Aluksi selitetään

Oli helteinen elokuu 1991. Finnconiin oli aikaa vajaa viikko. Aikakone piti saada ilmoille. Ydinluu piti saada ilmoille. Jyrki J.J. Kasville piti väsätä juttu Kosmoskynään. Piti ommella Watchmen-pukushown vetimet ja silkkipainaa epälukuinen määrä Aikakone-t-paitoja. Juontamaani paneelikeskusteluakin olisi ollut hyvä ehtiä hiukan valmistelemaan. Näihin tunnelmiin työntyy ovesta sisään tyttäreni Alan Mooressa, Johanna Vainikainen, joka juuri oli alkanut toimittaa Legolasia ja aikoi MYÖS saada läpyskän ulos Finnconiin mennessä. Tytöllä oli kyllä kunnon päätoimittajan otteet: hän istuutui ompelusteni, painatusteni ja paperiläjieni keskelle ja ilmoitti, että hän poistuu ainoastaan jonakin heikkona hetkenä lupaamani teksti kassissaan. Tämmöinen siitä sitten tuli.

Ottakaa lukiessanne huomioon, että tästä kaikesta on seitsemän vuotta. Tilanne, jota tässä kitisen, on kuitenkin aina vain pahentunut. Olemme sen jälkeen saaneet Robert Jordanin, joka olisi voinut yrittää ostaa Endeltä oikeudet kirjan nimeen "Päättymätön tarina". Eddingsiä ei pidättele enää mikään, nyt puhutaan jo sen ja sen jutun toisesta pentalogiasta. Olemme saaneet kauniisti kirjoittavan Robin Hobbin, ja esineitä kieltämättä värisyttävän hyvin kuvaavan Tad Williamsin ja jopa Orson Scott Card on lähtenyt mukaan fantasiavaellukselle, ja mitä näitä oppipoika-kirjailijoita nyt onkaan. Myös Raymond E. Feistin vastikään suomeksi alkanut sarja ja Dragonlance-kirjat pitävät huolen siitä, että Keskimaa 'by any other name' on tutumpi kuin matka kotitalon roskikselle.

Fantasia paisuu kuin pullataikina, mutta pysyttelee tiukasti muotissaan. Vähänkään kaavasta poikkeavaan fantasiaan eivät meikäläiset kustantajat usko, lukuunottamatta Tammea, jolle iäinen kiitos Philip Pullmanin sarjasta. No niin.




SORMUKSEN ORJAT


Sormusten Herra oli kova juttu.
Se alkoi ilmestyä 1954. Sen suursuosio käynnistyi joskus 196O-luvun puolivälissä, ja suomeksi se saatiin alkaen vuodesta 1973. Siihen asti niin monet meistä olivat tunteneet George Bernard Shaw sanoin: olen kulkenut monissa maissa etsien sitä seutua, josta syntymäni tänne teki minut maanpakolaiseksi, ja kaltaisteni olentojen seuraa. Kaiken korsu- ja savottarealismin keskellä oli ollut vaikeaa tietää, mitä se oli, mitä oli kaiken aikaa kaivannut. Mutta tässä se nyt oli, se jokin, jonka olemassaolon oli aina epämääräisesti aavistanut, mutta josta ei ennen tätä ollut todellisia havaintoja.

Tolkienin tulkitsijoista kenties herkkävaistoisin, itsekin arvollinen fantasiakirjailija Peter S. Beagle, kiteyttää tämän oudon tunnistamisen jotenkin tähän tapaan: Taru Sormusten Herrasta on yksi niistä kirjoista, jotka olen todella jakanut toisten ihmisten kanssa. Uppo-oudot muukalaiset osoittautuvat sen ihailijoiksi, ja niin me juttelemme siitä, kun juna tai kutsut ympärillämme jatkavat menoaan, ja me puhumme siitä kuin jostakin, mikä sattui meille yhdessä kauan sitten.

Taru Sormusten Herrasta on syntynyt ikivanhan pohjoismaisen mytologian vankalle perustalle, ensimmäisen maailmansodan herättämistä tunnoista ja 5O-luvun menestyksekkään lastenkirja Hobitin kustannuspoliittisessa vanavedessä. Mikä siinä sitten saattoi niin raikuvasti kalahtaa 6O-luvun noususuhdannetajuntaan?

