kauppoihin iättömän velhonaisen Gray Alicen kanssa, sillä 'Harmaalta Alicelta voit ostaa mitä haluat, mutta parempi kun et..."

Peter S. Beaglen "Lila the Werewolf" (1974, "Lila - ihmissusi", suom. Portti 1/1986) puolestaan sijoittuu niin nykytodellisuuteen kuin mahdollista. Farrel, jonka luokse nuori Lila Braun on äskettäin muuttanut New Yorkissa, saa todeta jakavansa asuntonsa ihmissuden kanssa. Lilan psykiatri selittää asiaa jollakin hämärästi seksiin liittyvällä ja arvelee, että tarvitaan vuosien terapia tilanteen normalisoimiseksi. Lila toteaa jääneensä paitsi kaikenlaisista koulunäytelmistä ja kesäleireistä, mutta taipumus on hänelle kuitenkin 'pienempi riesa kuin allergiat', kuten hän itse toteaa. Niin elämää asettuu uomaansa ja susiyö kerran kuukaudessa on pelkkä elämään kuuluva rutiini, kunnes Lila unohtaa pillerinsä ja kiima-aika yllättää susi-Lilan, joka houkuttelee New Yorkin uroskoirat laumoina hänen kintereilleen.

Suzy McKee Charnasin "Tissit" (1989 "Boobs", suom. Aikakoneessa 3/90 ja Lisa Tuttlen toimittamassa antologiassa Sielusi hipiä 1993) on perusasetelmaltaan "Lilan" kaltainen kertomus nuoresta tytöstä, jossa puberteetti laukaisee sudeksi muuttumisen, mutta sen raju vihamielisyys on jyrkässä vastakohdassa edeltäjänsä haikean hyväksymisen ilmapiirin kanssa. "Tissien" Kelseylle lähestyvä naisellisuus näyttäytyy poikien sietämättömänä kiusantekona koulussa, ja pedon hahmo merkitsee hänelle riemukasta vallan kokemusta, joka antaa tilaisuuden armottomaan kostoon.

Lauman johtaja

Muuan seikka, joka nostaa The Werewolf of Parisin lukuisien lajitoveriensa yläpuolelle, on sen hienosti ja intensiivisesti kuvattu historiallinen miljöö. Ranskan-Preussin sota ja Pariisin kommuuni muodostavat teokselle taustan, joka on paljon enemmän kuin pelkkä kulissi. Kommuunin päivien anarkia, joka nähdään nuoruutensa liberalismista vieraantuneen sukulaismiehen, Aymar Galliezin silmin, luo kouriintuntuvan mittapuun Bertrandin veriteoille.

Bertrand, Aymarista tuntui nyt, oli varsin lievä tapaus. Mikä oli ihmissusi, joka oli tappanut pari prostituoitua, joka oli kaivanut ylös muutaman ruumiin, verrattuna näihin tiikerilaumoihin, jotka iskivät toistensa kimppuun päivä päivältä kiihtyvän vimman vallassa! "Ja pahempaa on tulossa", hän sanoi ja tunsi jälleen mielialansa ihmeellisesti kohoavan. Tuhansien sijasta tulevaisuus tulee surmaamaan miljoonia. Se tulee jatkumaan, luvut tulevat kohoamaan ja vauhti tulee kiihtymään! Eläköön ihmissusien rotu!
(Endore 1974, s. 283-4, suomennos artikkelin kirjoittajan)

Petomaisuus ei lopultakaan ollut se, mikä erotti Bertrandin muusta ihmiskunnasta. Hän vain ei osannut ulvoa muiden susien mukana, vaan saalisti yksinään ja häpesi tekojaan. Tässä The Werewolf of Paris laajenee sensaatiohakuisesta väkivaltakirjallisuudesta yleisinhimillisen kokemuksen kärjistetyksi kuvaksi, mikä tekee siitä, kuten Bill Prozini toteaa, ihmissusien Draculan tai Frankensteinin (Pronzini 1980, s. xix).

