Takaisin lähtöruutuun

Seuraava teksti on ihka ensimmäinen science fiction -lehdessä ilmestynyt artikkelini. Se ilmestyi Portin maailman ensimmäisessä numerossa tammikuussa 1982 samoina päivinä, kun Kekkosen kausi Suomen historiassa juuri päättyi ja Mauno Koivistosta tuli presidentti. Siitä tuntuu olevan niin kauhean kauan, eikä ainoastaan tunnu, vaan mikä pahinta, siitä ON kamalan kauan. Väliin mahtuu myrskyisä ja monivaiheinen ura fandomin temmellyksissä.
Romantiikan ajan romaanikäsityksen mukaan romaanin ensimmäisen lauseen tai kappaleen tuli edustaa ikäänkuin mikrokosmoksena jäljessä seuraavaa romaania. Tämän vähäisen ja vähäpätöisen artikkelin vaiheet olivat tosiaankin kuin pienoismalli tulevasta urastani. Vai mitä tästä sanotte:
Turun Science Fiction seura pyysi minua kirjoittamaan läpyskäänsä Spiniä varten tämän jutun. Olin ihan koomisessa määrin otettu ja tohkeissani, ja väsäsin tekstin opiskelujeni loppurypistyksen keskellä ja pistin matkaan. Sen verran diivan elkeitä olin kaikesta innostani huolimatta huomannut omaksua, että kielsin ehdottomasti Matti Louhen kansikuvien käytön juttuni kuvituksena (Siinä on taas yksi niin suuri taiteilija, ettei päästä kirjan sisältöä hämärtämään näkemystään). Spinejä tuli, harvakseltaan mutta kuitenkin, vaan juttuanipa ei tullut. Vihdoin tuli sen ennakkomainos, Matti Louhen kuvilla somistettuna, tietysti. Ja tuli seuraava numero, vaan ei juttuani. Soitin päätoimittajalle, joka kertoi hukanneensa tekstini. Se oli minusta aivan ennenkuulumattoman tyrmistyttävää (nyttemmin tiedän paljon paremmin). Ja näin tuli Markku Haapiosta ensimmäinen siinä Spinin päätoimittajien pitkässä listassa, jotka olen maailman varrella haukkunut pystyyn. Arvatkaa kaksi kertaa, oliko tuosta 70-luvun muovisella matka-Olivettilla kirjoitetusta artikkelista kopiota. Kolhuja, kolhuja.
Sitten koitti Portin aika ja minä rekonstruoin parhaani mukaan hukatun juttuni sen ensimmäiseen numeroon. Teksti tuntui hirmuisen pitkältä ja syväluotaavalta. Tunnette varmaan ilmiön, kuinka lapsuuden paikat niihin aikuisena palatessa ovat omituisesti kutistuneet. No niin, sitten Helsingin Sanomien kriitikko mainitsi k.o. numeron lyhykäisesti ja tölväisi siinä ohessa juttuani siitä, että se mahdottoman epäomaperäisesti on taas yksi retostus Sormusten Herrasta. Mitä se tietenkään ei ollenkaan ollut, vaan katsaus Tolkien kirjallisuusteoreettisiin perusteisiin ja intentioihin hänen kaunokirjallisen tuotantonsa taustalla. Möllit kriitikot...

Paljon on virrannut hikeä, verta, kyyneleitä ja kaljaa hauskan harrastukseni parissa tämän neitsytartikkelini jälkeen. Hakatessani nyt juhannuksena 1999 tätä HTML-koodia koneeseeni minulla on ihan erityinen syy palata tänne, mitä kaikki kerran alkoi yhtä ah niin loisteliaasti kuin on jatkunut. Ja näköjään jatkuu yhä. Eräät ne eivät opi sitten millään.
"Mutta kai heillä oli vaikka millä mitalla tilaisuuksia kääntyä takaisin, niinkuin meilläkin on ollut, mutta he eivät kääntyneet. Ja jos olisivat kääntyneet, niin me ei tiedettäisi siitä mitään koska heidät olisi silloin unohdettu. Me kuullaan niistä jotka jatkoivat vaan - eikä muuten kaikkien käynyt hyvin..."(Kaksi tornia, s. 437)

