KIRJALLISUUTTA SIITÄ, MIKÄ ON PYSYVÄÄ

- joitakin karkeita yleistyksiä fantasiakirjallisuudesta -





Suomalaista korsu- ja savottarealismia tutkiessa on helppo unohtaa, että käytännöllisesti katsoen kaikki kaunokirjallisuus kaikkialla maailmassa on 1700-luvulle asti ollut meidän näkökulmastamme katsoen fantasiakirjallisuutta, ja ollut sitä siitä eteenpäinkin kaikkialla muualla paitsi eurooppalaisen ja pohjoisamerikkalaisen kulttuurin alueella. Laajassa perspektiivissä onkin arkielämän todennäköisyyksiin sitoutunut kaunokirjallisuuden suuntaus oikeastaan pelkkä anomalia, poikkeusilmiö kulttuurin kentässä.
Sitäpaitsi lukuisat meidänkin vuosisatamme arvostetuista ja arvovaltaisista teoksista, Peltirumpu, Kampela, Joosef ja hänen veljensä, Saatana saapuu Moskovaan, Sadan vuoden yksinäisyys, Jäätikön jumalat, Arosusi ja niin monet, monet muut kuuluisivat sisältönsä puolesta fantasiakirjallisuuteen, mutta yleensä termillä on tapana käsittää tiettyä, itsestään ja traditioistaan tietoista populaarikirjallisuuden lajia.


Fantasiakirjallisuus on science fictionin ohella toinen ns. spekulatiivisen kirjallisuuden lajeista. Viime aikoina, kuten yleensäkin lama-aikaan, suuressa suosiossa ollut kauhu tavataan toisinaan laskea mukaan tähän 'epäpyhään kolminaisuuteen', mutta on myös ajateltavissa, että itse kukin kauhuteos joko kuuluu e.m. lajeihin, tai sitten ei spekulatiiviseen kirjallisuuteen ollenkaan.

Science fictionin ja fantasian keskinäinen suhde on yleensä varsin mutkaton. Näitä kirjallisuudenlajeja harrastavat suuressa määrin yhdet ja samat ihmiset, nimittäin ne, joita älylliset ja mielikuvitukselliset ajatusleikit irrallaan arkirealismin todennäköisyyksien rajoituksista kiinnostavat ja kiehtovat. Useimmissa kotimaisissa alan lehdissä annetaan palstatilaa tasapuolisesti kummallekin lajille. Vuotuisessa Atorox-äänestyksessä alan parhaasta novellista ei pystytetä mitään sisällöllisiä raja-aitoja niin kauan kuin ne kuuluvat edellä mainitun spekulaation alaan. Sama käytäntö pätee myös suuren maailman vastaaviin lehtiin ja kilpailuihin. Joustavamieliset harrastajat jättävät yleensä hiuksiahalkovat rajariidat niille, joita sellaiset huvittavat.

Spekulatiiviselle kirjallisuudelle on ominaista, että se poikkeaa jollakin olennaisella tavalla vallitsevasta todellisuudesta nyt tai historiallisessa menneisyydessä. Science fiction selittää tämän eroavaisuuden rationaalisin keinoin, kirjoittamisajankohtansa tieteistä, tietämyksestä ja tunnetuista lainalaisuuksista johtamalla, kun taas fantasia hyväksyy yliluonnolliset selitykset.
Siinä, missä science fiction suuntautuu kohti päättelyä ja tietoa, fantasian suunta on kohti mysteerioa, joka tietenkin on omanlaistaan tietoa sekin. Kyvyllään vieraannuttaa asiat arkitodellisuudesta se saattaa tuoda esiin merkittävän havainnon tai jopa syvän totuuden ihmisen olemuksesta, mikä tietenkin on kaiken itseään kunnioittavan kirjallisuuden tavoite. Fantasia, hieman samaan tapaan kuin lyriikka, on omimmillaan sellaisten merkitysten ja sielunliikkeiden kuvaajana, joita ei voi suoraviivaisesti määritellä, analysoida ja ratkaista, eikä ilmaista arkitodellisuuden käsitteillä.