Fantasiakirjallisuutta sellaisena, kuin me lajin tänä päivänä ymmärämme, ei ollut aikaisemmin genrenä juuri ollut olemassa. Jos ajattelemme sitä lajina, joka yhdistää sadun mielikuvitukselliset ja jokapäiväisiä todennäköisyyksiämme uhmaavat mahdollisuudet modernin romaanikirjallisuuden henkiläkuvaukseen, päätynemme lukuisien tutkijoiden tavoin käsitykseen, että ensimmäisen todellisen fantasiaromaanin kirjoitti William Morris vuonna 1894, ja se oli The Wood Beyond the World. Teoksen juoni on aivan yksi yhteen mistä tahansa kansansadusta: pitää noutaa jotakin ihmeellistä vieraalta vaaralliselta seudulta, on kolme veljestä joista nuorin ja vähäväkisin ei ole koppava vaan on kohtelias kohtaamilleen potentiaalisille auttajille jne. Mutta Morris käsitteli ikivanhan aiheensa ihmiskeskeisen romaanin ilmaisukeinoin ja antoi siten historiallisen alkupisteen kirjallisuudenlajille, joka tosin ei tullut tietoiseksi itsestään vielä pitkään aikaan.

Vuonna 1897 Bram Stroker kirjoitti kansanperinteen pohjalta tänäkin päivänä varsin epäkuolleen teoksensa Dracula, ja tämän vuosisadan puolelle päästyä seurasivat herrat Eddison, lordi Dunsany, Robert E. Howard ja monet muut. T.H. White kirjoitti Thomas Maloryn perinteen hengessä suurenmoisen Arthur-tarinansa The Once and Future King, ja muuan Oxfordin don C.S. Lewis alkoi julkaista perin opettavaista fantasiasarjaansa Narnian ihmeellisestä rinnakkaismaailmasta.

Mutta kuitenkin kaikitenkin, nämä olivat anomalioita, omituisia poikkeuksia kirjallisuuden valtavirrassa. Fantasiakirjallisuus tuli tietoiseksi itsestään vasta, kun Sormusten Herra antoi sille mallin, muotin, identiteetin ja talousarvion.

Eipä niin, että Sormusten Herra olisi aloittanut uransa kassakoneita helskyttelemällä. Se oli kustantajalleen Allen & Unwinille hirmuinen taloudellinen riski. Toinen maailmansota ei ollut kaukana takanapäin, ja niinkin eksoottinen harmi kuin paperipula oli tuolloin tosiasia. Kirja, josta oli vuonna 1937 tehty alustava sopimus Hobitin menestyksen innossa, oli nyt 15 vuotta myöhemmin paisunut kauhistuttaviin sivumääriin, eikä kovinkaan paljon vaikuttanut hupaisalta lastenkirjalta. 'Kuka tätä lukee?', oli kustantajan aivan perusteltu kysymys.
Neuvottelut julkaisemisesta pitkistyivät ja mutkistuivat, ja vihdoin Tolkien suostui allekirjoittamaan itsetuhoisen kontrahdin: hän ei saisi kirjasta penniäkään, ennenkuin se olisi maksanut itse itsensä, mutta jos niin koskaan kävisi, saisi hän merkittävästi tavallista suuremman prosentin jokaisesta myydystä kappaleesta. Otaksuttavasti Allen & Unwinin johtokunta kokoontuu potkaisemaan toinen toisiaan tuon sopimuksen vuosipäivänä.

Kirja ilmestyi ja alkoi akateeminen rähäkkä. Parjaajien kärjessä olivat Edmund Wilson ja lukuisat muut kriitikot, jotka katsoivat Tolkienin kertakaikkiaan tärvelleen Oxfordin yliopiston ylväät perinteet. 'Ainoa ilahduttava piirre jutussa on, ettei kukaan muista tätä kirjaa enää kymmenen vuoden kuluttua', kirjoitti eräskin arvioija 5O-luvun lopussa. Puolustuksen puheenvuoroa käyttivät mm. W.H. Auden, C.S.Lewis, Marion Zimmer Bradley ja monet muut.

"Kuusikymmenluku ei ollut sen pahempi vuosikymmen kuin viisikymmenlukukaan", kirjoitti Beagle vuonna 1973, "se vain sai korjata viisikymmenluvun inhan sadon. Mutta ne olivat ne vuodet, jolloin miljoonat ihmiset havahtuivat huomaamaan, että teollistunut yhteiskunta oli käynyt paradoksaalisen elinkelvottomaksi, mittaamattoman moraalittomaksi ja pohjimmiltaan tuhoisaksi. Iskusanoja käyttääksemme, kuusikymmenluku oli aikaa, jolloin sana edistys menetti ikiaikaisen pyhyytensä, ja eskapismi lakkasi olemasta koomisen töhryinen."