J.R.R. TOLKIEN JA FANTASIAKIRJALLISUUS

Huolimatta jyrkkyydestään suhtautumisessaan science fictioniin ei Tolkien ollut aivan vailla yhteyksiä siihen. Ransom-trilogian (Out of the Silent Planet - Perelandra - That Hideous Strenght) tekijä C.S. Lewis oli hänen läheisimpiä ystäviään, jonka kanssa hän säännöllisesti keskustelikummankin tekeillä olevista teoksista. Kokeilipa Tolkien itsekin pariin otteeseen aikamatkustukseen perustuvan kirjan kirjoittamista, mutta kummallakin kerralla keskeytti jo alkuvaiheessa (The Lost Road, 1930-luvun lopulla, The Notion Club Papers, 1945)

Paitsi kaunokirjallista tuotantoaan julkaisi Tolkien Oxfordin englannin kielen ja kirjallisuuden professorin ominaisuudessa erinäisiä filosofisia ja kirjallisuustieteellisiä tutkimuksia, joista kuvastuu hänen syvällinen pohjoiseurooppalaisten muinaistarujen tuntemuksensa. Vuonna 1939, jolloin Sormus-trilogia oli juuri alkanut hahmottua ja irrottautua kaksi vuotta aikaisemmin ilmestyneen The Hobbitin (suom. Lohikäärmevuori, 1975) kepeästä ja lapsekkaasta tyylistä, Tolkien piti St. Andrewsin yliopistossa luennon On Fairy-Stories. Luento on sittemmin julkaistu pienin lisäyksin useina laitoksina, useimmiten samoihin aikoihin kirjoitetun pikku kertomuksen Leaf by Niggle kanssa yhteisnimellä Tree and Leaf.
Luennosta muokatun esseen keskeisenä aiheena ovat tietenkin sadut, mutta suuri osa siitä, mitä Tolkien niistä sanoo, voidaan ulottaa koskemaan lähes kaikkea fantasiakirjallisuutta, sillä Tolkien rajaa käsittelemänsä kirjallisuuden keskeiseksi kriteeriksi maailman, joka on outo ja tuntematon siellä seikkailevalle ihmiselle.

Tolkien puhui saduista siksi, että fantasiakirjallisuutta itsestään tietoisena genrenä ei tuona ajankohtana varsinaisesti ollut eikä kirjallisuudentutkimus näin ollen tuntenut aikuisfantasian termiä. Toki oli jo olemassa aikuisten fantasiaa, mutta sen kirjoittajat olivat anomalioita ja sen rajat kauhun, seikkailuviihteen, science fictionin ja goottilaisen romantiikan suuntaan vielä paljon hämärämmät kuin nykyään.

Tämän oudon maailman kirjalliset perusteet ovat yksi esseen pääkysymyksistä. Tolkien käyttää kertojan luomasta fiktiivisestä ympäristöstä nimitystä Secondary World, toisasteinen maailma. Kertojan tehtävänä on saada lukijansa uskomaan tähän maailmaan niin kauan kuin kertomusta kestää. Tämä on vaikea tehtävä, Tolkien myöntää. Ollakseen menestyksekäs täytyy kertojan, aliluojan, kuten Tolkien sekundaarisen maailman tekijää juhlallisesti nimittää, kyetä luomaan miljöökokonaisuus, joka millainen hyvänsä se muuten onkin, on sisäisesti johdonmukainen. Kuka tahansa pystyy sanomaan "vihreä aurinko" ja useimmat myös kuvittelemaan sen. Vaikeus on sellaisen järjestelmän luomisessa, jossa vihreä aurinko ei ole pelkkä koriste, vaan johdonmukainen osa kokonaisuutta. Sillä, kuten Tolkien esseensä alussa korostaa, fantasiamaailmassa on aina muutakin kuin sen juonen kulloinkin vaatimat asujat, siellä on myös näille ominainen elinympäristö. Fantasiamaailman sisäinen konsistenssi on lukijan eläytymisen kannalta aivan ratkaiseva. Sillä hetkellä kun jokin ei sovi yhteen muun kerrotun kanssa, lumous särkyy ja lukija tarkastelee fiktiivistä maailmaa ulkopuolelta, omasta primäärimaailmastaan käsin.

Tätä sisäistä johdonmukaisuutta on pidetty Tolkienin oman mytologian erityisenä ansiona. Hän näki suunnattomasti vaivaa saadakseen kaiken sopimaan kohdalleen, ja suuri osa hänen kehittelemästään taustamateriaalista ei edes esiinny lopullisessa tekstissä. Hän itse vertasi itseään freskomaalariin, joka maalaa myös paikkoihin kuten pylväiden taakse, jonne kukaan ei näe. Sormus-trilogian herkkävaistoinen analysoija Peter S. Beagle, itsekin taitava "aliluoja" kirjoittaa esseessään Tolkien's Magic Ring: "Tolkien kertoo meille jotakin kaikista kansoistaan - heidän lauluistaan, heidän kielistään, heidän tarinoistaan, tavoistaan ja suhteistaan toinen toisiinsa - mutta hän on kyllin viisas ollakseen kertomatta kaikkea, mitä tietää heistä ja heidän maailmastaan. Siten voi menetellä kirjallisen luomuksen kanssa, mutta ei minkään elävän. Ja Keski-Maa elää, ei ainoastaan Sormusten Herrassa, vaan sen ympärillä, takana ja siitä eteenpäin.