Edellä sanottu on ainakin yksi niistä syistä, joiden takia on niitäkin spekulatiivisen kirjallisuuden harrastajia, joiden suhtautuminen fantasiakirjallisuuteen menee äärimmäisyyksiin. Vetoamalla lukijoiden mielikuvitukseen, tunteisiin ja moniin alitajuisiin kerroksiin se tuntuu erityisen läheiseltä, koskettavalta ja stimuloivalta niistä, joilla on siihen otollinen mielenlaatu.
Toisten taas on vaikea ymmärtää sen monitasoisuutta, kuvallisuutta ja mystiikkaa. Joskus kuuleekin kovan science fictionin kannattajien esittävän käsityksenään, että fantasia on jonkinlaista hallitsematonta kevytspekulaatiota niille kirjoittajille ja lukijoille, joiden äly, tiedot tai viitseliäisyys eivät riitä science fictionin tieteellisten perusteiden oivaltamiseen. Vaikealta tuntuu kuitenkin uskoa, että jos J.R.R. Tolkien vain olisi tiennyt tarpeeksi painovoimasta ja kiertoradoista, hän olisi heittänyt taikasormukset kompostiin ja kirjoittanutkin Paratiisin suihkulähteet.

Heikkoa ja pinnallistakin fantasiaa tietysti on, ja paljon onkin. Lajin suuri suosio viimeisen vuosikymmenen aikana on tuottanut kaiken ansiokkaan tarjonnan ohessa myös suuren määrään mitätöntä, merkityksetöntä, plagioivaa fantasiakirjallisuutta.
Liian usein näytetään uskovan, että mielikuvitusmaailmalla on lupa vaihtaa unenomaisesti muotoaan juonen ja kirjoittajan oikkujen mukaan, ja että arkielämästä poikkeavat todennäköisyydet vapauttavat johdonmukaisuuden vaatimuksesta. Näinhän ei tietenkään ole. Mainstream-kirjailijalle on meille kaikille tuttu maailma valmiina ympäristönään (kuinka loogisena sitä nyt sitten voidaankaan pitää), mutta fantasiakirjailija, joka luo tai ainakin lainaa oman maailmansa, joutuu todella näkemään vaivaa sen hyväksi, että syy-seuraussuhteet toimivat, historialliset, ilmastolliset ja maastolliset olosuhteet ovat linjassa väestön elinkeinojen ja yhteiskuntajärjestelmien kanssa ja lukija kykenee ymmärtämään tämän nimenomaisen maailman lainalaisuudet.

On sanottu, että science fiction on kirjallisuutta muutoksesta, fantasia siitä, mikä on pysyvää. Konkreettisimmillaan tämä ilmenee siinä, missä tieteiskirjallisuuden suunta pääsääntöisesti on tulevaisuus, fantasian menneisyys. Scifin erilaisuus meidän maailmaamme perustuu siihen, ettei siinä kuvattuja asioita vielä ole. Fantasia puolestaan kertoo useimmiten maagisesta sankariajasta, jota enää ei ole. Tietenkin tuo menneisyys yleensä on jotakin vallan muuta kuin oma kirppuinen, keuhkotautinen historiallinen menneisyytemme. T.H. Whiten suurenmoisesta romaanista The Once And Future King aikoinaan oivaltavasti, että se on loistokas unelma keskiajasta, ei sellaisena kuin se oli, vaan sellaisena kuin sen olisi pitänyt olla ja Barry Hughart ilmoittaa säihkyvässä (joskin valitettavasti vaille suomalaisten kustantajien ymmärtämystä jääneessä) World Fantasy voittajakirjassaan Bridge of Birds, että sen tapahtumapaikkana on "ancient China that never was".