Kuusikymmenluvun puolivälissä ilmestyi USA:ssa halpa ja luvaton pokkarilaitos Sormusten Herrasta. Pian perään tuli laillinen Ballantine Books -laitos. Kirja levisi opiskelijapiireissä paremmin kuin ruoho. Alkoi kultti. Alkoi boomi. Alkoi sekä ihannoiva että taloudellisesti laskelmoiva jäljittely.

Tuntuu jotenkin perin väärältä puhua Sormusten Herrasta kustannuspoliittisena ilmiönä, sillä tämä miljoonien ihmisten hehkuvasti rakastama kirja on valtavista myyntiluvuistaan huolimatta varmasti yksi epäkaupallisimmin tavoittein syntyneistä teoksista. Mutta kirjottajat ja kustantajat huomasivat, että yllättäen oli saatu menestyksen resepti, rahasammon rakennusohjeet, kartta sateenkaaren päässä odottavan aarteen luo ja ruokintaohjeet kultamunia muvivalle hanhelle. Fantasiakirjateollisuus syntyi kuin maasta polkaisemalla. Jos Sormusten Herran kannattavuuten ei oltukaan uskottu, niin nyt uskottiin minkä tahansa menestykseen, mitä järjen rajoissa saatettiin verrata siihen. Vilkaiskaapa vain lähimmän kirjakaupan fantasiapokkarihyllyä. Ette kyllä löydä montaa kirjaa, jonka kansitekstissä ei esiinny taikasanaa Tolkien.

Oikotietä menestykseen eivät oivaltaneet pelkästään kustantajat, vaan myös kirjailijat. Amerikkalainen Terry Brooks lähti tehtailemaan ajatuselimiä kuormittamatonta kevyttolkienia niille, jotka tahtovat juohevia juonenkuljetuksia fantasiamaailmoissa, joiden metsissä, luolissa ja tietoisuuden syövereissä eivät suuret yllätykset väijyskele sen Ison Pahan tuhoamiseen tarvittavaa taikamiekkaa etsiskelevää joukkoa.

Asianajaja Brooks hartaan ihailijansa seurassa


World Fantasy Convention Lontoossa 1997 ja bestseller-paneelin loppu. Sincerely yours kävi vähemmän vilpittömästi, mairea hymy naamallaan hakemassa Terry Brooksin nimmarin uudeksi pinnoitteeksi tikkatauluunsa.



Eräs menestyksekkäimmistä Tolkienin plagioijista, Stephen Donaldson, on kiintoisa tapaus. Hänen Thomas Covenant - sarjansa (ensimmäinen osa suom. Berek Puolikäden paluu) maailma on vain aivan vähäisillä uudelleenjärjestelyillä muokattu Tolkienin Keskimaa, ja keskeisin juoni tietämättömine ja vastahakoisine sankareineen, jonka hallussa olevaa taikasormusta Iso Paha suurella mahdillaan tavoittelee, on hyvin esikuvansa kaltainen. Kuitenkin Donaldsonin ainoa omaperäinen ratkaisu, ottaa keskushenkilökseen kroonisessa itsesäälissä piehtaroiva leprasairas seksuaalipervertikko, vääristää teoksen hengen niin merkilliseksi, että se alkaa tuntua jonkinlaiselta Sormusten Herran negatiivilta.

Donaldsonilla itsellään oli kaikki sormet tallella - ja millaiset

Pettymykseni oli kauhea, kun Stephen Donaldson osoittautui charmikkaaksi, hauskaksi kaveriksi, jossa kaiken lisäksi silmä lepäsi. Ja niin mielelläni kun olisin inhonnut häntä. Pitäisiköhän niille ruikutusoopperoille sittenkin antaa uusi tilaisuus?



Omaperäisyys ei ole myöskään David Eddingsin hallitseva ominaisuus, mutta hänen teossarjansa Belgariad (ensimmäinen osa suom. Kiven Vartija, Belgarionin taru 1) on osannut kääntää perinteisyyden hyödykseen. Fantasiakirjallisuudelle niin harvinainen ja ilahduttava heleä huumori kumpuaa paljolti juuri siitä, että lukija tietää vallan hyvin minne mennään, mutta henkilötpä eivät tiedäkään.