Mitähän Keski-Maan elinvoimaisuudelle on mahtanut tehdä kaiken tuon taustatyön muuttaminen kahisevaksi, mitä perikunta on tämän artikkelin kirjoittamisen jälkeen harjoittanut. Tolkienin omaa vertausta jatkaakseni, ne pylväät on nyt revitty pois, että turistit pääsevät tölläämään niitä ennen piiloon jääneitä freskoja. Toivottavasti ne eivät olleet rakennelman kantavat pilarit.

Tolkien pohtii esseessään myös fantasiakirjallisuuden tehtäviä. Yksi ilmeinen selitys on ihmisen ikiaikainen uteliaisuus, halu tutkia ajan ja paikan syvyyksiä ja kommunikoida toisten elollisten olentojen kanssa. Tietenkin se tuo myös jännitystä elämään. Tolkien kertoo omasta lapsuudenaikaisesta toiveestaan, että lohikäärmeitä olisi olemassa, Vaikka sellaista ei haluaisikaan lähimpään naapurustoonsa, olisi maailma, jossa sen mahdollisuus viipyisi, rikkaampi ja kauniimpi vaarankin hinnalla. Muuan fantasiakirjallisuuden tehtävistä on tarjota mahdollisuus eskapismiin. On huomattava, että Tolkien ei anna sanalle lainkaan sen tavallisia kielteisiä merkityksiä, vaan pitää sitä vähintäänkin luonnollisena reaktiona industrialismiin ja massayhteiskuntaan. Tässä kohdassa sadun ja science fictionin tiet erkanevat selvästi. Tieteen ja tekniikan saavutukset, jotka kiihtyvällä vauhdilla syrjäyttävät ja korjaavat toisiaan, kuljettavat samalla ihmistä mukanaan yhä merkityksettömämpään, järjettömämpään ja rumempaan maailmaan pois alkuperäisestä yhteydestä luontoon. Tätä kehitystä Tolkien katsoo science fictionin kannattavan ja satujen vastustavan. Niinpä Tolkienin omissa kirjoissa tekniikkaa hyödyntävät vain isommat ja pienemmät konnat.

Mutta ennenkuin te vannoutuneet scifistit siellä hyppäätte päänne kattoon tuon kielteisen sf-käsityksen takia, ottakaa huomioon kirjoittamisajankohta. Pulp-kauden science fiction hallitsi yhä mielikuvia ja John W. Campbellin päätoimittajuus Astounding Science Fictionissa ei ollut vielä kestänyt kahta vuotta. Kulta-aika oli vasta sarastamassa, ja kriittiseen, ekologiseen, humanistiseen, myyttejä hyödyntävään jne. Uuteen Aaltoon oli aikaa vielä lähes kolme vuosikymmentä, puhumattakaan parin viime vuosikymmenen kirjallisuudeksi kypsyneestä scifistä. Hupaisaa kylläkin, Uuden Aallon johtohahmo oli Tolkienin intohimoinen halveksija ja kadehtija Michael Moorcock.

Tosin on totta, että hyvätkin pojat tarvitsevat erilaisia apulaitteita, mutta syntyvä ristiriita ratkaistaan tekemällä niistä teknisten sijasta maagisia. - Tätä kaikkea ajatellen tuntuu vähintäänkin johdonmukaiselta, että Sormusten Herran voittokulku maailmalla alkoi vasta kuusikymmenluvun puolivälissä, kymmenen vuoden kuluttua sen ilmestymisestä. Olihan kuusikymmenluku aikaa, toteaa e.m. Beagle trilogian toisen osan esipuheessa (Ballantine Books, 1973), jolloin sana progress (kehitys) kadotti ikiaikaisen pyhyytensä ja escape (pako) lakkasi olemasta koomisen rivo.