Lukuisissa fantasiatarinoissa on näyttämönä jokin aivan toinen maailma, joka ei ole missään etäisessäkään ajan ja paikan suhteessa omaamme. Niissä menneisyyden mielikuva välittyy tuon fantasiamaailman hallitusmuodosta, merkittävän teknologian puutteesta (jonka magia on yleensä korvannut), elinkeinoista sekä ennen kaikkea siitä, että siellä elää kaikenlaista vanhojen satujen ja mytologioiden joukkoa, joka ennen muinoin esivanhempiemme käsityksissä kansoitti tätä omaakin maailmaamme. Tämän joukon jouduttua väistymään kaikkinaisen tiedon lisääntymisen tieltä, ovat fantasiakirjat muinaisten myyttien ja niihin liittyvän profaanin kansanperinteen jälkeläisinä myöntäneet sille turvapaikkaoikeuden, ja niin ovat aasat, sankarikuninkaat ja kulttuuriheerokset, lohikäärmeet, yksisarviset ja ihmissudet, vampyyrit velhot ja haltiat saaneet ryhtyä kuin aateliset emigrantit ainakin viihdealalle.
Myyttien alkuperäinen funktio muutosta vastustavana, yhteisöä koossa ja järjestyksessä pitävänä ja vallitsevaa järjestelmää perustelevana voimana on ainakin jossain määrin periytynyt fantasiakirjallisuuden ominaisuudeksi. Toisaalta spekulatiivisen kirjallisuuden kallisarvoisin ominaisuus, kaikkien vakiintuneiden ajatusmallien kyseenalaistaminen, kuuluu olennaisesti myös fantasiaan. Voitaneen sanoa, että kaikki merkityksekäs fantasia käsittelee ns. ikuisia kysymyksiä, mutta tekee sen kahlitsemattoman mielikuvituksen ja ennakkoluulottoman älyn keinoilla.

Sen mukaan, mikä on fantasian suhde vallitsevaan todellisuuteemme, voidaan teokset luokitella Baird Searlesin mukaan kuuteen eri kategoriaan.

Tyyppi Sinne ja takaisin alkaa tästä meidän maailmastamme (nykyajasta tai menneisyydestä) ja tekee lyhyemmän tai pitemmän vierailun toiseen, maagiseen, ihmeelliseen maailmaan, jossa omasta maailmastamme lähtöisin olevat päähenkilö-seikkailijat kokevat outoja, pelottavia ja uskomattoman kauniita ja joskus myös syvämerkityksisiĄ asioita. Joka tapauksessa maailma on heille yhtä vieras ja arvaamaton kuin lukijallekin (joskus vieraampikin), ja he joutuvat yhdessä tämän kanssa oppimaan tuon toisen maailman lait. Tätä tyyppiä edustavat mm. C.S. Lewisin Narnia-kirjat, joissa sisarusparvi kulkee suuren vaatekomeron kautta Narnian kimmeltävään ja allegoriseen ihmemaailmaan, tai suomennospolitiikassaan nähtävästi ensimmäiseen osaansa jämähtänyt (en minä valita) Stephen Donaldsonin Berek Puolikäden paluu, jossa uskomattoman vastenmielinen nimihenkilö tahtomattaan, tarkoittamattaan ja herkeämättämästi maristen päätyy toisen todellisuuden vapaussankarin huonosti istuvaan rooliin.
Guy Gavriel Kayn The Fionavar Tapestry -trilogia on erinomainen edustaja tästä tyypistä - ja käytännöllisesti katsoen kaikesta muustakin. Teos nimittäin sisällyttää itseensä koko fantasiakirjallisuuden arsenaalin.

Tyyppi, jota voitaisiin luonnehtia vaikkapa nimellä Kaukaisin ranta tapahtuu puhtaasti fantasiallisessa kaikkeudessa, joka ei ole missään ajallisessa tai paikallisessa yhteydessä omaan maailmaamme, ja jonka kaikki henkilöt näinollen ovat fantasian alkuasukkaita.
Suuri osa ns. high fantasysta, tuosta etiikaltaan seestyneestä, maailmoja järisyttäviä teemoja käsittelevästä ja perinteikkäällä fantasiamateriaalilla: taruolennoilla, taikaesineillä, ennustuksilla ja kirouksilla operoivasta alalajista, kuuluu tähän kategoriaan. Suomalaiselle lukijakunnalle tuttuja ovat fantasian merkkiteokset J.R.R. Tolkienin Taru Sormusten Herrasta, Ursula Le Guinin Maameri-tetralogia, Michael Moorcockin Elric-sarja sekä David Eddingsin Belgariad-pentalogia jatko-osineen ja Peter S. Beaglen iki-ihana Viimeinen yksisarvinen, joista kaksi viimemainittua edustavat jo lajityypistään tietoista, lempeän parodista metafantasiaa.