Tieteissusia

Ihmissusi ei näytä olevan science fiction -kirjailijoiden erityinen lemmikki. Useimmat susikysymyksiä käsittelevät tieteiskirjat siirtävät tapahtumat toisiin maailmoihin, joissa vallitsevat toisenlaiset lainalaisuudet. Näin esim. Eric Iversonin Were-sarjassa, jossa tavallisten ihmisten rinnalla elää niitä, joilla on perinnöllisenä taipumuksenaan muuttua kenen miksikin eläimeksi, ja joiden muuttumisia säätelevät planeetan neljä kuuta.

Hieman samanlaisilla linjoilla on Poul Anderson kevyellä kynällä kirjoittamassaan rinnakkaismaailma-hulluttelussa Opearation Chaos (1971). Kolmesta yhteen ympätystä kertomuksesta koostuvan kirjan sankariparina seikkailee minä-kertojana toimiva ihmissusi ja hänen työparinsa/vaimonsa, noitatyttö Ginny. Tapahtumat sijoittuvat maagiseen rinnakkaismaailmaan, jossa kaikki yliluonnolliset kyvyt ovat normaaleita, opiskelemalla kehitettyjä ja ammattina harjoitettavia taitoja. Sudeksi muuttuminen edellyttää tiettyjä valaistusolosuhteita. Siksi sankarisutemme kantaa aina kaulassaan salamavalolaitteen tapaista kapinetta, jolla asia hoituu tarvittaessa.

Muuten tieteiskirjojen susiaiheet rajoittuvat yleensä yritykseen löytää rationaalinen, useimmiten geneettinen selitys ihmissudelle. Kuuluisin ja merkittävin näistä kirjoista on Jack Williamsonin Darker Than You Think. Se kertoo muinaisesta lajista, Homo lycanthropuksesta, joka ulkonaisilta ominaisuuksiltaan on lähes identtinen Homo sapiensin kanssa, mutta eroaa tästä muutamassa ratkaisevassa kohdassa. Näiden kahden lajin kamppailu olemassaolosta on joskus muinaisuuudessa päättynyt susi-ihmisten tappioon, ja heidän lajinsa on sekoittunut tavallisiin ihmisiin. Vähitellen he kuitenkin ovat yhä tietoisemmin ryhtyneet ristetyttämään susiperimää kantavia keskenään tuottaakseen geneettisesti yhä puhtaampia Homo lycathropuksia. Mutta myös ihmiset ovat ryhtyneet toimiin lähestyvän uuden voimainmittelön varalta. Tohtori Mondrick etsii ja löytää arkeologisilla kaivauksillaan Mongoliassa varmat todisteet toisen lajin olemassaolosta ja sen jonkin, mikä aikoinaan ratkaisi kamppailun ihmisten hyväksi. Hänen entistä ystäväänsä ja apulaistaan alkavat vaivata oudot öiset kokemukset, joissa hän milloin suden, milloin jonkin muun eläimen hahmossa ryhtyy yhdessä kauniin noitatytön kanssa tuhoamaan professorin aikaansaannoksia. - Susi-ihmiset yhdistetään kirjassa pahaan niin täysin ja selkeästi, että tämän maailmamme pahuus katsotaan seuraukseksi heidän olemassaolostaan, ja paha itsekussakin ihmisessä johtuu hänen kantamastaan suuremmasta tai pienemmästä susiperimästä.

Myös Brian Aldissin jylhässä, kaukaiseen tulevaisuuteen sijoittuvassa novellissa "Full Sun" (1967) on kysymys kahden ajasta aikaan rinnakkain eläneen lajin keskinäisestä herruudesta. Ihmiset ja koneet metsästävät erämaissa ihmissusia, mutta kamppailun todellinen painopiste on siirtymässä muualle. Koneet mielivät ottaa vallan niistä riippuvaisiksi käyneiltä ihmisiltä. Alkuperäisenä saaliina ollut ihmissusi Gondalug seuraa tyynesti metsästäjiensä ottelua. Aika on ihmissusien puolella, sillä aurinko on hitaasti lähenemässä valkoinen kääpiö -vaihettaan, jolloin se paistaa joka päivä hopeanhohtoisena kiekkona pimeällä taivaalla.

