KAIKKIEN AIKOJEN KUNINGAS

Jos Arthur-niminen, 400-luvulla elänyt soturi olisi saanut esittää jollekin yliluonnolliselle taholle yhden toivomuksen ja päätynyt pyytämään kuolematonta kunniaa ja maailmanlaajuista mainetta, ja sitten päässyt näkemään, mitä hänestä neljäsataa vuotta myöhemmin kirjoitettiin historiassa, hän olisi taatusti tuntenut tulleensa petetyksi. Kahdeksansadan vuoden vierähdettyä hän olisi jo myhäillyt tyytyväisenä. Nyt 1600 vuotta myöhemmin hän ei hyvinvarustetussa kirjakaupassa varmaan uskoisi silmiään.

Viidennen vuosisadan Britannia eli murroksen aikaa. Roomalaiset legioonat vetäytyivät lopullisesti vuoden 410 tienoilla, saksilaiset olivat työntymässä sekasortoiseen maahan ja kristinusko teki tuloaan. Niinpä vanhan ajan Britanniasta on säilynyt hyvin vähän kirjallisia aikalaisdokumentteja. Ensimmäiset vähäpätöiset maininnat Arthurista pilkahtavat esiin latinankielisissä munkkien kirjoittamissa historiikeissä.
Walesilainen munkki Gildas, joka kirjoitti maailman menoa nurkuvan teoksensa De Excidio Britanniae (Britannian tuho) vuoden 550 paikkeilla, sättii siinä koko joukon aikalaisiaan ja mainitsee lähihistoriasta mm. roomalaisten lähdön, Ambrosius Aurelianuksen, saksien tulon ja Badonin vuoren taistelun, jota myöhemmässä kirjallisuudessa tavataan pitää Arthurin suurimpana voittona. Arthuria hän ei kuitenkaan mainitse sanallakaan. Gildasin teksti antaa silti tärkeän arthuriaanisen kiintopisteen, Badonin taistelun ajoituksen, joka sen perusteella sijoittuu vuosien 490 ja 503 välille.
Ensimmäinen Arthur-niminen soturi kirjoitetussa sanassa esiintyy skottilais-irlantilaisen Adomnan vuoden 700 paikkeilla kirjoittamassa Life of Columbassa, mutta tällä Arthurilla ei liene suurtakaan yhteyttä nyt puheena olevaan tarukuninkaaseen. Adomnanin Arthur oli Dalriadan kuninkaan Aedan mac Cabrainin poika, joka kaatui nuorella iällä taistelussa Miathin mystistä kansaa vastaan nousematta itse milloinkaan kuninkaana valtaistuimelle.

Nennius oli Gildasin tavoin walesilainen munkki. Hän kirjoitti teoksensa History of the Britons noin vuonna 829, eli reilusti yli kolme sataa vuotta Badonin taistelun jälkeen. Nennius keräili materiaalinsa omien sanojensa mukaan torjumaan käsityksiä brittiläisen rodun typeryydestä, jotka käsitykset taas hänen mielestään johtuivat kirjoitetun historian puutteesta. Niinpä hän kokosi yhteen kaiken mitä löysi niin roomalaisten annaaleista, kirkkoisien kronikoista, irlantilaisista ja saksilaisista aikakirjoista ja perimätiedosta. Ja hänen kirjassaan mainitaan ensimmäisen kerran historiankirjoituksessa varmuudella se sotapäällikkö nimeltä Arthur, josta nyt tarinoimme.

Aikalaishistoriasta ei tosiaankaan enää voida puhua. Badonin taistelusta oli Nenniuksen kirjoittaessa kulunut enemmän aikaa kuin Kaarle XII:ta tuhoisasta norjanretkestä tänään. Nennius kertoo sotaherttuan, dux bellorumin, kahdestatoista voittoisasta taistelusta, joista viimeinen oli Badon, jossa Arthur yksinään surmasi yhdeksänsataa kuusikymmentä vihollista. Kiintoisaa on, että hän mainitsee Arthurin taistelleen Britannian kuninkaiden rinnalla. Kenties Arthur tosiasiassa olikin armeijan ylipäälliköksi nimitetty ammattisotilas.

Kului toista sataa vuotta ennen kuin Arthurin nimi seuraavan kerran tuli kirjatuksi historian lehdille. Annales Cambriae eli Walesin aikakirjat (noin vuodelta 960) noudattaa kerrassaan meille tutusta poikkeavaa ajanlaskua, mutta tietää kertoa Arthurin kantaneen vuonna 72 (oletettavasti n. 516-8) Badonin taistelussa Jeesuksen ristiä harteillaan kolme yötä ja päivää ja johtaneen brittiläiset voittoon, ja mainitsee myös vuonna 93 käydyn Camlannin taistelun, jossa kaatuivat Arthur ja Medraut (Mordred?).

Tässä ovat kirjoitetun historian taltioimat 'faktat'. On kuitenkin täysin ilmeistä, että harvojen kirjallisten tietojen rinnalla kukoisti jo runsas ja laajalle levittäytynyt kansanperinne. Arthurin nimi lienee kerännyt ympärilleen runsaan taruston ja muodostuneen käsitteeksi jo varhaisina vuosisatoina, vaikka kirjallis-historialliset dokumentit ovatkin jääneet perin harvoiksi.
Mm. pohjoisessa Britanniassa vuoden kuusisataa paikkeilla kirjoitettu The Gododdin kommentoi jonkun soturin taistelukykyjä ilmoittamalla, että tämä 'ylensyötti korpit (vihollistensa ruumiilla siis) vaikka ei ollutkaan mikään Arthur'. Usko Arthurin paluuseen kansansa hädän hetkellä on dokumentoitu jo varhaisina vuosisatoina, ja riidan siitä paikasta, jossa hän sotureineen nukkuu odottamassa hetkeään, tiedetään aiheuttaneen kuulustelupöytäkirjoihin asti dokumentoituja järjestyshäiriöitä tuosta kunniasta kilpailevien paikkakuntien välillä.

Bet y march, bet y guythur,
bet y gugaun cletyfrut.
Anoeth bid bet y arthur.

(vapaasti käännettynä:)

On Marchin hauta, on Gwythurin hauta,
on hurmemiekkaisen Gwgawnin hauta.
Vaan Arthurin hautaa saat etsiä suotta.

Arthurin paluun odotuksessa syntyi aina 1400-luvulle asti tarinoita uutta tulemistaan odottavasta sankarikuninkaasta, joka cornwallilaisissa versioissa kiertelee tarkkailemassa maataan korpin hahmossa, tai viettää aikaansa jollakin mystisellä paratiisisaarella (Avalon?).
Useilta eri seuduilta on taltioitu versioita tarinasta, jossa kulkija taian tai sattuman tai salamyhkäisen muukalaisen johdattamana löytää tiensä kukkulan sisälle luolaan, josta löytää nukkuvan kuninkaan sotureineen ja joskus myös aarteineen. Joko hän ei yrityksistään huolimatta saa Arthuria hereille, tai sitten ei sitä yritäkään vaan livistää mukanaan joku arvoesine, mutta luolaa ei kummassakaan tapauksessa löydy enää milloinkaan.
Sitkeässä on myös elänyt perinne, jonka mukaan Arthur odottaisi paluutaan Sisiliassa Etnan uumenissa. Jokin varhainen ja selittämätön kulttuuriyhteys Italiaan täytyykin olla olemassa. Tutkijoita ei ole ikinä lakannut hämmästyttämästä italialaisen Modenan katedraalin pyörökaari, johon on kuvasarjana hakattuna yksi kaikkein varhaisimmista arthuriaanisista seikkailuista, missä Kesämaan kuningas Marduc (Meleagant) ryöstää linnaansa kuningatar Wintogelin (Guineveren). Korkokuva on nimittäin peräisin noin vuosilta 1100-10, jolloin yhtäkään walesilaisen kansanperinteen legendaa ei ollut ilmestynyt kirjoitetussa muodossa.
Arthur esiintyy toisenkin kerran kahdennentoista vuosisadan italialaisessa kirkkotaiteessa vuonna 1166 rakennetussa Otranton katedraalissa, sen historian arvohenkilöitä esittävässä mosaiikissa, paremmaksi vakuudeksi nimellä varustettuna.
Tarut ovat siis mitä ilmeisimmin levinneet ympäri Eurooppaa muistiinmerkitsemättömässä muodossa, trubaduurien välityksellä. Bardit, trubaduurit ja minnelaulajat kertoivat Arthurin ja hänen ritariensa teoista sekä hoveissa että markkinoilla, ja nuo tarinat olivat laajalti tunnettuja niin säätyläisten kuin kansankin keskuudessa jo ennen muistiin kirjoittamistaan, ja varsinkin aikana, jolloin eurooppalaiselle kulttuurille ei ollut vielä käynyt ratkaisevan tärkeäksi erottaa faktaa fiktiosta. Nämä asiat tiedettiin historiasta samassa määrin kuin historiasta yleensä mitään tiedettiin.
Arthurin tarinoiden takuuvarmasti erheellinen sijoittaminen ns. ritariaikaan perustuu tähän samaan seikkaan. Keskiajalla kertojat paikansivat tarinat siihen aikaan ja kulttuuriin, jonka he ja heidän yleisönsä hyvin tunsivat ja ympärillään näkivät (no, ehkä nyt vähän ihannoidumpaan ympäristöön) ja tästä on seurauksena kaikkien myöhempien aikojen käsitys säihkyvistä haarniskoista ja sakarareunaisista linnantorneista ja feodaalijärjestelmästä arthur-tarinoiden ympäristönä.

Historian henkilöstä taruhahmoksi

Kuten J.R.R. Tolkienin ystävä ja kirjailijatoveri Charles Williams aikanaan kirjoitti Arthurista, on vaikea sanoa, oliko kuningas tehty kuningaskuntaa varten, vaiko kuningaskunta kuningasta. Jos myytintutkijoita uskomme, Arthur, Guinevere, Gawain, Tristan ja monet muut ovat itse asiassa ikiaikaisten myyttien henkilöitymiä. Epäilemättä yhteydet Guineveren edellämainitun toukojuhliin ajoittuvan ryöstön ja Persephoneen liittyvien hedelmällisyysriittien välille onkin helppo vetää, ja Tristania meren saarella määrähetkellä odottaneella puoli-inhimillisellä hirviöllä ja mustilla ja valkoisilla purjeilla on Theseuksen kanssa muutakin yhteistä kuin sankarin nimen alkukirjain. Ja Arthur itse saa kovat pisteet minkä tahansa myyttikriittisen sankarikaavan asteikolla: yliluonnollinen sikiäminen, uhattu lapsuus, testien läpäiseminen kuninkuuden saavuttamiseksi, sukurutsan kosketus, uuden järjestyksen luominen, mystinen kuolema, lupaus paluusta hädän hetkellä jne. Siinä jää moni messias toiseksi.

Keskiajalla alkoi varsinainen Arthur-tarusto vähitellen muotoutua aika hämmästyttävän, joskin aikakaudelleen tyypillisen monikansallisen kulttuuriyhteistyoumln tuloksena. Kirjoittajat Englannissa, Walesissa, Bretagnessa, Ranskassa ja myöhemmin myös Saksassa käänsivät toinen toistensa aikaansaannoksia omalle kielelleen lisäillen estottomasti omiaan ja kansanperinteestä ammentamiaan yksityiskohtia joka kierroksella. Merkittävinä esikuvina olivat myös Aleksanteri Suuresta ja Kaarle Suuresta kertovat sankaritarinat.

Tiettävästi walesilaista syntyperää oleva Geoffrey of Monmouth syntyi vuoden 1100 tietämissä. Hän vaikutti Oxfordissa, jossa keisarinna Matilda ja kuningas Stephenin (Tapani) perimyssodan myrskyisissä vaiheissa onnistui monien vaiheiden jälkeen saamaan piispan viran, ei niinkään mistään hurskauteen liittyvistä syistä, vaan eräänlaisena tuon ajan taiteilija- apurahana. Eikä mitenkään aiheetta. Olihan hän ensimmäinen varsinainen Arthur-kirjailija.
Monmouthin varhaisin säilynyt teksti, Prophetia Merlini eli Merlinin ennustukset valmistui 1130-luvun alkupuoliskolla. Sittemmin teksti tuli kuulumaan seitsemäntenä osana Monmouthin pääteokseen Historia Regum Britanniae eli Englannin kuninkaiden historia (1135), joka nimestään huolimatta on kerrassaan fiktiivinen, osittain jopa spekulatiivinen.
Prophetia Merlini perustuu vankasti walesilaiseen ja osin myös skottilaiseen kansanperinteeseen, joihin Monmouth on yhdistellyt Nenniuksen muistiinkirjaamia tietoja Ambrosius-nimisestä ennustajapojasta. Monmouthin Merlin (tekstissä myös walesilaisittain Myrddin) on ennenkaikkea näkijä, profeetta, mutta hänen tarinaansa liittyy myös vaiheita, mm. harhaileminen metsissä järkensä menettäneenä, joilla myöhemmät kirjoittajat sitten ovat rasittaneet kuningas Arthurin neuvonantajana toiminutta velhoa.
Monmouth on oivaltanut ennustamisen, etenkin sen kuuluisan tulevaisuuden ennustamisen vaikeudet, ja pannut Merlininsä profetoimaan osaksi menneisyyttä. Toisin sanoen Merlinin ennustukset alkavat vaiheista, jotka Monmouthin ja hänen aikalaislukijoidensa silmissä ovat loitompaa tai läheisempää historiaa. Sitten seuraavat vaiheet, jotka 1130- luvulla edustivat lähitulevaisuutta, ja ennustussarja päättyy apokalyptisiin näkyihin, joita Monmouth on siekailematta lainaillut edeltäjiltään tulevaisuusspekulaation alalla, esim. Ilmestyskirjaa.
Historia Regum Britanniae, joka seuraa englantilaisen taruajan kuninkaita aina hävitetyn Troijan pakolaisesta Brutuksesta (jonka mukaan koko saarivaltakunta sai nimensä), Ludin (jonka mukaan Lontoo puolestaan sai nimensä) ja tarukuninkaiden Learin ja Cymbelinen kautta tosihistoriaan, ja perustuu kirjoittajansa mukaan 'hyvin vanhaan brittiläiseen kirjaan' jonka Monmouth kertoo saaneensa haltuunsa Oxfordin arkkidiakonilta Walterilta. Moisesta kirjasta ei ole tämän maininnan lisäksi tietoakaan, ja kysymyksessä saattaakin olla aikakauden traditioiden mukainen käytäntö todistella kertomuksensa totuudenmukaisuutta hämärillä dokumenteilla. Silti on selvää, että Monmouthin lukeneisuuden on täytynyt olla suuri. Hän hyödynsi suvereenisti kaikkia tunnettuja lähteitä, niin klassisia, raamatullisia kuin oman maansa historiaan ja kansanperinteeseen kuuluviakin.
Yhtä kaikki, niin vakuuttava oli Geoffrey of Monmouthin kokoonkeitos, että siihen suhtauduttiin täysin todesta otettavana historianteoksena vielä niinkin myöhään kuin 1700-luvulla. Toisaalta muuan sen varhaisista arvostelijoista, Giraldus Cambrensis, havainnollistaa käsitystään teoksen luonteesta kertomalla, että kun pahojen henkien riivaaman miehen rinnalle asetettiin Johanneksen Evankeliumi, riivaajat kaikkosivat, mutta kun sen tilalle vaihdettiin Historia Regum Britanniae, ne palasivat oitis ja entistä hirmuisempina.