Jack Chalker puolestaan on ottanut vielä askeleen pitemmälle, ja Tanssivien Jumalien sarjassaan laatinut kertakaikkiset, vankkumattomat lait jokaisen tarumaailmassa seikkailevan noudatettavaksi.

Tottakai olisi kohtuutonta väittää, että kaikki Tolkienin mallin mukaan kirjoitetut fantasiaromaanit olisivat pelkkää varmojen markkinoiden tavoittelua. Onhan jäljittely myös ihailun aidoin ilmaus, ja monet nuoren polven kirjoittajat ovat imeneet Tolkienin töistä niin vahvat vaikutteet, ettei niistä irroittautuminen ole helppoa tai ehkä edes mahdollista. Tieteis- ja fantasiakirjallisuuden titaaneihin kuuluva Ursula Le Guin ilmaisee esseessään "The Staring Eye" tyytyväisyytensä siitä, että oli jo päässyt oman kirjoittajanuransa alkuun lukiessaan ensimmäisen kerran Sormusten Herran. Hän kirjoittaa: "Lukiessani Tolkienia minä, vaikka en ollutkaan kirjoittanut mitään merkittävää, olin kuitenkin kyllin vanha ja työskennellyt kyllin pitkään ja kyllin lujasti löytääkseni omat tapani ja oman tieni. Jos olisin tiennyt, että edelläni oli joku niin paljon minua suurempi, epäilen, olisiko minulla ollut tyhmänrohkeutta jatkaa."

Ja näin sanovat vahvimmat. Sormuksen orjuus on kauhistuttava asia. Minulla oli vuosi takaperin ilo kuunnella science fictionin maailmankongressissa Tolkienin töiden nykyistä kustannustoimittajaa Jane Johnsonia Unwin Hymanilta, ja hän kertoi, että edelleen lukemattomat nuoret kirjoittajat lähettävät enemmän tai vähemmän omaperäisiä toisintojaan Sormusten Herrasta kustantajalle. Niitä saapuu viikoittain säkkikaupalla, ja niiden keskeisin ongelma, kertoo Jane Johnson, on se, etteivät niiden kirjoittajat välitä perehtyä käyttämäänsä mytologiaan, vaan lainaavat suoraan Tolkienilta. Liioin ei kirjoittajilla ole tapana luoda teoksensa taustaksi elävää, johdonmukaista maailmaa - on Sormusten Herran suuria ansioita -vaan he sijoittavat tarinansa johonkin Keski-Maan vähemmän vilkkaasti liikennöityyn tai pelkästään uudellennimettyyn kohtaan.

Suomalaisella fantasiakirjoittajalla ei pitäisi olla tätä pulmaa. Heillä on käytettävissään eräs maailman rikkaimmista ja runsaimmista mytologioista. Planeetallamme ei ole montaakaan ns. sivistysmaata, jossa kansanperinne vielä niin äskettäin oli osa jokapäiväistä elämää, kuin juuri meillä Suomessa. Vain pari sukupolvea sitten, muistinyltämänä aikana hyvinkin, olivat kaikenlaiset haltiat, menninkäiset, jättiläiset ja etiäiset osa jokapäiväistä elämää. Tällaista perinnettä, josta Kalevala kaikkineenkin vilauttaa esiin vain pikkuisen osan, olisivat erinäiset fantasiakirjoittajat valmiit kadehtimaan. Itse fantasian heimopäällikkö Tolkien mainitsi nimenomaan suomalaisen kansanperinteen yhteydessä toivovansa, että voisi joskus antaa omalle kotimaalleen jotakin vastaavaa.


Takaisin vuoteen 1998


Te kiltit, fiksut kustantajat siellä! Fantasia ei sanana ole omaperäisyyden vastakohta, eikä fantasiakirjan ole mikään pakko olla Tolkien-klooni. Eikä edes yksitoistaosainen. Pärjäähän Robert Holdstock'kin ihan hyvin.

Muuten olen sitä mieltä, että T.H. Whiten Once and Future King, Barry Hughartin Bridge of Birds, Tom Holtin Expecting Someone Taller ja Guy Gavriel Kayn Tigana olisi lopultakin suomennettava.



Takaisin arkistoon

Takaisin aloitussivulle