Heikommin on laita tulevaisuuden ihmissusien Gene Wolfen novellissa "The Hero as Werewolf" (1975), jossa perimältään soveliaat ihmiset on geneettisesti muutettu lauhkealuonteiseksi superroduksi. Muuttamattomat, siis meidän kaltaisemme, on jätetty yhteiskunnan ulkopuolelle ja he elävät petoina asutuksen laitamilla ja saalistavat elääkseen herrarodun edustajia.

Clifford Simak on soveltanut ikivanhaa muodonmuutosmyyttiä omaan persoonalliseen tapaansa romaanissa The Werewolf Principle (1967). Teos kertoo nerokkaasta ideasta vieraiden, älyllisten elämänmuotojen tutkimiseksi. On rakennettu androidi, jolle on annettu erään projektin tiedemiehen mieli. Androidin solurakenne on sellainen, että kun jostakin tutkimusaluksen löytämän vieraan älyn edustajasta on saatu tarpeellinen data, pystyy hän muuntautumaan kyseiseksi olennoksi. On vain tapahtunut sellainen pieni virhe, ettei tätä toista olentoa sitten enää saadakaan poistetuksi, ja niin androidin ruumiissa elää lopulta kolme tietoisuutta, jota vuorotellen ja tilanteen mukaan ottavat oman hahmonsa. Tiedemiehen elämän jakavat suden näköinen Quester ja yleensä pyramidin muotoa suosiva Thinker, ja Simakille tyypillisesti kohtalotoverit pitävät aidosti toisistaan ja onnistuvat yleensä hyvin sopimaan, kuka kulloinkin ottaa ohjat. Tavallisten ihmisten hermoille vain käy sairaalan käytävillä kirmaileva susi ja kappelissa melkein vuoden päivät liikkumattomana kököttävä pyramidi.

Octavia Butlerin kirjassa Clay's Ark (1984) aiheuttaa ihmisissä muutoksia Proxima Centauri Kahdesta kotoisin oleva mikro- organismi, joka leviää ihmisestä toiseen syljestä tai raapaisusta. Muutoksen ensimmäisiä oireita ovat hajuaistin ja kuulon huomattava terävöityminen, kasvanut ruokahalu johon liittyy halu syödä raakaa lihaa, tartuttamattomien ihmisten alkaminen tuoksua ruoalle sekä sukupuolisen halukkuuden lisääntyminen. Vähitellen tartutetut käyvät laihoiksi, mutta hyvin voimakkaiksi ja nopeiksi. Heidän jälkeläisensä ovatkin jo sitten aivan uusi, neljällä jalalla kulkeva lajinsa. Vähitellen tartunta lähtee leviämään epidemiana ja muuttamaan koko maapallon väestöä nelijalkaisiksi lihansyöjiksi. - Butler ei mainitse kirjassaan sanallakaan ihmissusia, mutta muutosprosessin yhtäläisyydet ovat liian vakuuttavat ohitettavaksi diagnoosin muukalaisperäisyyden perusteella.

Ihmissusi, ihmisen 'tumma veli', on kulkenut kanssamme kauan. Se lähti mukaamme jo pyyntikulttuurin aikana tuhansia vuosia sitten, jolloin se oli yhdistävä tekijä jumalien, luonnon ja ihmisen välillä. Sittemmin siitä tuli paha henkemme, kirottu, vihan täyttämä olento, yhtä aikaa enemmän ja vähemmän kuin ihminen. Kansanperinne kaikkialla maailmassa on tuntenut sen, ja pitänyt uskomusta elävänä kautta vuosisatojen.