Arthurin tarina muodostaa teoksesta noin kolmanneksen. Se on Merlinin ennustusten huipennus, ja myöhempään perinteeseen vakiintuneella tavalla Merlin avittaa siinä omilla maagisilla keinoillaan myös Arthurin syntymää. Kun Uther rakastuu vimmatusti vihollisensa, Cornwallin herttua Gorloisin vaimoon Igernaan, muuttaa Merlin Utherin Gorloisin näköiseksi, jotta tämä pääsee Igernan luo Tintagelin linnaan. Käy ilmi, että Gorlois on saanut surmansa samalla tunnilla kuin Arthur on siitetty, ja Uther vie Igernan viipymättä vihille.
Viisitoistavuotiaana Arthur seuraa valtaistuimelle Utheria, jonka saksit ovat myrkyttäneet, ja käy sotimaan näitä vastaan bretagnelaisten liittolaistensa avustamana. Sitten seuraavat Nenniuksen luettelemat kaksitoista taistelua.
Lyötyään saksit lopullisesti Arthur nai cornwallilaisen Guanhumara-neidon. Sitten hän ryhtyy mittaviin valloitussotiin, joissa alistaa valtaansa ensin Irlannin, sitten Islannin, Gothlandin (???), Orkneyn, Norjan ja Tanskan, Gallian ja Akvitanian. Kun hän palaa kotiin upeaan hoviinsa, saapuu Rooman keisarilta Lucius Hiberukselta viesti, jossa vaaditaan veroja sillä perusteella, että Britannia kerran oli Rooman alusmaa. Arthurin vastaus on marssia saman tien taisteluun Luciusta vastaan. Hän jättää valtakuntansa Mordredin huostaan ja purjehtii mannermaalle. Erinäisten vaiheiden jälkeen hän kohtaa Rooman armeijan Langresin laaksossa ja lyö Luciuksen, mutta hänen omatkin joukkonsa kärsivät vakavia menetyksiä. Kaatuneiden joukossa ovat mm. hänen läheisimmät ritarinsa Kay ja Bedivere.
Nyt saapuu tieto, että petollinen Mordred on anastanut kruunun ja aikoo naida Guanhumaran väittäen Arthurin kaatuneen. Arthur palaa viipymättä Britanniaan lähetettyään ensin Luciuksen ruumiin Roomaan veronmaksunaan. Arthur kohtaa Mordredin joukot Cornwallissa ja molemmat osapuolet kärsivät suuria tappioita. Mordred saa surmansa ja Arthur puolestaan viedään Avaloniin, jossa hänen haavansa parannettaisiin.

Tämä on siis arthuriaanisen kirjallisuuden peruslähtökohta, jota myöhemmät kirjailijat kävivät kartuttamaan omalla mielikuvituksellaan ja lähdetiedoillaan. Seuraava merkittävä käänne Arthurin matkalla maineeseen oli jerseyläisen Robert Wacen ranskankielinen, runomuotoinen ja ylen vapaa käännös Monmouthin Historysta, Roman de Brut (v. 1155). Kanaalisaarilla nuoruutensa viettänyt Wace lisää Monmouthin Arthurin pohjoiseen imperiumiin vahvan merellisen elementin (meidän aikanamme Arthur nähdään merikuninkaana oikeastaan vain Prinssi Rohkea -sarjakuvassa) ja hyödynsi hyvää Etelä-Englannin paikallistuntemustaan kuvatessaan Arthurin sotaretkeä sakseja vastaan. Wacen (kirkonmies hänkin, kuten lähes kaikki aikakautensa oppineet) taistelukuvaukset ovat huomattavasti edeltäjäänsä vaikuttavampia ja värikkäämpiä, ja hän toi tarinaan myös ranskalaiseen ritariepiikkan kuuluvan hovirakkauden elementin, joka tyystin puuttuu Monmouthin tarinasta. Kaiken kaikkiaan Wacen versio on voimakkaammin tunteisiin vetoava kertomus kuin edeltäjänsä. Wace oli myös se, joka toi tarinaan sen epiteetiksi muodostuneen Pyöreän Pöydän.

Layamon puolestaan käänsi Wacen tekstin vuosina 1189-99 takaisin englanniksi ja proosamuotoon nimellä Brut. Niinkuin Monmouthin alkuperäisversiosta, on myös Layamonin tarinasta vain noin kolmasosa omistettu Arthurille. Koska hänen versionsa joka tapauksessa on kaksin verroin ranskankielistä edeltäjäänsä pitempi, on helppo päätellä Layamonin lisänneen koko joukon omaa antiaan. Layamonin teksti merkitsee eräänlaista paluuta juurille. Hänen lisäyksensä ovat peräisin siitä walesilaisesta kansanperinteestä, joka aikoinaan oli Monmouthin Geoffreyn lähtökohtana. Arthur itse on tarinoiden keskipiste, ja edeltäjien teksteissä esiintynyt ritariaate ja -romantiikka jää taka-alalle.
Layamonin yleisönä on selvästikin ollut tavallinen kansa eikä oppineisto tai hovi, kuten aikaisemmilla kirjoittajilla. Jos jotenkin, niin hän muuttaa tarinaa ja sen arvomaailmaa yksioikoisemmaksi. Abstraktin jalouden ja ritarillisuuden aatteet ja kunniakäsitykset eivät asetu sekoittamaan siekailemattoman primitiivisen kuninkuuden kuvioita. Arthur on kyllä jalo, oikeamielinen ja suorastaan hellä omia ritareitaan kohtaan, mutta hänen vastustajiinsa kohdistamansa verenhimoisuus on nykylukijasta jokseenkin säpsähdyttävää, vaikkakin otaksuttavasti linjassa aikakauden yleisten käyttäytymismallien kanssa.

Ritariromanssit

Arthur-aihe levisi tämän aktiivisen ja luovan käännöstoiminnan ansiosta nopeasti kaikkialle Bretagneen, Ranskaan ja pian myös Saksaan. Aiheen ympärille syntyi Ranskassa lai-lauluja, joita sepitti mm. Ranskan ensimmäinen nimeltä tunnettu naispuolinen kirjailija Marie de France. Ne perustuivat pääsääntöisesti kansanperinteestä ja mytologioista tuttuihin tarinoihin, ja Arthurin hovi tarjosi niissä taustan, miljöön ja henkisen ilmapiirin yhä uusille henkilöille, konflikteille ja ihmiskohtaloille, mikä lavensi arthuriaanista aihealuetta lähes loputtomiin. Kansanperinteen yliluonnolliset elementit kuuluivat olennaisesti kuvaan. Velhot ja noidat, metsien ja järvien haltiat, taikaesineet ja -juomat, kiroukset ja lumoukset, lohikäärmeet, yksisarviset ja ihmissudet sulautuivat yhteen tuolloisen konkreettisen ympäristön kanssa.

Ritarirakkaus nousi hallitsevaksi teemaksi jopa siinä määrin, että ns. bretonilaisromansseja pidettiin sekä tuolloin että paljon myöhemminkin kevytmielisimpänä kaikista kirjallisuudenlajeista. Ne ovat tässä ominaisuudessaan päässeet mukaan Danten Divina Comediaan, jossa ne ovat ratkaisevassa osassa viettelemässä onnettomat rakastavaiset Francesca da Riminin ja Paolo Malatestan tuhoisaan lemmensuhteeseen:

Luimme kerran huviksemme kirjaa,
mi kertoi Lancelotin lemmentarun:
olimme yksin, vailla epäilyä.

Tää luku usein posken kalventanut
meilt' oli silmän vienyt kohti silmää;
mut lehti yks vain meidät langetutti:

kun luimme, kuinka suukon sulho painoi
hymylle huulten ikävöidyn armaan,
tuo, joka minusta ei eroo enää,

vavisten aivan suuteli mua suulle.
Syy oli kirjan ja sen kirjoittajan;
enempää emme lukeneet sill' erää.

(Suom. Eino Leino)

Mahtaako noista kevytmielisyyssyytöksistä olla vedettävissä mitään johtopäätöksiä, jos verrataan niitä Arnold Hauserin The Social History of Art (osa I) -teoksessaan tekemään huomioon, että arthuriaaniset bretonilaisromaanit oli laadittu nimenomaan naisille. Eleanora Akvitanialainen, hänen tyttärensä Marie de Champagne, Ermengarde de Narbonne ja monet muut toimivat runoilijoiden suojelijoina, teosten tilaajina ja tärkempänä yleisönä, joilla näin ollen oli huomattavasti sananvaltaa tarinoiden sisältöön, arvomaailmaan, esteettiseen näkemykseen ynnä muuhun.