Kaukaisimmalle rannalla kuuluu pääsääntöisesti myös heroic fantasy eli sankarifantasia, jonka tunnetuin edustaja epäilyksettä on Robert E. Howardin Conan-sarja. Heroic fantasylle on tunnusomaista sähäkkä toiminnallisuus, väkivaltaa ja seksiä riittää, sekä tietynlainen käytännöllisen amoraalinen asenne, joka antaa teoksille veijaritarinan henkeä ja erottaa ne siten high fantasysta. Nyt sieppaillaan jalokiviä niiden rahallisen arvon vuoksi, ei siksi että niiden omistus ratkaisisi eskatologisia kysymyksiä.

Edellisissä tyypeissä on lukija saanut mennä fantasian luo, mutta nyt tulee fantasia lukijan ja kokijan luo. Yksisarvinen takapihalla -tyypissä näyttämänä on oma arkinen ja jokapäiväisillä todennäköisyyksillä operoiva maailmamme, johon ilmaantuu jotakin totutun logiikkamme keinoilla selittämätöntä. Kotimaisista kirjailijoista edustaa Maarit Verrosen varhaistuotanto lähes kauttaaltaan edustaa tätä tyyppiä. Käännöskirjallisuuden lohkolla on Susan Cooperin Pimeä nousee -sarja tuttu esimerkki. Vuoden 1986 Portin ykkösnumerosta löytyvä Peter S. Beaglen novelli "Lila, ihmissusi" on tyypin paraatiesimerkkejä.
Fantasiakirjallisuudelle niin harvinaiseen klassikkoasemaan kivunneiden teosten joukossa tätä kategoriaa edustavat vaikkapa Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan tai Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva, joista viimeksimainittu tarjoaakin siirtymän seuraavaan kategoriaan Paha saapuu portin taa.

Aikaisemmin ohimennen mainittu 'epäpyhän kolminaisuuden' kolmas pyörä kauhu on nimittäin pääosiltaan tämän tyypin kirjallisuutta. Perusasetelma on sama kuin edellisessä arkinen elämä häriintyy, kun sen keskelle ilmaantuu jotakin yliluonnollista, mutta nyt se on luonteeltaan selväti ja yksiselitteisesti pahaa ja uhkaavaa.
Tulkoon nyt saman tien sanotuksi, että kaikessa kauhukirjallisuudessa uhka ei välttämättä ole yliluonnollista laatua, mikäjuuri tekeekin kauhun aseman spekulatiivisena kirjallisuutena ambivalentiksi. Esimerkiksi Thomas Harrisin loistavasta Uhrilampaista tai Stephen Kingin massiivisen tuotannon parhaimpiin kuuluvasta Piinasta ei veritippakaan roiskahda 'hämärän rajamaiden' tuolle puolelle.
Bram Stokerin klassinen Dracula on loistava esimerkki tästä tyypistä. Tuo uhkaava, yliluonnollinen elementti, tässä vampyyrikreivi, on ollut olemassa kautta vuosisatojen, mutta ei kuulu teoksen keskeisten henkilöiden normaaliksi kokemaan elämänpiiriin, ja niinpä verenimijä-kreivin maihinnousu Brittein saarille aiheuttaa aluksi pelkkää hämmennystä ja tehottomia vastatoimia. Sama kaava on sittemmin toistettu kauhukirjallisuuden lehdillä Lovecraftista Koonziin yhä uudestaan, ja alkutilanteen arkisuus tarjoaa lukijan tehokkaalle samaistumiselle kaikkein ytyisimmät eväät.