Goottilainen kirjallisuus, jonka keskeisiä elementtejä ovat hyvän ja pahan taistelu, yliluonnollinen kauhu ja taikausko sekä romantisoidusta menneisyydestä etsityt aiheet, löysi kansanperinteen ihmissudesta hengenheimolaisensa ja teki siitä kaunokirjallisen aiheen. Hillittömästi viettejään toteuttava ihmissusi, usein raiskauksessa ja insestissä siitetty, usein pimeyden voimien liittolainen,

Vihdoin se on saanut ryhtyä opettamaan meille itsetuntemusta. Se mikä tänä päivänä ihmissudessa on pelottavaa, ei enää väijy lumisessa, kuutamon mustavalkoiseksi kirjomassa metsässä, vaan omassa sielussamme. Hopealuoti on jo vanhentunut ase sitä vastaan. Ainoa tapa kohdata se tänään, on katsoa omaa suttaan silmiin, myöntää sen olemassaolo ja, kenties, jopa oppia viihymään sen seurassa.

• Lähteet:

• Ash, Brian (ed): The Visual Encyclopedia of Science Fiction, London 1977

• Baring-Gould, Sabine, The Book of Werewolves, London 1995, First published in 1865

• Beagle, Peter: "Lila - ihmissusi", (Lila the Werewolf, 1979)

  suom. Leena Peltonen, Portti 1/1986

• Bleiler, E.F: "Introduction to the Dover Edition", G.W.M. Reynolds, Wagner, The Wehr-Wolf, Dover Publications, New York, 1975

• Craven, Margaret: Kuulin pöllön kutsuvan, (I Heard the Owl Call My Name) suom. Risto Lehmusoksa, 2. painos Gummerus, Jyväskylä, 1976

• Eddan sankarirunot Suom. Aale Tynni, WSOY, Porvoo, 1980

• Endore, Guy: The Werewolf of Paris, Sphere, London, 1974

• Frazer, J.G: The Golden Bough, A Study in Magic and Religion, Macmillan Press, London, 1983

• Frost, Brian J: Introduction/The Werewolf Theme in Weird Fiction, Book of the Werewolf, Sphere, London, 1973

• Grönbech, Vilhelm: Nordiska myter och sagor, Natur och Kultur, Stockholm, 1965

• Haavio, Martti: Suomalainen mytologia, WSOY, Porvoo, 1967

• Hesse, Hermann: Arosusi, (Der Steppenwolf, 1955), suom. Eeva-Liisa Manner, WSOY, Porvoo, 1971

• Kivi, Aleksis: Seitsemän veljestä, Teokset1-2, Suuri Suomalainen Kirjakerho, Otava, Keuruu, 1984

• Lehtonen, J.V: "Ihmissusi kirjallisena aiheena", Suomi. Kirjoituksia isänmaallisista aiheista, Viides jakso 16:s osa, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1933

• McKee Charnas, Suzy: "Tissit" (Boobs, 1989) Suom. Leena Peltonen, Aikakone 3/1990, Lisa Tuttle (toim.) Sielusi hipiä, Kääntöpiiri, Helsinki, 1993

• Nicholls, Peter (ed). The Encyclopedia of Science Fiction, A Panther Book, London, 1981

• Odstedt, Ella: Varulven i svensk folktradition, Skrifter utgivna genom landsmåls- och folkminnearkivet i Uppsala, Almqvist & Wiksells, Uppsala, 1943

• Prozini, Bill: "Introduction", Werewolf!, Arbor House, Perennial Library, New York, 1980

• Pulliainen, Erkki: Petoja ja ihmisiä, Tammi, Helsinki, 1984

• Reynolds, G.W.M: Wagner, the Wehr-Wolf, Dover Publications, New York, 1975

• Sandemose; Aksel: Ihmissusi, (Varulven, 1958), suom. Eija Palsbo, Gummerus, Jyväskylä, 1960

• Simonsuuri, Lauri (toim.) Myytillisiä tarinoita, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Jyväskylä, 1947

• Summers, Montaque: A Gothic Bibliography, Fortune Press, London, 1940

• Sveriges medeltida ballader, Band 1 Naturmytiska visor, utgivna av Svenskt Visarkiv, Almqvist & Wiksell International, Stockholm, 1983

• de Vries, Ad. Dictionary of Symbols and Imagery, North Holland Publishing Company, Amsterdam, 1974

Takaisin sivun alkuun

Takaisin arkistoon

Takaisin aloitussivulle