Arthuriaanisen ritariromantiikan suurin nimi on Chrétien de Troyes, joka merkittävimpien edeltäjiensä tavoin aloitti uransa kääntäjänä. Hän ranskansi Ovidiusta ja erään varhaisen Tristan-version. Hänen ensimmäinen oma teoksensa oli runomuotoinen Erec (n. v. 1170).
Ritari Erec kohtaa retkillään töykeästi käyttäytyvän Haukkaritarin, joka on saanut nimensä voittamalla lukuisia kertoja vuotuisissa turnajaisissa palkintona olevan metsästyshaukan. Noihin turnajaisiin osallistuminen edellyttää, että ritarilla on mukanaan nainen, jonka hän julistaa kaikkein kauneimmaksi, ja puolustaa sitten väitettään ottelussa. Niin Erec sitten saatuaan osakseen vaatimatonta, mutta vilpitöntä vieraanvaraisuutta lähes perikatoon asti köyhtyneen ritarin kodissa pyytää tämän kaunista tytärtä Enideä ladykseen turnajaisiin, jotka sitten tietenkin voittaakin. Hän vie kauniin, mutta ryysyisen neidon morsiamenaan Arthurin hoviin, jossa kuningatar vaatettaa tämän omasta puvustostaan.
Avio-onnensa huumassa Erec tyystin hylkää ritariseikkailut, ja kuultuaan muiden ritarien pilkallisia huomautuksia tästä Enide päätyy moittimaan itseään ääneen miehensä soturinuran haittaamisesta. Erec kuulee vaimonsa sanat ja erehtyy luulemaan, että tämä haikailee jonkun sotakuntoisemman miehen perään. Pariskunta lähtee hovista ja nyt seuraa seikkailujen sarja, jossa sekä Erecin kelpoisuus että Eniden uskollisuus tulevat todistetuiksi. Viimein pariskunta tulee kruunatuksi Erecin isän kuningaskunnan perijöiksi.
Chrétienin seuraava romanssi Cligés (n. v. 1176) on kuvaava esimerkki siitä, miten arthuriaaninen aihealue karttui sillä, että Arthurin hovi vain sijoitettiin taustaksi ja viitekehykseksi aivan itsenäisille kertomuksille. Alexanderin ja Fenicen rakkaustarina tapahtuu suurimmaksi osaksi kaukana Konstantiopolissa, mutta taustalla väikkyvät Pyöreän Pöydän muut kertomukset (mm. Tristan ja Isolde) antavat tarinalle sen henkisen ilmapiirin. Chrétien olikin ensimmäinen esittämään Arthurin hovin ritariaatteen suurena ytimenä ja keskuksena, ja hän myös antoi Arthurin tärkeimmälle linnalle nimen Camelot, joka mahdollisesti juontaa juurensa Colchesterin roomalaisesta nimestä Camulodunum.
Cligés jäi piankin historian hämärään, sen päähenkilöistä eivät myöhemmät kirjoittajat olleet juurikaan kiinnostuneita. Mutta sitä suurempi vaikutus oli Chréienin seuraavalla työllä Le Chevalier de la Charette eli Ritari rattailla (v. 1180).
Etelä-Ranskan ritarilyriikasta juontava hovirakkauden teema tulee ennenkaikkea juuri tässä sankarillisten seikkailujen rinnalle arthuriaanisen kirjallisuuden toiseksi peruspilariksi. Tätä tarkoitusta varten ranskalaiskirjoittajat tuovat tarinoihin mukaan maanmiehensä, kuningattaren hartaan rakastajan Sir Lancelotin (joka sittemmin korvaa varhaisten tarinoiden Sir Bediweren tai Bedwyrin). Tässä vaiheessa Guineveren palvominen ja pelastaminen erilaisista vaaratilanteista on Lancelotin ainoa tehtävä. Hänen ylivoimaiset soturinominaisuutensa, ystävyytensä kuninkaan kanssa ja uskonnolliset ongelmansa tulevat peliin mukaan vasta paljon myöhemmin.
Chrétienin Lancelot ei silti ole mikään pelastus- ja palvonta-automaatti, vaan tuon ajan traditioihin verrattuna huomattavan vakuuttavasti toteutettu henkilökuva. Guinevere jää tekstissä huomattavasti etäisemmäksi, hänellä on melkeinpä pelkkä symboliarvo.
Le Chevalier de la Charette kertoo kehitelmän tuosta ikivanhasta aiheesta, kuinka Meleagant ryöstää Guineveren linnaansa. Lancelot rientää hätiin, mutta hänen hevosensa ammutaan hänen altaan. Ainoa mahdollisuus jatkaa matkaa on tehdä se pyövelinrattailla istuen, mikä on ritarille äärimmäisen häpeällistä. Mutta valtiattaren palvelemisen täytyy asettua kunnian edelle. Lancelot saa Chrétienin tekstissä nuhteita siitä, että epäröi silmänräpäyksen verran ennen kärryille nousemistaan. Palvovan mutta etäisen hovirakkauden uroteoista tuli sitten toistuva kaava bretonilaisromansseihin, Lancelot joutui jopa esiintymään kuningattaren käskystä pelkurina turnajaisissa.
Chrétien itse ei ollut moisen kirjallisuudenlajin kannattaja, vaan ilmeisesti paheksui siinä vihjattua aviollista uskottomuutta. Hän korostaa sitä, että sepitti tekstin tilaustyönä Marie de Champagnelle ja päällepäätteeksi jätti sen toisen, tuntemattomaksi jääneen runoilijan valmiiksi saatettavaksi.
Chrétien de Troyesin seuraava teos Yvain, Le Chevalier au Lion muistuttaa rakenteeltaan melkoisesti Ereciä, jonka eräänlainen rinnakkaisteos se onkin. Leijonaritari Yvain pelastaa Lunete-neidon, jonka vie pian vihille, mutta seikkailunhalu saa hänet lähtemään Athurin hovista ja nuorikkonsa luota etsimään mainetta ja kunniaa. Hän lupaa palata vuoden ja päivän kuluttua, mutta pettää lupauksensa ja joutuu sitten erinäisillä maineteoilla ansaitsemaan pääsyn takaisin vaimonsa suosioon. Seikkailuissa Yvainia avustaa kesy leijona, jonka hän Androclesin tapaan on aikoinaan pelastanut pulasta.
Yvainia pidetään yleisesti Chrétienin parhaana ja ehyimpänä teoksena, joskaan sen merkitys myöhemmälle kirjallisuudelle ei ole samaa suuruusluokkaa kuin edeltäjänsä ja seuraajansa. Chrétien de Troyesin viimeinen ja myös keskeneräiseksi jäänyt teksti olikin sitten Perceval, Le Conte du Graal eli tarina pyhästä Graalista (n. v. 1190), ja tämä teksti kaikessa rakenteellisessa hataruudessaan ja yliluonnollisten elementtien heikosti motivoiduissa yhdistelmissäänkin tuotti jälleen yhden Arthur-taruston pysyvistä ja leimallisista teemoista.
Nimihenkilön Percevalin isä ja vanhemmat veljet ovat saaneet surmansa ritariseikkailuissaan, ja äiti kasvattaa jäljelle jäänyttä nuorimmaistaan täydellisen tietämättömänä ritariudesta tai yleensäkään maailman tavoista. Tynnyrissä kasvanut nuori tomppeli tapaa sitten väistämättömästi joukon ritareita, ja lähtee oitis narrimaisissa kotitekoisissa varusteissa ja juuri mistään mitään ymmärtämättä etsimään onneaan. Opastajia löytyy, mm. Gornemant de Gohort, joka opettaa että on epäkohteliasta kysellä liikaa, mutta Perceval käsittää järjestelmällisesti väärin kaikki saamansa ohjeet ja tunaroi tilanteen toisensa jälkeen.
Vihdoin hän kohtaa salaperäisen kalastajan, joka kutsuu hänet yöpymään linnaansa. Siellä hän joutuu todistamaan mystistä tapausta: hänen isäntänsä viruu ilta-aterialla sohvallaan suuressa salissa, kun saliin astuu merkillinen kulkue, nuorukainen kulkee edellä kantaen verta tihkuvaa keihästä, sitten kaksi aseenkantajaa kuljettaa kultaista kynttelikköä, kaunis neito tuo jalokiviä säihkyvää kultaista graalia ja viimeisenä tulee toinen neito käsissään hopeinen vati. Perceval muistaa Gornemantin antamat käytösohjeet eikä kysy mitään, mutta saa seuraavana aamuna kuulla, että hän olisi voinut pelastaa kuninkaan ja koko kuihtuvan maan esittämällä yhden yksinkertaisen kysymyksen: tiedustelemalla graalista.
Loppupuoli tarinasta, kuten Chrétienin muissakin töissä, on sitten tapahtuneen virheen korjaamista. Perceval etsii tietä takaisin graalin linnaan, ja Gawain liittyy seikkailuun etsimään vertatihkuvaa keihästä. Gawain edustaa tässä maallista seikkailua Percevalin mystisen etsinnän vastapainona, mutta runon edetessä kohti keskeneräistä loppuaan painopiste siirtyy yhä enemmän seuraamaan Gawainin vaiheita.

On spekuloitavissa, että juuri Chrétienin runoelman keskeneräisyys on saattanut innostaa niin monet myöhemmät kirjoittajat askaroimaan Pyhän Graalin mysteerion parissa. Mikä graal yleensä oli, se ei käy tekstistä selvästi ilmi. Sen on arveltu saattavan olla kelttiläisistä taruista tuttu runsauden pata, joka antaa kaikille sen ravinnon, mitä kukakin eniten halajaa. Tämä tulkinta on toistunut graal-teksteissä yhä uudestaan, äskettäin mm. Marion Zimmer Bradleyn Avalonin usvissa. Kristillishenkisempiäkin selityksiä on, ja niitä tukee Chrétienin ilmoitus, että kalastajakuningas nautti ainoaksi ravinnokseen päivittäin yhden ehtoollisleivän graalista.
Graalin legenda on muutenkin tuottanut lukuisia tulkintoja. Kalastajakuninkaalla (joka joskus on samaistettu itseensä Arthuriinkin) on parantumaton vamma, joka yleensä on paljonpuhuvasti nivuksiin saatu keihäänpisto (vrt. hedelmällisyysriitit), joka henkiseltä olemukseltaan on paheellisuuden aiheuttama. Milloin on kysymyksessä ollut kuninkaan oma hedonismi, milloin taas jonkun kevytmielisen tai suorastaan irstailevan vieraan graalin vartijalle aiheuttama vamma, 'the dolorous blow'. Tuon onnettoman iskun antajaksi vakiintui myöhemmin Sir Balan, joka muutenkin oli syntynyt onnettomien tähtien alla. Kuningas puolestaan on siinä määrin yhtä maansa kanssa, että hänen hedelmättömyytensä saa myös maan kuihtumaan ja autioitumaan.

"Kaunis tarina rakkaudesta ja kuolemasta"

Ensimmäinen tiedossa oleva, joskin sittemmin kadonnut versio Tristanin ja Isolden tarinasta julkaistiin vuoden 1150 paikkeilla ranskankielisenä ja runomuotoisena. Marie de France ja muutama muukin runoilija mainitsee Tristanin ihanteellisena rakastajana vuoden 1160 aikoihin, jolloin voimme olettaa tarinan olleen jo laajalti tunnettu. Varhaisimmat säilyneet katkelmat on ranskaksi kirjoittanut Englannin hovissa vaikuttanut Thomas Bretagnelainen juuri vuosien 1160-80 paikkeilla. Ensimmäinen jälkipolville ehyenä säilynyt teksti on Eilhart von Obergen työtä, hän käänsi sen saksankielelle noin vuonna 1170 ja kaksikymmentä vuotta myöhemmin kirjoitti normannirunoilija Béroul oman versionsa. Gottfried von Strassburg, josta lisää seuraavassa luvussa, loi oman klassikkoteoksensa noin vuonna 1210.
Tarinasta on sittemmin kehkeytynyt yksi arthuriaanisen kirjallisuuden kiintotähdistä 1200-luvun lukuisista proosaversioista aina Sir Walter Scottin 'entisöintiin' (1804), Matthew Arnoldin runoteokseen (1852), Richard Wagnerin oopperaan (1859) ja Joseph Bédierin taidokkaaseen romaaniin Le Roman de Tristan et Iseut (1900, suom. Tristan ja Isolde, 1954).
Tristanin ja Isolden traaginen lemmentarina on kaukana ritariromantiikan etäisestä, kohteliaasta ja kaavamaisesta rakkaudesta. Se on karu ja armoton tarina intohimoisesta viha-rakkaussuhteesta, joka on alusta asti tuomittu johtamaan tuhoon ja kuolemaan. Sen perustana on tiettävästi todellinen historiallinen henkilö, Skotlantia vuoden 780 tienoilla hallinneen piktikuningas Talorcin poika Drust, josta nimi on vähitellen muokkautunut Tristaniksi tai Tristamiksi tarinan kulkeutuessa ensin Irlannista walesilaisten kertojien välittämänä Cornwalliin ja edelleen Bretagneen ja Ranskaan.

Sankarillamme Tristanilla ei edes käynnisty kovin hyvin. Hänen isänsä kaatuu taistelussa ja hänen murheenmurtama äitinsä kuolee synnytykseen nimettyään ensin poikansa Tristaniksi, surun lapseksi. Tristan varttuu aikanaan sekä taitavaksi harpunsoittajaksi että uljaaksi ritariksi, Arthurin ritarikunnan kolmanneksi parhaaksi Lancelotin ja Gawainen jälkeen, itse asiassa. Niin hän kulkeutuu enonsa, Cornwallin kuningas Markin linnaan Tintageliin, jossa saa kuulla irlantilaisesta jättiläiskokoisesta ritari Morholtista, joka vaatii joka seitsemäs vuosi veronaan kolmesataa nuorukaista ja kolmesataa neitoa, kaikki viisitoistavuotiaita, jotka pitää arvalla valita Cornwallin suvuista. Tristan tarjoutuu taistelemaan Morholtia vastaan, purjehtii pienelle saarelle kohtaamaan tämän ja lyö tämän kuoliaaksi niin, että kappale hänen miekkansa terää jää jättiläisritarin kalloon. Morholtin ruumis kuljetetaan takaisin Irlantiin, jossa sikäläinen prinsessa, Morholtin sisarentytär Isolde korjaa miekansirun talteen ja vannoo kostoa.
Myöhemmin Tristan saapuu Irlantiin kosimaan kultahiuksista prinsessaa vaimoksi enolleen Markille, ja joutuu taistelemaan lohikäärmettä vastaan voittaakseen neidon. Yritys onnistuukin, mutta pahoin haavoittunutta ritaria hoivatessaan Isolde toteaa miekansirun sopivan tarkalleen Tristanin aseen loveen. Kiivaan kohtauksen päätteeksi hän kuitenkin päätyy antamaan anteeksi, mutta uusi nöyryytys seuraa, kun käy ilmi, ettei Tristan kosikaan neitoa itselleen vaan kuninkaalleen.
Laivamatkalla Cornwalliin tapahtuu sitten tuo kohtalokkain erehdys: kuumana päivänä janoissaan Tristan ja Isolde juovat lemmenjuoman, jonka Isolden äiti on valmistanut kuninkaallisen pariskunnan hääyötä varten. Sen jälkeen he ovat tuhoisan intohimonsa armoilla ja Isolden avioliitto Markin kanssa muodostuu pitkäksi sarjaksi boccacciolaisen nokkelasti toteutettuja lemmiskelyjä melkein aviomiehen silmien alla, häväistyksiä, sovintoja, viattomuuden vannomisia, juonia, valepukuja, karkoituksia ja turhia yrityksiä unohtaa rakastettu.
Kertomuksen yksi huippukohta on se, kun Isolde kuningas Arthurin ja tämän tärkeimpien ritarien läsnä ollessa vannoo puhdistautumisvalansa. Hän on hankkinut paikalle Tristanin ryysyiseksi pyhiinvaeltajaksi naamioituneena kantamaan hänet rantaan ja kaatumaan hänen kanssaan rantahiekalle, jolloin hän voi valaehtoisesti vakuuttaa, ettei hän ole maannut muiden miesten sylissä kuin laillisen aviomiehensä ja tuon äskeisen pyhiinvaeltajan, ja näiden sanojensa vakuudeksi tarttua punahehkuiseksi kuumennettuun rautatankoon vahingoittumatta, kansanperinteestä tuttu elementti.
Viimein Markin hovista häpeällisesti karkoitettu Tristan solmii muodollisen avioliiton toisen Isolden, Isolde Valkokäden kanssa, mutta myrkytetyn nuolen haavoittamana hän kutsuu tosirakkauttaan luokseen ja tämä vastaakin kutsuun. Mustasukkaisuudesta riutuva vaimo kuitenkin valehtelee, että saapuvassa laivassa on mustat purjeet merkkinä siitä, että Isolde ei ole mukana. Tristan kuolee tämän tiedon saapuaan ja rantaan ennätettyään Cornwallin kuningatar kuolee hänen vierelleen.

Tristanin ja Isolden tarina on rakkaustarina, mutta se ei juurikaan kerro hellyydestä, välittämisestä, läheisyydestä. Se on tarina ruhjovasta, kuolettavasta intohimosta, joka pakottaa kaksi ylpeää sydäntä taipumaan yhä uusiin koetuksiin ja nöyryytyksiin, ja sellaisena se näköjään puhuttelee tänäkin päivänä. Teos on kuitenkin mahdollista nähdä myös psykologisesti oivaltavamman rakkaustarinan, Lancelotin ja Guineveren komplisoidun lemmentragedian rinnastuksena, jolloin se ilman muuta näyttäytyy karkeatekoisempana ja paikoitellen jopa farssimaisena. Mutta jotakin hyvin vahvaa ja perimmäistä täytyy olla tässä vimmaisessa 'tarinassa rakkaudesta ja kuolemasta', että se juurikaan muuttumatta on jaksanut kiinnostaa ihmisten mieliä keskiajalta aina meidän vuosisadallemme.