Eläinfantasiat, käytetään tyyppiesimerkkinä vaikkapa nimeä Ruohometsän kansa, on se fantasiakirjallisuuden laji, joka usein toimii jonkinlaisena siltana lapsuuden saduista aikuisfantasiaan. Eläinsatujen inhimillistetyt hahmot jatkavat seikkailujaan tässä suppeassa mutta selväpiirteisessä fantasian alalajissa. Rudyard Kiplingin Viidakkokirja on tämän tyypin varhaisia suunnannäyttäjiä, olkoonkin että siinä on keskeisenä henkilönä ihminen. Kenneth Grahamen sinänsä sympaattinen Kaislikossa suhisee inhimillistää eläinhahmonsa lastensadun tapaan siinä määrin, että nämä pukeutuvat, asuvat taloissa ja hankkiutuvat vaikeuksiin kaahailemalla autolla ylinopeutta. Robert C. O'Brienin Hiirirouva ja ruusupensaan viisaat teettää rotillaan samantapaisia asioita, mutta antaa asialle tieteiskirjallisuutta lähenevät perustelut. Unkarilaisen Felix Saltenin Bambi jatko-osineen on 'realistisen' eläinfantasian perusteos: sen eläimet elävät todellista eläinten elämää, ja ainoa fantasiallinen elementti on niiden kyky kommunikoida keskenään (kenenkään ei pidä kuvitella tuntevansa teoksen sillä perusteella, että on nähnyt siihen 'perustuvan' Disney-filmin).
Suuren joukon itseään heikompia jäljittelijöitä innoittanut Richard Adamsin Ruohometsän kansa on tämän lajin luultavasti valovoimaisin teos, vakuuttava, sympaattinen, karun realistinen ja syvästi myyttinen tarina, yksi täydellisimpiä koskaan kirjoitettuja fantasiaromaaneja.

Kuten edellä todettiin, fantasiakirjallisuus ammentaa suuren määrän materiaaliaan kansanperinteestä ja mytologioista. Fantasian kuudes perustyyppi Muinaiset kuninkaat ovat teokset, jotka kertovat - tietysti uusia näkökulmia ja lähestymistapoja etsien - uudelleen vanhoja taruaiheita, legendoja, eepoksia, tai ainakin ottavat niistä keskeisen sisältönsä. Arthur- tarusto on ollut fantasiakirjailijoiden erityisessä suosiossa. Suomennetuista Arthur-teoksista Marion Zimmer Bradleyn Avalonin usvat on epäilemättä merkittävin, sillä T.H. Whiten The Once And Future King on yhä kääntämättä ja Mary Stewartin Merlin-sarjan suomentaminen seisahtui jo vuonna 1972 käsittämättömästi ensimmäiseen osaan. Suomennospolitiikka ei ole muutenkaan juuri suosinut tätä tyyppiä, kääntämättä ovat sellaiset mainiot teokset kuin Barry Hyghartin edellä mainittu kiinalaiseen tarustoon perustuva Bridge of Birds, Tom Holtin ratkiriemukas Niebelungen Sormus -sovellutus Expecting Someone Taller, John Gardnerin jo lähes klassinen Beowulf -mukaelma Grendel ja Tanith Leen novellikokoelma Red As Blood, joka kertoo kaikki tunnetuimmat sadut kerrassaan uudella tavalla. Suomeksi on sentään saatu kalevalaisissa maisemissa temmeltävä L. Sprague de Campin ja Fletcher Prattin Käärmeaita.

Fantasia on yhtä mittaamattoman monimuotoinen ja kahlitsematon kirjallisuudenlaji kuin on sitä kirjoittavien ja lukevien ihmisten mielikuvitus. Populaarikirjallisuutena, kulttuurin hovinarrina, se pääsee myös sanomaan asioita, jotka 'realistiselle' kirjallisuudelle voivat olla vaikeita, arkaluontoisia tai peräti mahdottomia. Eskapismiulottuvuus on luonnollisesti myös aina mukana - kukapa tässä nykyisessä maailmassa niin hyvin viihtyisi, ettei joskus kaipaisi lomaa.






Takaisin sivun alkuun

Takaisin arkistoon

Takaisin aloitussivulle