Palantireja kännyköiden asemesta ja Lorienin tomua korvaamassa Kemiran lannoitteet, sehän sopii. Samaa paljon kärjistetymmin markkinoi vuosia myöhemmin sympaatinen joskin ylettömän ekohurskasteleva fantasiaromaani Gnole, jossa metsän mukavilla ökkömönkiäisillä oli käytössään kivoja energiakristalleja, jotka oivallisesti korvasivat pahat polttomoottorit ilman, että heidän täytyi yhtään tinkiä mukavuuksista. Harva ihminen kai sitä itsetarkoituksellisesti saastuttaa. Jospa nuo fantasiahyvikset vain kertoisivat, mistä moisia luontoystävällisiä kristalleja ja sen semmoisia saa.

Omistamisen ja luopumisen teemat ovat keskeisellä sijalla Tolkienin koko tuotannossa. Myös ihmisen jokapäiväiseen elämään liittyy hänen käsityksensä mukainen omistamisen kirous. Päivittäinen ympäristömme esineineen, ilmiöineen, ongelmineen tulee siinä määrin osaksi meitä itseämme, ettemme enää kykene todella näkemään sitä, vaan turrumme sen suhteen kotisokeuteen. Fantasiakirjallisuus tarjoaa meille keinon alkaa taas nähdä. Vieraannuttamalla ilmiöt meistä, siirtämällä ne vieraisiin ja outoihin yhteyksiin se auttaa havaitsemaan ne uudelleen vailla omien jokapäiväisten intressiemme hämärtävää vaikutusta. Katselemalla kentauria voimme taas nähdä, millainen on hevonen. Eino Krohn kuvaa samaa vieraannuttamista kirjoittaessaan, miten meidän täytyy esteettisessä tarkastelussa tavallaan loitontua todellisuudesta, jotta todellisuus tulisi meitä lähemmäksi. Tolkienilla on kuitenkin mielessään enemmän kuin pelkkä esteettisyys: ilmiön oman, todellisen, intresseistämme riippumattoman olemuksen oivaltaminen, jollaista hän kuvaa seuraavassa Sormusten Herran katkelmassa, missä Frodo on juu8ri saapunut Lothlórienin outoon haltiamaahan:

"...Frodo laski kätensä puunrungolle tikkaiden viereen; eikä hän koskaan ollut kokenut puun kuoren pintaa ja tuntoa ja sen alla asuvaa elämää niin äkkiä ja niin selvästi. Hän tunsi iloa puusta ja sen tunnusta; ei niin kuin metsänhoitaja tai puuseppä; tämä oli iloa elävästä puusta itsestään." (Taru Sormusten Herrasta I - Sormuksen ritarit, s. 493)

Auttaessaan täten lukijaa paremmin käsittämään ympäröivää maailmaa ei fantasiakirjallisuus ole mitenkään ristiriidassa terveen järjen ja tieteellisen todellisuuden kanssa, päinvastoin. Asian ydin on juuri näiden erojen ja yhteyksien tajuamisessa. Elleivät ihmiset tosiaan olisi erottaneet sammakoita ihmisistä, ei satua sammakoksi lumotusta prinssistä olisi koskaan syntynyt...

Luova mielikuvitus perustuu tosiasioiden tuntemiseen, mutta ei niiden orjuuteen. Mitä terävämpi ja selkeämpi järki, sitä parempaa fantasiakirjallisuutta sillä saa aikaan, on Tolkienin vaatimaton käsitys, jonka luulisi pätevän aivan erityisen hyvin juuri tieteiskirjallisuuden kohdalla.

Tämän artikkelin kirjoittamisen jälkeen on tapahtunut drastisia muutoksia fantasiakirjallisuudelle, Tolkienin bibliografian pituudelle, Tolkien-harrastukselle saati sitten minulle. Minusta on tullut vanha jäärä, joka ei ole oppinut larppaamaan, kiistelemään pää-Nazgûlin äidin tyttönimestä eikä hoitamaan kirjeenvaihtoaan sindariksi quenyasta nyt puhumattakaan. Minulle Sormustaru on ennen kaikkea huikaiseva kaunokirjallinen toteutus niistä asioista, joita Tolkien käsitteli edellä repostellussa On Fairy-Stories -luennossaan sekä vuoden 1936 luennossaam Beowulf: the Monsters and the Critics. Miten profeetallinen hän olikaan kiukutellessaan viimemainitussa siitä, että Beowulfia tutkitaan vain historian, arkeologian, uskontotieteen ja ties minkä kompostikasana eikä ollenkaan kaunokirjallisena mestariteoksena.

Muuten olen sitä mieltä, että T.H. Whiten Once and Future King, Barry Hughartin Bridge of Birds, Tom Holtin Expecting Someone Taller ja Guy Gavriel Kayn Tigana olisi lopultakin suomennettava.