Saksalaiset

1200-luvun ensimmäisten vuosikymmenien aikana oli saksa se kieli, jolla tärkeimmät arthuriaaniset teksti kirjoitettiin. Saksalaiset ritariromanssit omaksuivat ranskalaisen mallin ja aiheet. Edellisessä luvussa mainittu Eilhart von Obergen Tristan suunnilleen vuodelta 1170 on jälleen yksi muokattu käännös, joka on tehty vain fragmentteina säilyneestä ranskalaisesta runoelmasta. Eilhart von Obergen on nähtävästi yksinkertaistanut tarinaa ja muuttanut sitä ihmissuhdedraamasta seikkailullisempaan suuntaan.
Hartmann von Aue muokkasi puolestaan Chrétien de Troyesin Ereciä lyhentämällä sen pitkiä yksinpuheluja ja henkilökuvauksen osuutta, mutta toisaalta kartuttamalla sadunhohdetta, ihmeitä, magiaa ja hovien loiston ja ylellisyyden kuvauksia. Sama linja jatkuu hänen Iweinissään, tosin hieman hillitymmin, ja tämä näyttää olevan suosittu trendi saksalaisessa ritariromantiikassa yleensäkin.

Saksalaisen ritariromantiikan suuri nimi on ilman muuta Wolfram von Eschenbach. Hänen sosiaalinen taustansa oli mielenkiintoinen, hän oli keisarin ritari, joka samalla oli maaorja. Tällaista sekasäätyä kutsuttiin nimellä ministeriales.
Wolfram kierteli ritarihoveissa esittämässä runojaan säestäen itseään harpulla. Viimein hän päätyi Thyringerin maakreivi Hermannin hoviin. Hermann tunnettiin suurena runouden suosijana, mm. minnelaulajista kuuluisin, Walter von der Vogelveide, vietti pitkiä aikoja vieraana hänen linnassaan. Hermannilla on kuitenkin saattanut olla enemmän intoa kuin makua, Wolframkin on kirjoittanut, miten kuka tahansa huijari joka vain esiintyi laulajana tai runoniekkana otettiin aina avosylin ja vieraanvaraisesti vastaan. Tällaisen vauraan mesenaatin löytyminen teki joka tapauksessa köyhälle Wolframille mahdolliseksi kirjoittaa runouttaan myös muistiin, ja niin syntyi 1200-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä Parzival (Wilhelm Stapelinin proosaversiosta suom. Parsival), josta on säilynyt 24 812 säettä.
Wolfram von Eschenbach mainitsee lähteekseen tietenkin Chrétien de Troyesin, jonka Perceval oli ilmestynyt parikymmentä vuotta aikaisemmin, mutta myös Kiot-nimisen kirjoittajan, josta ei meidän päiviimme ole säilynyt muuta tietoa kuin tämä (Ranskassa oli kylläkin kirjoitettu vuosien 1190-1210 välillä proosamuotoinen teksti Perlesvaus ja kaksikin lopetusta Chretienin keskeneräiseen teokseen, eikä minkään näiden tekijästä ole varmaa tietoa). Wolframin Parzival kertoo pääpiirteissään saman tarinan kuin Chrétiens, mutta on aivan hämmästyttävällä tavalla onnistunut syventämään sitä idealistis-seikkailullisesta hölmöläistarinasta hengellisen ja emotionaalisen kilvoituksen kehityskertomukseksi, jossa sykkii niin maallinen kuin henkinenkin elämä värikylläisenä, merkityksekkäänä, inhimillisenä, koskettavana.
Parzival on jo opintielleen lähtiessään luonnonlahjakkuus taistelijana, mutta todellisen ritariaatteen omaksuminen on hänen todellinen koetuksensa. Tapahtumilla ja henkilöillä on symboliarvonsa, mutta se ei vähimmässäkään määrin kangista juonenkuljetusta eikä henkilökuvausta, vaan pikemminkin antaa niihin vain yhden uuden tason. Nimihenkilöstä kuin myös hänen vastapoolistaan Gawanista on luotu eläviä, vakuuttavia ja kehittyviä ihmisolentoja. Parzivalin ja Condwiramursin avio-onnen kuvaukset osoittavat, että mistään paasto- ja kieltäymyspropagandasta ei tosiaankaan ole kysymys, ja tarkat selostukset pukujen, huonekalujen ja muun rekvisiitan laadusta, alkuperästä ja muodikkuudesta tekevät selväksi, ettei maallisia seikkoja pidetä väheksyttävinä.
Kaikenkaikkiaan tämä teos on uskomattoman moderni, ja kun WSOY yllättäen soi sen meille vuonna 1991 Jukka Pajukankaan säkenöivänä suomennoksena, siihen kannattaa ilman muuta tarttua ja todeta, miten ajattomia voivat olla ihmissuhteiden monet kiemurat, kommunikointiongelmat, pettymykset ja ponnistelut, myötätunto ja sen puute, huumori, erotiikka ja ihmisen yritys määritellä itseään, olemustaan ja paikkaansa maailmankaikkeudessa.

Wolframin aikalainen Gottfried von Strassburg ei kuitenkaan pitänyt kollegaansa minkäänlaisessa arvossa, vaan ivasi tämän aikaansaannoksia omissa teksteissään. Siinä missä Parzival on ritariaatteen kirkkaimpia ilmentymiä, Gottfriedin Tristan puolestaan nostaa bretonilaisepiikasta tutun hovirakkauden aivan uusiin sfääreihin. Teos etenee kyllä juonellisesti kaikin puolin perinteen rajoissa, mutta ylittää ne sekä tunnelatauksen kiihkeässä intensiivisyydessään että teknisessä taituruudessaan.
Gottfriedin Tristan on ei joudu opiskelemaan ritariutta, hän on alusta asti täydellinen ja ylivoimainen niin kamppailuissa kuin harpunsoitossakin, hän tuntee luontojaan hovitavat eikä hänen käytöksessään tai luonteessaan ole moitteen sijaa. Alkupuolella Tristan etenee aivan tavanmukaisesti ritariseikkailusta toiseen, jos kohta ympäröivä maailma on poikkeuksellisen realistinen. Samaa realistista otetta hän soveltaa myös tuossa ratkaisevassa kohtauksessa, jossa Tristan ja Isolde erehdyksessä juovat lemmenjuoman. Gottfried kertoo tapauksen moniselitteisellä tavalla, joka jättää ilmaisematta, onko tuo juoma todella tuhoisan intohimon alkusyy vai sinetöikö se vain jo muutenkin alkaneet tunteet. Oli miten oli, Gottfried Strassburgilaisen versiossa rakkauden voima ja ehdottomuus siirtää lemmenparin kaikkien tavallisten kuolevaisten lakien ja normien tuolle puolen toiselle olemisen tasolle, jossa hehkuva erotiikka saavuttaa eräänlaisen pyhyyden asteen ja ainoa pätevä sääntö on uskollisuus rakastettua kohtaan. Gottfriedin Tristan jäi keskeneräiseksi. Se päättyy kohtaan, jossa Tristan pohtii naidako Isolde Valkokäsi vai pysyäkö uskollisena tosirakkaudelleen, josta on tullut lopullisesti erotetuksi. Mahdollisesti Gottfriedilla on ollut vaikeuksia ratkaista, noudattaako tarinan vakiintunutta juonenkulkua vai oman tarinansa intohimon ehdottomuutta.

Näiden kahden suuren eepikon jälkeen ei Saksan arthuriaaninen ritariromantiikka tuottanut enempää merkkiteoksia. Uusia tekstejä toki syntyi pitkin 1200-lukua, esimerkkeinä Ulrich von Zatzikhovenin Lanzelet, Wirnt von Grafenbergin Wigalois ja Heinrich von dem Türlinin Diu Krone, mutta ne ovat enimmäkseen tunnistettavien esikuvien jäljitelmiä, jotka eivät ole huomattavia myöskään kirjallisten ansioidensa takia.

Niinpä onkin merkillepantavaa, että kun Richard Wagner yli 600 vuotta myöhemmin tarttui oopperoissaan arthuriaanisiin aiheisiin, hän valitsi samat tarinat kuin suuret keskiaikaiset maanmiehensä. Tristan ja Isolde valmistui vuonna 1859 ja Wagnerin viimeiseksi jäänyt ooppera Parsifal 1882. Kummankin libretossa on tarinoita ollut ymmärrettävästi pakko karsia ja yksinkertaistaa, ja keskittyä vain niiden pääkohtiin. Tristanissa ja Isoldessa Wagner hyödyntää orastavan syvyyspsykologian käsitteitä tehden oopperasta päivän ja yön, elämänvietin ja kuolemanvietin taistelukentän, jotka merkitsevät ainakin yhtä paljon kuin rakastavaisiin kohdistuva ulkoinen uhka. Parsifal puolestaan on Wagnerin oopperoista ehkä kiistellyin. Hän on yhdistellyt Wolframin ja Vulgaten aineksia ja luonut niistä librettoonsa hyvin kristillishenkisen kuvaston, vertatihkuva keihäs on sama, jolla ristillä riippuvan Kristuksen kylki puhkaistiin, graalin malja on viimeisen ehtoollisen astia ja Parsifal itse kuvataan sovitusta etsivänä pyhiinvaeltajana, eikä ooppera kuitenkaan ole mitenkään korostuneen uskonnollinen.
Siinä on myös toisinaan nähty, ehkä hieman kohtuuttomasti, jonkinlainen arjalaisuuden ohjelmajulistus. Wagner on myös tuonut tarinaan uuden seksuaalisen motiivin, joka hänen libretossaan on Parsifalin epätoivon pohjimmainen syy, ei siis epäonnistuminen graalin linnassa, ja hänen sovitustiensä alku.

Vulgate: tarupiiri täyttyy

Aiemmin mainitusta Robert de Boronista tiedetään hyvin vähän muuta kuin että hänen tekstinsä Joseph d'Arimathie ja katkelma Merliniä on kirjoitettu vuoden 1200 paikkeilla. Vuonna 1191 oli kuitenkin tapahtunut dramaattinen käänne: Arthurin ja Guineveren hauta oli löydetty Glastonburyssa, joka näin samalla oli tullut paikallistetuksi myyttiseksi Avaloniksi!
Aivan alusta asti on ounasteltu, että kysymyksessä oli mediahuijaus Glastonburyn tulipalossa tuhoutuneen katedraalin uudelleenrakentamisen varainhankinnaksi, kun aikaisempi rahalähde oli hallitsijavaihdoksen vuoksi tyrehtynyt (Richard Leijonamieli tarvitsi kaikki liikenevät varat ristiretkiinsä). Glastonburya on silti kautta aikojen aina tähän päivään asti pidetty myyttisenä ja mystisenä voimakeskuksena, joka lisäksi maastollisesti ja ilmastollisesti vastasi huomattavan osuvasti kuvauksia tarujen Avalonista. Yhteys oli siis nyt peruuttamattomasti syntynyt, ja kirjallisuus alkoi pontevasti hyödyntää sitä.

Runsaat kymmenen vuotta sen jälkeen, kun Chrétien de Troyes ensimmäisen kerran kantoi salaperäisen graalin esiin, tarjosi Robert de Boron jo täydellisen ja kattavan selonteon siitä. Hänen graalinsa on Jeesuksen viimeisellä ehtoollisella käytetty viinimalja, johon tämän ristiltä vuotanut veri kerättiin. Robert de Boron kuvaa kuinka Joosef Arimatialainen kuljetti sen Brittein saarelle, ja kuinka se päätyi Avaloniin (= Glastonburyyn) kalastajakuningas Bronin huostaan. Merlin-tekstissään hän selittää myös ennustajavelhon yliluonnollisen alkuperän. Paholaisen toimeksiannosta on yksi demoneista siittänyt neitsyelle lapsen, joka hurskaan äitinsä ansiosta pelastuu joutumasta pimeyden voimien välikappaleeksi, vaan käyttää perimänsä yliluonnolliset kyvyt Uther Pendragonin ja Arthurin hyväksi ja perustaa Pyöreän Pöydän.

Kymmenkunta vuotta myöhemmin syntyi tuntemattoman tekijän Didot Perceval, joka yhdistää graalin tarinan Arthurin vaiheisiin, kuvaa hänen sotaretkensä Roomaan ja Mordredin petollisuuden, mutta jättää Lancelotin ja Guineveren kokonaan mainitsematta. Kirjoittajat olivat kuitenkin nyt alkaneet etsiä tapaa yhdistellä taruston irrallaan syntyneet elementit toisiinsa johdonmukaiseksi kokonaisuudeksi.

Vuosien 1215-30 aikana ilmestyi sitten ensimmäinen kattava kokonaisesitys Arthur-perinteen tarinoista, Vulgaten nimellä tunnettu ranskankielinen jättiläismäinen proosateos, joka koostuu viidestä osasta: The History of the Holy Grail, Merlin, Lancelot, Quest for the Holy Grail ja Mort Artu. Vulgaten tekijä(t) ei ole tiedossa, mutta oletetaan, että sen on jonkun yhden ihmisen kokonaissuunnitelman perusteella kirjoittanut kaksi tai kolme kirjailijaa.
Kaksi ensimmäistä osaa on lainattu jokseenkin sellaisenaan Robert de Boronin teoksista, mutta kolmen jälkimmäisen kohdalla on suoritettu uudelleenjärjestelyjä. Alunperin irralliset tarinat kietoutuvat toisiinsa ja tekstiä nivovat yhteen myös ennakoinnit, jotka perinteen tuntevalle lukijalle osoittavat, mihin ollaan kulkeutumassa. Graalin etsinnän henkinen kilvoitus liittyy olennaiseksi osaksi Pyöreän Pöydän ideaa. Ritarin taistelutaidot eivät enää yksin ratkaise hänen kelpoisuuttaan, hänen moraalinen puhtautensa ja nuhteettomuutensa nousee niitä tärkeämmäksi. Onnistuminen graalin etsinnässä riippuu siis hengellisistä, ei fyysisistä ansioista. Pyöreällä Pöydällä on nyt muutenkin uusi aatteellinen tarkoitus korjata vääryydet, tuoda laki ja järjestys väkivallan ja kaaoksen sijaan.
Vulgate-sikermä asettaa monta muutakin seikkaa uuteen moraaliseen valoon. Petollinen Mordred on nyt ensimmäistä kertaa Arthurin oma, sukurutsaisesta suhteesta siinnyt poika, joten kuninkaan tuhoksi ei koidukaan pelkkä vääjäämätön kohtalo vaan hänen oma syntinsä. Kuvioihin astuu myös pahansuovan velhonaisen Morgan le Fayn luoma Guineveren kaksoisolento, jonka tähden Arthur hylkää tilapäisesti todellisen vaimonsa ja tarjoaa niin tämän uskottomuudelle uudenlaisen muodollisen oikeutuksen.
Vulgate-sikermän uusi aatesisältö antaa keskeisille tapahtumilleen ja henkilöhahmoilleen ennennäkemättömiä symbolimerkityksiä, mutta samalla se onnistuu tekemään ritariromanssien suhteellisen pinnallisista henkilöistä jo huomattavan vakuuttavia, moniulotteisia ja kompleksisia ihmisolentoja ennakoiden siten romaanikirjallisuuden syntyä.
Tietyssä mielessä Arthur-tarusto oli nyt valmis. Kaikki sen olennaiset elementit olivat olemassa, ja irralliset kertomukset oli punottu osasiksi mahtavaa, yhtenäistä tarinaa. Sen henkilöillä oli jokseenkin vakiintuneet luonteenpiirteet, joihin tulevat kirjailijat toki saattoivat suhtautua hyvinkin vaihtelevalla myötätuntoisuudella ja ymmärtämyksellä, tai kuormittaa heitä symboliarvoilla ja allegorisuuksilla, mutta joilla tästedes myös oli oma selkeä ja väärentämätön yksilöllisyytensä. Alkuperäisistä faktuaalisen historian murusista oli kasvanut esiin joukko tuntevia, tahtovia, pyrkiviä ihmisiä, jotka lukeva yleisö kaikkialla maailmassa tuntee.

Viimeistään Vulgaten myötä Arthur-tarusto levisikin hyvin laajalti kaikkialle läntiseen Eurooppaan. 1200-luvun lopulla ilmestyi useita siihen perustuvia hollantilaisia ritariromansseja. Portugalissa ilmestynyt Damando do Santa Graal ja Norjan kuninkaan tilaamat Erex saga ja Ivans saga olivat enemmän tai vähemmän suoria käännöksia ranskalaisista runoista, mutta espanjalainen Amadis de Gaula sitävastoin liittyi vain osittain arthuriaaniseen perinteeseen. Lukuisat arthuriaaniset viittaukset eri maiden sankaritarinoissa kuitenkin osoittavat, että tarusto oli jo yleisesti tunnettua kautta koko kristikunnan.

Kansantarinoiden Sir Gawain

Arthuriaanisen epiikan painopistealue alkoi nyt siirtyä takaisin sinne, missä perinne oli alun perin syntynyt, Brittein saarille, sitä mukaa kun keskiaika kului kohti loppuaan. Merkittävimmät englantilaiset romanssit aiheesta syntyivät vuosien 1250þ1500 välisenä aikana. Muistettakoon, että alan aikaisempi tärkeä brittikirjallisuus oli ollut ainakin näennäisesti historiaa, ei kaunokirjallisuutta. Muistettakoon myös se, että tähän maailmanaikaan Englannin sivistyneistö puhui ranskaa toisena kotimaisena kielenään ja kykeni niin ollen nauttimaan ranskalaisten ritariromanssien runsaasta ja tasokkaasta tuotannosta sellaisenaan. Ranskalaisten tekstien englanninnokset olivat kauttaaltaan yksinkertaistuksia ja kansanomaistuksia alkuperäisistä.
Alkuperäisissä brittiläisissä Arthur-tarinoissa Sir Gawain (Monmouthin tekstissä nimeltään Sir Walgainus, mutta jo silloin Arthurin sisarenpoika) oli suhteellisen vähämerkityksinen hahmo, joskin on syytä todeta, että tietyissä yhteiskuntamuodoissa päällikön sisarenpoika oli omaa poikaa tärkeämpi. Kun ranskalaiset romanssit tekivät Lancelotista tarinoiden ykkössankarin, syntyi tämän ja Gawainin välille mielenkiintoinen jännite, jota entisestään tehosti Lancelotin pojan Galahadin nimittäminen Arthurin perijäksi. Gawainin impulsiivisuus, fanaattinen lojaalisuus omaa perhettä kohtaan ja tietynlainen ritariaatteen perimmäinen sisäistämättömyys tekivät hänestä kiintoisan vastapoolin kultivoidulle ja komplisoidulle Lancelotille, ja tästä saa paljon irti seuraavan alalukumme kirjailija ja moni muu hänen jälkeensä.
Gawainin jalossa ja taistelutaitoisessa, mutta alkukantaisessa olemuksessa oli säilynyt paljon kansansatujen ja myyttien aineksia. Hän on mm. tyypillinen aurinkosankari, sillä hänen voimiensa kerrotaan karttuvan päivän edistymisen myötä ja sitten taas hiipuvan illan tullen.
Hän oli legendaarisen aurinkomiekan Excaliburin alkuperäinen omistaja. Folkloristiikassa hän assosioituu myös hedelmällisyysriitteihin. Onkohan kukaan koskaan mahtanut laskea hänen vaimojensa lukumäärää (ja keskimääräistä elinikää), sillä lähes joka seikkailunsa päätteeksi hän päätyy naimisiin toinen toistaan hehkeämmän neidon kanssa, lukuunottamatta sitä kertaa, kun hän kuninkaansa puolustamiseksi joutuu naimaan oikein vihonviimeisen hirvityksen, joka tosin hänkin hääkammion ovien sulkeutuessa osoittautuu suuren luokan kaunottareksi. Ongelma on vain siinä, että vaimo saa olla kaunis vain auringonvalossa tai vain kuunvalossa. Gawain on toisaalta virnuilevaa hovia, toisaalta omia ilojaan miettiessään todella vaikean valinnan edessä, kunnes hän hoksaa jotakin ainutlaatuisen nerokasta: antaa naisen itsensä valita! Silloin häijy lumous raukeaa ja Gawainilla on kaunis vaimo kaikkina vuorokaudenaikoina. Tätä yksikertaista tarinaa on tuhannesti tulkittu naisen halulla päästä päättämään kaikesta, vaikka tarinan sisäinen logiikka selvästi osoittaa vain päättämiseen omasta itsestään. Kun katsoo, kuinka vaikea paikka tämä nimenomainen tarinan ytimen oivaltaminen on viimeiset 700 vuotta kirjoittajilleen ollut, ei ole ihmekään, että se on päätynyt mahdottomuussatujen kategoriaan.

Naisseikkailusta on pohjimmillaan kysymys myös brittiläisen romanssiperinteen korkeimmassa saavutuksessa tuntemattoman tekijän runoelmassa Sir Gawain anf the Green Knight (n. v. 1390).
Uuden vuoden päivänä ilmaantuu Arthurin hoviin jättiläiskokoinen, kokonaan vihreisiin pukeutunut ritari vihreän ratsun selässä ja haastaa jonkun ritareista iskemään häneltä pään irti, mikäli rohkenee vuoden kuluessa ottaa vastaan samanlaisen iskun. Ritarit ymmärrettävästi empivät, ja kun kuningas itse on vihreän ritarin ivailujen suututtamana tarttumassa haasteeseen, astuu Sir Gawain esiin ja tarjoutuu ryhtymään tähän seikkailuun. Hän lyö vieraalta ritarilta pään, jonka tämä kaikkien ällistykseksi poimii kainaloonsa ja poistuu vannottaen Gawainia saapumaan Vihreään Kappeliin vuoden kuluessa.
Seuraavana jouluna matkallaan Vihreään Kappeliin Gawain saapuu sen lähellä olevaan linnaan, jonka isäntä kutsuu hänet vieraakseen uuteen vuoteen asti ja ehdottaa vaihtokauppaa: hän itse lähtee joka päivä metsästämään, ja Gawain jää hänen vaimonsa kanssa linnaan, ja joka ilta he luovuttavat toisilleen kaiken mitä ovat saaneet. Näin tehdään, ja päivittäin linnan rouva yrittää herransa metsällä ollessa vietellä vieraan antaen tälle ensimmäisenä päivänä yhden suudelman, toisena kaksi ja kolmantena kolme, ja joka ilta Gawain antaa ne edelleen isännälleen saaden tältä metsänriistaa vastineeksi. Mutta kolmantena päivänä rouva antaa Gawainille myös vihreän nauhan selittäen sen suojelevan häntä Vihreän Ritarin iskulta, ja sen Gawain pitää itsellään.
Uuden vuoden päivänä Gawain ratsastaa kohtaamaan vihreää ritaria, joka saapuu paikalle kirvestä heilutellen. Gawain kumartuu ottamaan iskun vastaan, mutta vihreä ritari huitaisee kahdesti ohi. Kolmannella kerralla hän nirhaisee vähäisen naarmun Gawainen niskaan, ja paljastaa sitten olevansa linnan isäntä, jonka vaimo on toiminut hänen ohjeidensa mukaan. Ohilyönnit olivat suudelmista, jotka Gawain palautti, mutta naarmu nauhasta, jonka hän sopimuksen vastaisesti piti itsellään. Nyt Gawainin on kannettava vihreää nauhaa tämän häpeänsä muistona, kuten hän sittemmin tunnontarkasti tekeekin. Paljastuu, että koko episodin oli järjestänyt Morgan le Fay koetellakseen Pyöreää Pöytää ja säikytelläkseen Guinevereä.
Myös tämä runoelma osoittaa Gawainin hahmon vankat yhteydet kansanperinteeseen. Päänkatkomishaaste on ikivanha pohjoinen tarina- aihelma, jonka varhaisin muistiinmerkitty versio löytyy 700-luvun irlantilaisesta eepoksesta Bricriu's Feast, jonka päähenkilö on itse kansallissankari Cuchullinn. Aihe on kulkeutunut Walesin kautta Ranskaan ja esiintyy myös useissa muissa arthuriaanisissa tarinoissa. Kolmivaiheinen kiusaus puolestaan on kansansatujen ja -tarinoiden vakiokalustoa. Sir Gawain and the Green Knight -runoelman laatija on yhdistänyt nämä kaksi folkloristista teemaa saumattomaksi kokonaisuudeksi, jossa syy- ja seuraussuhteet toimivat moitteettomasti.

Englantilainen romanssirunous tuotti joukon muitakin tukevasti kansanperinteeseen perustuvia tarinoita, joista ranskalaisten ritariromanssien kultivoituneisuus ja tapakulttuuri loistaa poissaolollaan. Alkuperäiset englantilaiset runot ovat pääsääntöisesti kelttiläisten kansantarinoiden sovellutuksia aikakauden makua vastaamaan.
Kuningas Lot of Lothianin poikana Gawain oli itseoikeutetusti Skotlannin oma poika, mikä kuvastuu myös lukuisien brittirunojen kielenkäytössä.

Sir Thomas Malory

Iliaan ja Odysseian kirjoittajasta kerrotaan kirjallisuuspiireissä, ettei niitä sepittänytkään Homeros vaan toinen samanniminen kaveri.
Samantapaista on kerrottu myös Morte D'arthurin kirjoittajasta Sir Thomas Malorysta, mutta nyt on peräti neljä samannimistä aikalaista ehdolla kulttuurihistoriallisesti epäilemättä merkittävimmän Arthur-tekstin laatijaksi.

Newbold Revelin Sir Thomas Malory, jota yleisesti pidetään k.o. kirjailijana, on varsinkin ihanteita kunnioittavina aikoina tuottanut tutkijoille runsaasti päänvaivaa. Ikänsä, asemansa ja taustansa perusteella hän sopisi hyvin kaikkeen siihen, mitä kirjoittajasta tiedetään tai voidaan päätellä, mutta toisaalta hän hankki itselleen parikymmentä vuotta jatkuneen, mittavan ja monipuolisen rikosuran, johon sisältyi ryöstöjä, varkauksia, raiskauksia ja murhayritys. Hän istui useaan otteeseen vankilassa, karkasikin uimalla vallihaudan poikki, vapautettiin toisinaan takuita vastaan ja oli pian taas uudestaan kiven sisässä. Myös velkavankeudessa hän istui useamman kerran. Hänen viimeinen vankilassaolonsa oli kuitenkin tiettävästi poliittinen. Se tapahtui Ruusujen sodan pyörteissä vuosina 1469-70, mikä osuisi mainiosti yksiin Morte D'arthurin julkaisemisen kanssa vuonna 1470.
Hutton and Studleyn Thomas Malory on toinen varteenotettava ehdokas, jota on puollettu varsinkin kielitieteellisin perustein, mutta myös siksi, ettei hänellä ollut minkäänlaista rikosrekisteriä häiritsemässä tarinointia kunniasta, hyveistä ja vääryyksien oikaisemisesta. Toisaalta hänellä ei liioin ollut ritarin titteliä, josta kirjailijan nimeen kuuluva 'Sir' kertoo.

Kirjoitti Morte D'arthurin kuka hyvänsä, siitä tuli koko arthuriaanisen kirjallisuuden keskeisin teos, joka on suodattanut itseensä kaiken aikaisemman ja vaikuttanut kaikkeen myöhempään.
Maloryn teos ei ole romaani sanan nykyisessä merkityksessä. Se koostuu kahdeksasta kirjasta, joiden keskinäinen johdonmukaisuus jättää paljon toivomisen varaa, ja jotka lieneekin kirjoitettu ainakin osittain itsenäisiksi tarinoiksi ilman mitään yhtenäistä kokonaissuunnitelmaa. Varsinkin alkupuolella Maloryn tarinat ovat hyvinkin uskollisesti tunnistettavien mallien mukaisia, joskin hän merkittävän tilanteen- ja dramatiikantajunsa voimin on tehnyt omia lisäyksiään yhdistelemään ennen aivan toisiinsa liittymättömiä episodeja ja antanut siten aivan uusia syy- seuraussuhteita ja merkityksiä tapahtumien kululle.
Loppupuolella Malory kehittyy yhä itsenäisemmäksi esikuvistaan ja on tuonut omana lisänään mukaan kohtauksia, jotka useasti kuuluvat kertomusperinteen mieleenpainuvimpiin ja koskettavimpiin. Eräs näistä on unkarilaisen Sir Urren umpeutumattoman haavan parantaminen, haavan jonka yksin 'maailman paras ritari' pystyy parantamaan. Se on Sir Lancelotin oma ihmeteko, johon hän syntinsä tietäen tuntee itsensä arvottomaksi ja kykenemättömäksi, mutta joka hänelle kuitenkin suodaan. "And ever Sir Launcelot wept as he had been a child that had been beaten."
Lancelot onkin Maloryn keskeisin sankari ja kertomuksen kiintopiste. Siinä missä hänen roolinaan bretonilaisteksteissä oli olla kuningattaren rakastaja, hovirakkauden ilmentymä, tekee Morte D'arthur hänestä ylivoimaisen taistelijan, Sir Gawainin rinnalla Arthurin parhaan ritarin, jota koko elämänsä ajan piinaa lojaalisuuden ristiriita kuninkaan, kuningattaren ja uskontonsa välillä.

Maloryn suuri anti arthuriaaniselle kirjallisuudelle on ennen kaikkea juuri hänen henkilökuvauksessaan. Siinä missä edeltäjät ovat olleet toiminnallis-seikkailullisia ja juonikeskeisiä tai sitten moraalisesti painottuneita. Morte D'arthur on ensisijaisesti kiinnostunut tarinan ihmisolennoista. Maloryn henkilöt ovat epätäydellisiä ja erehtyväisiä, ristiriitojen raastamia ja epäilysten riivaamia ja silti tai juuri siksi elämää suurempia, kaukana monien varhaisempien tekstien mustavalkoisuudesta ja yksiulotteisuudesta ja/tai symbolisuudesta. Kuvaavaa on, että Lancelotin synnissä ja petoksessa siitetty, mutta itsessään täydellinen ja puhdas poika Galahad ei tunnu kiinnostavan kirjailijaa henkilönä. Hän on ennenkaikkea mahdoton epä- ja yli-inhimillinen mitta, jota vasten vajavaiset, inhimilliset henkilöt asetetaan. Maloryn opetuslapsi ja paras uudelleenkertoja T.H. White, johon palaamme lähemmin tuonnempana, ei ole eksynyt kauaskaan esikuvastaan kirjoittaessaan Arthurin ja Graalin etsinnästä palanneen Lancelotin välille seuraavan dialogin. Arthur aloittaa:

". . . I know hardly anything about Galahad, except that everybody dislikes him."
"Dislikes him?"
"They complain about his being inhuman."
Lancelot considered his cup.
"He is inhuman," he said at last. "But why should he be human? Are angels supposed to be human?" (White; The Once and Future King, s. 457.)

Maloryn kirjailijanlahjat näyttäytyvät huipussaan hänen päätösjaksoissaan, joissa tragedia kehittyy vääjäämättömästi vaikka kenenkään sitä tahtomatta tai tavoittelematta, onnettomien yhteensattumien summana. Niin monet kaunat ja kateudet, lojaalisuudet, intohimot ja heikkoudet osuvat siinä tuhoisalla tavalla yhteen, että ketään nimenomaista henkilöä ei voida pitää katastrofin aiheuttaneena konnana, jos kohta Malory itse toteaa ". . . and here I go unto the the morte of King Arthur; and that caused Sir Agravaine". Sir Gawainin veli Agravaine oli tietenkin yksi niistä, jotka järjestivät avionrikkoja- lempiväisille Guineverelle ja Lancelotille väijytyksen, joka käynnisti lopullisen tuhoprosessin.

Sir Thomas Maloryn (kuka lienikään) kirjoittaessa ihannoidusta keskiajasta oli Englannissa meneillään huomattavan ihanteeton Ruusujen sota, ja keskiaika oli juuri jäämässä historiaan renessanssin ajan lähestyessä. Voisi hyvin kuvitella, että siirtymällä juuri tässä kohdassa syvempään ihmiskuvaukseen Malory esti Arthuria joukkoineen jäämästä vain tiettyyn kulttuurihistorian vaiheeseen kuuluneeksi ilmiöksi ja hankki Pyöreälle Pöydälle toistaiseksi tuntemattoman määrän jatkoaikaa. Tiedoksi kaikille kiinnostuneille, vuoden 1906 kieliasultaan modernisoitu laitos Morte D'arthuria on vallan hyvin luettavaa tekstiä tänäkin päivänä.

Tudorien aika

Ruusujen sodan päätyttyä vuonna 1485 näytti kerrassaan mahdolliselta, että Englantia pian hallitsisi kuningas Arthur. York- sukuisen kuninkaan Richard III:n Bosworthin taistelussa lyönyt, walesilaisista sukujuuristaan ylpeä Henrik VII nousi valtaistuimelle perustaen Tudorien dynastian, ja antoi vanhimmalle pojalleen nimeksi Arthur. Vaikka tämä Walesin prinssi Arthur menehtyikin nuorella iällä jättäen veljelleen, sittemmin Henrik VIII:lle, kruununperijän aseman sekä vaimonsa Katariina Aragonialaisen, esitti arthuriaaninen tarusto merkittävää osaa Tudorien politiikassa erityisesti Elisabet I:n aikana.

Elisabethin aikana hänen polveutumisensa suoraan Arthurista toteennäytettiin lukuisin sukutauluin (sinänsä taitava temppu ottaen huomioon tarukuninkaan kuolemisen ilman laillista perillistä; ilmeisesti Tudorit olivat näinmuodoin myös Mordredin jälkeläisiä tai jotain vieläkin arveluttavampaa). Itse asiassa tohtori John Dee todisteli raportissaan vuodelta 1580, että Monmouthin Historia Regum Britanniaen perusteella neitsytkuningattarella oli pätevät vaateet erinäisiin vieraisiin valtakuntiin ja alueisiin. Kuningatar otti tämän raportin vastaan asianmukaisesti imarreltuna mutta viisaalla varauksella, eikä sallinut sen johtaa mihinkään yltiöpäisiin toimenpiteisiin.
Edmund Spenserin The Faerie Queene (1590) tuli myös kirjoitetuksi Elisabethin miellyttämiseksi. Kuningatar esiintyy teoksessa nimellä Gloriana, ja keskiaikaisista romansseista lainattu Arthur on hänen ritarinsa. Teoksen kaikkivoittava allegorisuus jyrää alleen kaikki varsinaiset eeppiset ulottuvuudet, tosiasiassa Arthur-tarusto jää viittausten asteelle, jotka sivistyneiden aikalaislukijoiden selvästikin odotettiin pystyvän poimimaan runoelmasta, ja teoksen Arthur esiintyy vain tiettyjen hyveiden ilmentymänä.

Ensimmäiset vakavat hyökkäykset kuningas Arthurin historiallista todenperäisyyttä vastaan alkoivat 1500-luvulla, kun Englannissa vuosia oleskellut italialainen Polidore Virgil asetti Geoffrey of Monmouthin taritsemat tiedot kyseenalaisiksi teoksessaan Historia Anglica (1534). Hän sai viipymättä kimppuunsa joukon närkästyneitä nationalisteja, mutta lieneekö johtunut esitetyistä epäilyistä vaiko ihmisten kiinnostuksen kohteita uudistavasta renessanssihengestä, arthuriaaninen kirjallisuus alkoi nyt vakavasti tyrehtyä, eikä sen alueella tapahtunut pariin seuraavaan vuosisataan muuta kuin joitakin ikäviä takaiskuja.

John Miltonin tiedetään olleen 1600-luvun puolivälin paikkeilla hyvinkin kiinnostunut arthuriaanisista aiheista ja suunnitelleen niihin liittyvää eeposta, mutta hän hylkäsi sitten hankkeen ja kirjoittikin Kadotetun paratiisin (1667), ja hänen muiden tekstiensä viittausten perusteella voi päätellä, että arthurtarustolla oli merkittävä osuus hänen päätyönsä kehittelyssä. Myöhemmin hän kuitenkin käänsi kelkkansa ja päätyi British Historyssaan esittämään vakavia epäilyksiä Arthurin todenperäisyydestä ja ilkkumaan tästä kerrottuja tarinoita.

Valistusajan merkittävät kirjailijat Alexander Pope ja Jonathan Swift kieltäytyivät myös kertakaikkisesti ymmärtämästä tässä vaiheessa populaarikirjallisuudeksi alennetun arthurperinteen romantiikkaa ja mystiikkaa ja tekivät teksteissään siitä pilkkaa. Erityisesti Merlin ennustuksineen oli heidän hampaissaan.
Yksi vihamielisistä kommentoijista oli Henry Fielding, jonka antagonismin taustat ovatkin melko mielenkiintoiset. Hän oli realistisen romaanin synnyn suurimpia vaikuttajia, joka kuitenkin pääteoksessaan Tom Jones (1749) käytti ritariromanssien tyypillistä juonirakennetta. Toisaalta Joseph Andrewsin seikkailut (1742) oli tarkoitettu parodioimaan Richardsonin teosta Pamela eli palkittu hyve, joka sentimentaalisen 'avioliittoromaanin' perusteoksena loi prototyypin sille harlekiinikirjallisuudelle, joka lienee tämän päivän suuren yleisön ensimmäinen mielikuva käsitteestä romanssi. No niin, joka tapauksessa Fielding päätyi parodioimaan myös romantisoitua Arthuria irvokkaassa pilkkanäytelmässään Tragedy of Tragedies, or, the Life and Death of Tom Thumb the Great (1730), jonka peukaloiskokoinen sankari traagisen uransa päätteeksi joutuu epähuomiossa lehmän hotkaisemaksi.

Viktoriaaniset idyllit

Maineenpalautus alkoi romantiikan tyylisuunnan myötä 1700-luvun lopulla ja tehostui 1800-luvulle tultaessa. Viktoriaanisen aikakauden alkuvaiheelle Britanniassa oli ominaista myös kansallishengen nousu, jossa oli sekä syytä että seurausta Arthur-aiheen elpymiselle. 1800- luvun tutkijat olivat epäilemättä jo selvillä arthuriaanisten tarinoiden 'todellisesta' ajoituksesta, mikä ei kuitenkaan tippaakaan häirinnyt runoilijoita eikä kuvataitelijoita heidän keskiajan ihannoinnissaan ja romantisoinnissaan. Kansallisromantiikan hengessä kehittyi myös pyrkimys palauttaa tarinat 'alkuperäiseen asuunsa'. Mm. jo vuonna 1802 teoksensa Ancient English Metrical Poems julkaissut Joseph Ritson sai aikaan pienen kirjasodan hyökkäämällä rajusti vuonna 1765 kuusi arthuriaanista balladia julkaissutta piispa Percyä vastaan, koska tämä hänen mukaansa oli toistanut alkuperäiset (?) tekstit 'epätarkasti'.
Sir Walter Scott toimitti vuonna 1804 Thomas Bretagnelaisen Sir Tristamin, tuolloin Tristanin ja Isolden tarinan alkuperäisversiona pidetyn runoelman. Scott ihaili fanaattisesti Plantagenet-hovissa muinoin runoillutta kollegaansa ja oli päättänyt todistaa tältä säilyneet fragmentit aidoiksi kiintoisalla menetelmällä, täydentämällä ne itse. Lopputulos oli aikanaan sangen menestyksekäs.
Thomas Love Peacock ansaitsee tulla mainituksi tietävänä mutta kriittisenä kirjailijana, jonka romaani The Misfortunes of Elphin (1829) rikkoo vimmatusti ihannoivan ja mahtipontisen aikalaiskaavan, ja on ensimmäinen historiaan jäänyt yritys ujuttaa huumoria arthuriaanisiin aiheisiin. Hän myös käänsi vanhoja walesilaisia runoja ja runoili itsekin niiden mallin mukaan. esimerkkinä War Songs on Dinas Vawr.
Myös Pompeijin viimeisistä päivistä ja Zanonista tuttu Edward Bulwer-Lytton yritteli aiheen tiimoilta epätasalaatuisella joskin aikanaan paljon ihaillulla runoelmallaan King Arthur (1848), joka yhdistää traditioon pohjoismaisen mytologian elementtejä ja kansansaduista tutun kolmen täytettävän tehtävän kaavan. Suurenmoisena esseistinä tunnettu Matthew Arnold lähti myös mukaan muotiin kirjoittaen runomuotoisen versionsa Tristanin ja Isolden tarinasta (1852). Teos on nostalginen, muistelluista takaumista koostuva runoelma, jossa keskushenkilönä on erittäin poikkeuksellisesti Tristanin bretanelainen vaimo Isolde Valkokäsi.
Eikä ole liioin syytä jättää mainitsematta ensimmäisenä todellisena fantasiaromaanina pidetyn The Wood Beyond the World kirjoittajaa William Morrisia, joka niitti mainetta paitsi prerafaeliittisena taiteilijana, myös lyyrikkona. Hän suunnitteli aiheesta kaiken kattavaa runoteosta, joka ilmentäisi tarinoiden 'traagisen totuuden kokemusta, niin syvää ja jaloa, niin kauheata ja koskettavaa', mutta hanke jäi neljän hänen kootuissa teoksissaan ilmestyneen irrallisen runon asteelle. Niistä tunnetuin, The Defence of Guenevere, on kuningattaren uhmakas ja nostalginen puolustuspuhe aviorikosoikeudenkäynnissään (1858). Morrisin ura kuvataiteilijana heijastuu selvästi myös hänen kaunokirjallisuudessaan. Se on voimakkaan visuaalista ja sen piirtämät yksittäiset tuokiokuvat painuvat lukijan mieleen paljon syvemmin kuin kerronnalliset kokonaisuudet.

Eräs kaunokirjallinen suoritus, joka on varmasti suurimpia vaikuttajia nykyihmisen käsityksiin Arthur-tarustosta, on Lordi Alfred Tennysonin mittava silosäkeillä kirjoitettu runosikermä Idylls of the King, olkoonkin että aniharva on sitä nykypäivänä edes nähnyt saati sitten lukenut ja omaksunut. Aikoinaan sen suosio oli kuitenkin vertaansa vailla. Sen menestyksen vanavedessä seurasi epälukuinen määrä jäljittelijöitä, ja vaikuttamalla voimakkaasti prerafaeliittisen taidesuunnan fotorealistisen tarkkoihin, romanttisiin ja vahvasti symbolisiin maalauksiin se jätti pysyvän jälkensä myös muiden kuin lyriikkaa harrastavan kansanosan mielikuviin.
Tennyson kiinnostui Arthur-aiheesta jo aivan kirjoittajanuransa alkutaipaleella. Hän luonnosteli useitakin kattavia jos kohta toisaalta vakiintuneesta tapahtumien kulusta suurestikin poikkeavia töitään parin kymmenen vuoden ajan, ennenkuin viimein päätyi nykyään tunnettuun 12 runon alun ja lopun omistuskirjoitusriimittelyillä varustettuun kokonaisuuteen. Hänen ensimmäinen aiheeseen kuuluva luomuksensa "The Lady of Shalott" ilmestyi jo vuonna 1832 Tennysonin ollessa 23-vuotias. Astolatin nuoren Elainen onnettomaan kohtaloon hän palasi myöhemmin Idylls-sarjaan kuuluvassa runossa "Lancelot and Elaine" (ilm. 1859).
Idyllit syntyivät kahden voimallisen luomiskauden aikana 1856-9 ja 1868- 74. Kuten tutkija Richard Barber osuvasti toteaa, Tennysonin töissä kiteytyy viktoriaaninen aika niin hyveineen kuin virheineenkin, ja siksi niitä on vielä nytkään mahdotonta arvioida ennakkoluulottomasti.
Tennysonin idyllien voima ja heikkous oli niiden yksinkertaistamisessa ja niin henkilöiden kuin tapahtumienkin siirtämisessä symbolitasolle.
Niinkuin moni muukin viktoriaaninen taiteilija, myös Tennyson halusi tuotantonsa ilmentävän ja edistävän tiettyä arvomaailmaa ja katsantokantaa, ja hän karsi erinäisistä Maloryn tarinoista niitä mutkistavat (ja monitasoistavat) juonenkäänteet ja kiteytti kelpuuttamansa osuudet aatteidensa puhetorviksi. Tällaisina ne ovat voimakasta ja tunteisiinvetoavaa kertovaa lyriikkaa, joka piirtää innostavia, koskettavia ja mystisen kauniita kuvia lukijansa mielikuvitukseen, mutta arthurianan ehkä kallisarvoisin piirre, sen pohjimmiltaan moralisoimaton ja lukemattomille tulkinnoille antautuva moniarvoinen perusinhimillisyys on niistä poissa. Pahinta, mitä Tennysonista voidaan sanoa on, että hän muutti koko Pyöreän Pöydän yhteisön suoraviivaiseksi allegoriseksi symbolirakennelmaksi, jossa Camelot edustaa ihmisen henkistä kasvua, Arthur itse henkistä ihannetta, Merlin älyä ja Guinevere ja Vivien naisina tietenkin kaikelle tuolle henkisyydelle ja älylle tuhoisaksi osoittautuvaa ja aidon viktoriaanin kavahtamaa aistillisuutta. Sanomattakin on selvää, että moinen lähestymistapa ei tee hyvää henkilökuvaukselle.
Tennysonin Idyllit ovat tämän päivän lukijalle turhan yksioikoisia demonstraatioita idean tai toisen arvoista tai arvottomuuksista. Vaan kuitenkin kaikitenkin, Tennyson kirjoitti sanomattoman suositut runonsa aikana, jolloin lukemisharrastus ensi kertaa ihmiskunnan historiassa oli leviämässä laajojen kansalaispiirien keskuuteen. Kukaties hänkin tässä omassa kulttuurillis-historiallisessa murroskohdassaan Maloryn tapaan hankki Arthurille toistaiseksi tuntemattoman määrän lisää tulevaisuutta.

. . . missä pilkaajat istuvat

Pitkän aikaa esimerkiksi Suomessa tilanne oli niinkin paha, että lukijat tunsivat arthuriaanisen taruston kaikkein parhaiten Mark Twainin lievästi sanoen rienaavasta romaanista Jenkki kuningas Arthurin hovissa (1889, The Connecticut Yankee in King Arthur's Court).
Kirjoittamisajankohdasta keskiaikaiseen tarumaailmaan mystisellä tavalla siirtynyt jenkki, josta nopeasti tulee Sir Pomo, hankkii itselleen aseman kehittyneen (!) teknisen tietämyksensä ansiosta, voittaa omakseen suloisen neidon, järjestää maahan sähkön, puhelinlinjat ja osakepörssin, ja saa haarniskoidut ritarit sotkemaan ympäriinsä polkupyörillä. Magian edustaja Merlin on tietenkin mustasukkainen kaikesta tästä siunauksellisesta edistyksestä ja tähän konfrontaatioon kaikki sitten viimein kilpistyykin.
Mark Twainilla on toki aina ollut kyky muuttaa armoton selväjärkisyytensä huumoriksi, ja kyllä vannoutuneimmankin Arthurin ihailijan suupieliä jossakin vaiheessa kirjaa taatusti nykii. Teoksen tärkein kulttuurihistoriallinen anti ei kuitenkaan sijoittunut arthurianan alueelle, vaan tästä sai alkunsa eräs science fictionin alagenreistä, nykytietämyksellä varustettu kaveri menneisyydessä (L. Sprague de Camp: Lest Darkness Fall, Poul Andersson: Three Hearts and Three Lions jne.)

Erskinen inhimilliset komediat

Romaaneissaan useitakin eri mytologioita hyödyntänyt amerikkalainen John Erskine oli ensimmäisiä Arthur-aiheiden 'modernisoijia'. Hänen erittäin dialogipitoiset romaaninsa ja novellinsa käsittelevät aiheitaan urbaanisti, henkevästi ja nokkelasti, ja traagisetkin elementit saavat pinnalleen suopean, inhimillisen huumorin kuorrutuksen. Kultivoidusti ja huolitelluin lausein haastelevat henkilöt pohtivat niissä moninaisia ihmissuhdekuvioista etiikan ja estetiikan termein.
Galahad: Enough of His Life to Explain His Reputation (1926, suom. Ritari Galahad) kuvaa tuon sittemmin pyhän graalin saavuttaneen, nuhteettoman nuoren ritarin vaiheet syntyhistoriastaan graalin etsinnän alkuun asti. Voimakastahtoinen ja neuvokas Elaine on päättänyt saada sir Lancelotin lapsen ja onnistuukin tässä. Malttavaisesti hän vetoaa Lancelotin isyyteen vasta, kun pojasta on varttunut arvollinen soturi, ja Lancelot vie poikansa Arthurin hoviin. Mustasukkainen ja pojan ihailusta nauttiva kuningatar istuttaa tähän elämälle vieraan idealismin ja hurskauden/hurskastelun, joka saa Galahadin kääntämään selkänsä vanhemmilleen päästyään perille, etteivät nämä olleet naimisissa, mutta sitä suurempi vielä on hänen järkytyksensä, kun Guineveren ja Lancelotin suhde paljastuu hänelle. Hän lähtee etsimään jotakin absoluuttista ihannetta eli graalin maljaa, kun taas hänen isänsä kohtaa turnajaismatkallaan toisen Elaine-neidon ja tarkoittamattaan aiheuttaa tämän kuoleman. Kirjan lopussa Lancelot jää ihmettelemään elämän merkillisiä, ironisia käänteitä.
Myös romaanissa Tristan and Isolde: Restoring Palamede (1932) Erskine kuvaa ihanteiden ja todellisuuden kohtaamista. Saraseeniritari Palamede saapuu näkemään omin silmin ne ihannoidut ihmiset, joista hänen kristitty orjansa on kertonut. Hän tapaa Cornwallin hovissa kuningatar Isolden ja päätyy rakastamaan tätä toivottomasti, palvovasti ja kaikin puolin epärealistisesti. Kuningas Markin hovi avaa vähitellen hänen silmänsä näkemään illuusiottoman, inhimillisen totuuden, ja viimein Palamede lähtee hovista etsiskelemään seikkailuissaan kohtaamaansa Brangain-neitoa, joka on rakastanut häntä mutta jonka Palamede on tuolloin torjunut aivan liian epäromanttisena ja elämänläheisenä naisena.
Romaaniensa lisäksi Erskine käsitteli arthuriaanisia aiheita myös The American Weekly -lehdessä julkaistussa novellisarjassaan "Seven Tales from King Arthur's Court" (1940), jotka perustuvat löyhästi Maloryn kertomuksille, mutta käyttävät kirjailijalleen ominaista nykyaikaista käsitteistöä ja puheilmausta. Nämä kuten kaikki Erskinen tekstit ovat erinomaisen luettavaa ja sympaattista kerrontaa, hiukan viileää ja ilmaisullisessa anakronistisuudessaan tavallaan keinotekoista, mutta sisällöltään ymmärtäväisen humoristista.

'Realistiset' kirjat

Useat nykykirjailijat ovat huvitelleet idealla palauttaa suuri myytti alkutekijöihinsä, tapahtumiin ja tilanteisiin jotka olisivat voineet toisaalta todella tapahtua, toisaalta synnyttää myöhemmät legendat.
Henry Treeceltä ilmestyi vuonna 1956 romaani The Great Captains, erikoislaatuinen sekoitus historian ja mytologian tuntemusta ja seikkailuromaanien rajatonta eksoottista haahuilua.
Saaga alkaa alkuperäisiä elementtejä todella vaikuttavasti käsitellen. Viimeiset roomalaiset ovat poistumassa Brittein saarilta. Britannian kreivi, vanha sokeutunut Ambrosius Aurelianus jaloine arvonmerkki- miekkoineen etsiytyy nuoren kumppaninsa Medroduksen opastamana valistuneimman heimopäällikön Uther Pendragonin kylään, ja tapaa ensimmäiseksi päällikön pojan Artosin kyntämässä oikeilla salvomattomilla sonneilla. Nuori mies on pantu näin mahdottomiin mutta myös halpa-arvoisiin töihin syyllistyttään hankkimaan jälkeläisen Gwenhwyfar-neidon kanssa, jonka äidin kanssa Uther puolestaan aikoinaan on muhinoinut arveluttavin seurauksin. Sukurutsa-aihe siirretään näin aivan yllättävälle lohkolle.
Uther ottaa vieraansa kunnioittavasti vastaan, mutta ystäviensä saattelema humalainen Artos työntyy juhlatupaan, sieppaa jalon miekan ja iskee sen halkojen pienimiseen tarkoitettuun pölkkyyn käskien sen vetää se siitä ulos, joka pystyy, ja sitä sitten myös kantamaan. Selväähän se, kuka on ainoa siihen kykenevä.
Tähän asti ja pitkälti tästä eteenpäinkin kaikki sujuu erinomaisen hyvin sekä ajallisen ja kulttuurillisen viitekehyksen että itse tarun rajoissa. Mutta sitten ilmaantuu asioita sotkemaan väistämätön nainen. Sukurutsaisen liiton lemmitty Gwenhwyfar lapsineen on jo päässyt hengestään, kun kuvaan piirtyy hekumallinen Lystra, ei enempää eikä vähempää kuin Bysantista saarivaltakuntaan saapunut tanssijatar. Artos ottaa naisen omakseen komeasti Stonehengen kivillä myrskyisenä yönä, komentaa tämän hankkiutumaan blondiiniksi ja alkaa nimittää tätä Gwenhwyfariksi kuolleen lemmittynsä muistoksi. (Näin saadaan kivasti täyteen tuo samannimisten vaimojen perinne.) Moisen kohtelun jälkeen ei liene suurikaan kumma, että Gwenhwyfar II, ent. Lystra, alkaa hiukan tähyillä ympärilleen. Kirjailija laistaa liian vaikeat eettiset ongelmat toimittamalla herransa vuoteeseen sylkijäksi kaikkein varhaisimman perinteen mukaisesti pahan Medroduksen uskollisen Bedwyrin sijalle. Lystra saa palkaksi kauheasta rikkomuksestaan tanssia härkien kanssa kreetalaiseen tapaan, ja seonnut Medrodus (=Mordred) teurastaa viimein Camlannissa puutarhassa ystäviensä parissa kipottelevan Artoksen hedelmäveitsellä. Sen pituinen se.

Edison Marshallin The Pagan King (1960) onkin aikamoinen harvinaisuus, romaani jossa itse Arthur toimii minä-kertojana. Useinhan arthuriaanisissa tarinoissa kuningas itse on enemmänkin symboli tai tietyn arvomaailman edustaja kuin varsinainen henkilö. The Pagan King - teoksen Artay on ehkä korostuneemmin työkalu isoisänsä Merdinin (Merlinin) kädessä kuin konsanaan muulloin. Erinäiset mystiset tapahtumat, kuten villikarju Droitin metsästys ja Excalibur- miekan kohottaminen vedestä lavastetaan hänelle siinä kuin lukijallekin. Ja kuinka ollakaan, myös tässä romaanissa löytyy kuningattaren vuoteesta Bedwyrin/Lancelotin sijasta Mordred, tällä kertaa nimeltään Modred.
Marshall sekoittaa pakkaa joltisenkin vapaasti. Elain(e) on tässä tarinassa Arthurin epävirallinen rakastettu, ja loppupuolella kirjailija hakee tehokeinoja perinteeseen kuulumattomista raakuuksista, Elainin silmien puhkomisesta, Artosin kasvojen happokäsittelystä jne. Jos Marshallilla oli sovellutuksessaan joitakin kirjallisia kunnianhimoja silkan väkivallan tuolla puolen, on hän ilmeisesti pyrkinyt kertomaan tarinan kaikesta jaloudesta, ritarillisuudesta ja tarunhohteesta riisuttuna. Lopputulos jää kuitenkin vain pieneksi kuriositeetiksi.

Paremmin onnistuu Rosemary Sutcliff romaanissaan Miekka ja auringonlasku, joka sattumoisin on toinen kahdesta käsiini sattuneesta Arthurin minä-kertomasta toisinnosta. Muiden realistisesti teemaa käsittelevien tavoin hän sijoittaa tapahtumat roomalaisten saarivaltakunnasta poistumisen jälkeiseen aikaan, jolloin saksit ovat maanvaiva sanan varsinaisimmassa merkityksessä ja kukkuloiden tumma kansa (piktit?) yhä huomioon otettava tekijä. Tarinassa on läheinen ja konkreettinen eletyn tuntu. Mitään yliluonnollista siinä ei tapahdu, ja erinäisten sittemmin myyttisinä kuvattujen tapahtumien lähtötilanne esitetään perin proosallisessa muodossa, mutta Sutcliffen muinaishistoria säihkyy ja kimmeltää enteitä ja merkityksiä, joita hän ei sen kummemmin käy selittämään, mutta jotka kertovat kirjoittajan syvästä ja eläytyvästä perehtyneisyydestä arthurianaan. Ne edellyttävät myös lukijalta riittäviä tietoja johtaa itselleen näistä alkuaineista syntymässä olevan legendan osat. Mikään vasta-alkajan Arthur-opas tämä teos kaikessa suoraviivaisuudessaan ei tosiaankaan ole.

Sutcliff on myöhemmin toisaalla kirjannut nykylukijan ulottuville erään kattavimmista saatavilla olevista koosteista Arthur-tarustosta, teokset The Sword and the Circle, The Light Beyond the Forest, ja The Road to Camlann (suom. Arthur-kuninkaan tarinoita, Suuri lukukirjasto 12, WSOY 1985) jotka raportoivat tunnollisesti mutta vailla mainittavampaa persoonallista kertojan otetta Maloryyn pohjautuen taistelu taistelulta, lemmenseikkailu lemmenseikkailulta kaikki arthurianan keskeiset tapahtumat. Paras saatavilla oleva peruspaketti, mutta tuskin juuri muuta.
Pärjää se joka tapauksessa edelliselle suomeksi ilmestyneelle perussetille, josta useimmat meistä varttuneemmista harrastajista ovat alan taruston aikoinaan opiskelleet, nimittäin Arthur-kuninkaan tarinoita -nimiselle hassutukselle, joka ilmestyi vuonna 1955 sarjassa Maailman parhaita nuorisonkirjoja. Hyvin ymmärrettävästi siinä ei ole tekijän nimeä näkyvissä, vaan pelkkä moniselitteinen tiedonanto "englantilaisten lähteiden mukaan suomentanut Martta Eskelinen". Varttuvan nuorison moraalin ylösrakentamiseksi kaikki tarinat on siistitty kaikesta hiukankin arveluttavasta niin tyystin, tai muutettu niin käsittämättömiksi eufemismeiksi, että jäljelle jää täysin epäkoherentti sikermä hönttejä keijukaissatuja. Seuraavassa suorana sitaattina kuningatar Guineveren ja Sir Lancelotin elämän mittainen, synnillinen ja tuhoisa rakkaussuhde:

Seuraavana päivänä hän saattoi Lancelotin suureen linnansaliin, missä Arthur istui valtaistuimellaan. Siellä Lancelot näki ensi kerran kuningatar Guineveren. Ja silloin kuningattaren kauneus ja suloisuus valtasivat Lancelotin niin voimakkaasti, että hän tunsi liekin kulkevan lävitseen. Kuningattaren huomaamatta hän kumartui nostamaan lattialta pienen kukkakimpun, jonka tämä oli pudottanut. Ja hän säilytti tätä kukkakimppua kuolemaansa saakka. (s. 210-211)

Ja siinä kaikki. Siitähän sitä onkin tarinaa entuudestaan tuntemattoman helppo päätellä, miten päädytään suureen loppurytinään:

Ja eräänä päivänä hänen (Arthurin) oli pakko ryhtyä taisteluun vihollista vastaan, vaikka oli liian uupunut käymään sotaa. Vihollinen löi hänet maahan ja haavoitti häntä, ja uskolliset ritarit kantoivat hänet turvaan rauhalliselle niitylle, jonka vierellä suuren järven hopeiset aallot liplattivat. (s. 231)

Sitten seuraavat tietenkin Excaliburin järveen nakkaaminen ja Avalonin pursi. Turha kai mainitakaan, että Arthurin sisarpuolelleen siitettämää Mordredia ei mainita puolella sanalla. Jaska Jokunen nimitti joskus tämäntapaisia lukutuotteita 'laimennetuksi limsaksi'. Vaikeata onkin käsittää, kenelle näin tolkuttomasti sensuroidusta tarinasta oletetaan olevan mitään iloa. Parempi olisi kustantajan ollut säästää sekin painopaperi johonkin sellaiseen kirjaan, että kantti olisi kestää kertoa sen kunnolla.

Sir Kayn puheenvuoro

Arthurin kasvatusveli, Sir Ectorin poika Kay (Kei, Cei) on taruperinteen vanhimpia henkilöhahmoja. Varhaisissa walesilaistarinoissa hänet mainitaan Bedwyrin rinnalla yhtenä Arthurin loistavista taistelijoista. Kasvattisukulaisuus tulee kuvaan mukaan vasta, kun perinne alkaa kokoontua yhtenäiseksi kaanoniksi, ja Kayn nykyään tunnetun hahmon vakiinnutti varsinaisesti vasta Malory, joka piirsi kuvan Sir Kaysta särmikkäänä ja sarkastisena miehenä, joka ei säästele sanojaan eikä välttämättä ota nuoremman kasvattiveljensä äkillistä ylentämistä parhain mahdollisin tyylipistein, mutta joka kautta linjan edustaa terveen järjen ääntä ja on kuninkaalleen tinkimättömän lojaali kaikissa vaiheissa.
Malorylta on peräisin se myös se kuuluisa, Sir Kayn luonnekuvaa varjostava kohtaus, jossa tämä turnajaisaamuna Lontoossa lähettää aseenkantajansa Arthurin noutamaan majataloon unohtamaansa miekkaa, Arthur löytää majatalon lukittuna ja vetää esiin kirkkomaalla kivessä törröttävän miekan. Kay (päinvastoin kuin nuori tomppeli Arthur) tunnistaa sen oitis tuoksi kuuluisaksi ihmemiekaksi, joka tekee omistajastaan koko Englannin laillisen kuninkaan, ja vaatii näin asemaa itselleen. Tämän episodin perusteella on mm. Disneyn Miekka kivessä -filmissä tehty Kaysta (ja siinä ohessa Ektorista) jutun pahin konna. Mutta totuus on, että Maloryn tekstissä Kay ei hetkeäkään väitä itse vetäneensä miekkaa kivestä:

"And as soon as Sir Kay saw the sword, he wist well it was the sword of the stone, and so he rode to his father Sir Ector, and said: Sir, lo here is the sword of the stone, wherefore I must be the king of this land. When Sir Ector beheld the sword, he returned again and came to the church, and there they alit all three, and went into church. And anon he made Sir Kay to swear upon a book how he came to that sword. Sir, said Sir Kay, by my brother Arthur, for he brought it to me. How gat ye this sword? said Sir Ector to Arthur. Sir, I will tell you. When I came home for my brother's sword, I found nobody at home to deliver me his sword, and so I thought my brother Sir Kay should not be swordless, and so I came here eagerly and pulled it out of the stone without any pain. Found ye any knights about this sword? said Sir Ector. Nay, said Arthur. Now, said Sir Ector to Arthur, I understand ye must be king of this land." (Sir Thomas Malory; Le Morte D'Arthur vol. 1, s. 11-12)

Näin Sir Kaysta tulee kasvattiveljensä senesalkki, termi, joka saa suomentajan raastamaan hapsiaan. Ritva-Liisa Pihljerta kertoo ansiokkaan käännöksensä Arthur-kuninkaan tarinoita (WSOY 1985) esipuheessa seuraavasti: "Vanhaa sanaa senesalkki, joka tarkoittaa kuninkaan lähintä miestä, ei ole aikaisemmin käännetty. Hän on kuninkaan neuvonantaja, raha-asioitten ja maaomaisuuden hoitaja. Olen suomentanut sen kansleriksi. 1200-luvun englantilaisilla kuninkailla oli lähimpäna luotettunaan ja neuvonantajanaan kansleri." L. Onervan hehkuvassa B‚dierin Tristan ja Isolde -suomennoksessa Kay on vouti. Itse olen Aikakoneen numerosta 2/93 löytyvässä suomennoksessani "Kaksi korukirjailua" päätynyt näistä kynällä suuremmalla tehdyistä käännöksistä poikkeavaan ratkaisuun, sillä kyseinen novelli tuo korostuneen selkeästi esiin Sir Kayn toimenkuvan proosallisimman puolen, huolehtia siitä, että keittiöhenkilökunnan työ sujuu, ruoka riittää niin tietyllä aterialla kuin koko talvenkin yli, että pyykit pestään ja lattioille levitetään puhtaat oljet.
Itse asiassa Sir Kayn luottamustehtävä veljensä hovissa muistuttaa suuresti kotirouvan toimenkuvaa: kaikki ovat hanakoita myöntämään, että tärkeä työhän siinä on kysymyksessä, mutta, mutta. . . Ei liene suurikaan kumma, että Sir Kay pääsääntöisesti saa sympaattisimman käsittelyn juuri naiskirjailijoiden teksteissä.
Marion Zimmer Bradleyn Avalonin usvissa Sir Kay on saanut ensimmäisissä taisteluissaan jalkaansa vamman, joka estää hänen täysimittaisen soturinuransa, ratsun selässä hän sentään käy täydestä. Morgaine-kertoja järkevänä naisena noteeraa älykkään Kayn hyvinkin korkealle, mutta mitään kauppoja ei silti valitettavasti synny.

Varsinaisen puolestapuhujan Sir Kay on saanut Phyllis Ann Karrista. Romaanissaan Idylls of the Queen Karr on aikalaisistaan poiketen lähtenyt keskiaikaisille linjoille kuvaamaan vain yhtä perinteen episodia, sitä jossa kuningatar Guinevere joutuu epäillyksi ja syytetyksi Sir Madorin myrkyttämisestä. Koska aikakauden oikeuskäytäntö ratkaisee tapaukset syyttäjän ja puolustajan esitaistelijan keskinäisellä ottelulla, lähtevät ritarit pareittain etsimään ylivoimaista taistelijaa Lancelotia kuningattaren puolustajaksi. Teräväpäiset ja -kieliset Mordred ja Kay ratsastavat yhdessä lähinnä siksi, että he sentään kykenevät sietämään toinen toisiaan, päinvastoin kuin useimmat ritareista heitä kumpaakaan.
Sir Kayn minä-kertoman etsinnän aikana tavataan kuitenkin hämmästyttävä määrä keskeisiä henkilöitä ja käydään erilaisina takautumina ja muisteluksina läpi mittava otos muita tarinan aihelmia. Samalla kun kahden päähenkilön piikittelyistä ja riidoista piirtyy kuva Arthurin keskeisestä tragediasta, on kirja samalla hillittömän hauska ja ratkaisee vielä siinä sivussa murhamysteerionkin kuin paraskin dekkari. Täysin fantasiallisessa maailmassa tapahtuva seikkailu on samalla täysin vakuuttava, mikä perustuu kokonaan Karrin tavattoman taitavalle henkilökuvaukselle. Sir Kay on sarkastinen, kateellinen, taistelutaidoistaan aivan suotta turhamainen, ja samalla kaikessa järkevyydessään ja itseensä suuntaamassaan armottomassa rehellisyydessään aivan loistavasti toteutettu ja perin sympaattinen hahmo.
Teksti puhuu myös Mordredin puolesta. Pahanilkisenä ja huvikseen riitoja provosoivana näyttäytyvä Mordred osoittautuu syvästi traagiseksi hahmoksi, joka syntyhistoriansa kuultuaan on suistunut innokkaasta ja ihanteikkaasta nuoresta ritarista itsensä toteuttavan ennustuksen piinaamaksi riidankylväjäksi, jonka kirkas, illuusioton äly ja voimakas tunne-elämä eivät tee asioita ollenkaan helpommiksi hänelle eivätkä muillekaan. Uskomattominta kaikesta on, että hän on myös todella hupaisa heppu. Tämä upea pieni kirja osoittaa, kuinka hienosti oivallettuja kaikki taruperinteen henkilöt ovat. Annettuja 'faktoja' muuttamatta on ymmärtämyksen ja näkökulmien vaihdosten kautta mahdollista varioida tarinoita lukemattomin palkitsevin tavoin.

Velhon silmin

Mary Stewartin hieno Merlin-tetralogia on fantasiakirjallisuudenn suomennospolitiikkamme menettelytapojen paraatiesimerkkejä. Vuosia sitten siitä suomennettiin vain ja ainoastaan ensimmäinen osa, The Chrystal Cave (1970, suom. Kristalliluola 1972) jota mitä ilmeisimmin markkinoitiin aivan väärälle kohderyhmälle. Katsokaa nyt tätäkin takakansitekstiä ja etsikää, montako virhettä löydätte:

"Merlin on nuori poika, joka asuu Englannin kuninkaan hovissa. Hänen äitinsä on kaunis kuningatar Niniane, mutta huhutaan, että hänen isänsä on itse pimeyden ruhtinas. Eletään 400-lukua, aikakautta jossa rehottavat mystiikka ja taikausko. Merlin joutuu elämään koko lapsuutensa syrjittynä ja alituisen pelon vallassa. Hän tulee vähitellen yhä tietoisemmaksi yliluonnollisista kyvyistään. Niiden ansiosta hän saa myös kokea ihmeellisen ja jännittävän tapahtumasarjan, joka vie hänet juonittelujen ja kapinoiden keskelle, vieraisiin hoveihin joissa kuohuu ritariajan värikäs elämä, rakkaus ja viha, hellyys ja väkivalta." Ja niin edelleen...

Itse asiassa kauas ritariajasta sijoittuva, Etelä-Walesin kuninkaan hovista alkava kirja on fantasiaromaaniksi hyvin hyvin realistinen. Ainoana fantasiaelementtinä ovat minä-kertoja Merlinin, prinsessa Ninianen pojan, näkijänkyvyt, nykytermi on ESP, mutta muu magia, jolle hänen kasvava maineensa rakentuu, on pohjimmiltaan insinöörin- ja lääkärintaitoja, tarkkanäköisyyttä ja nopeaälyisyyttä. Kokonaisuus on itse asiassa vakuuttavampi kuin yhdessäkään noista 'realistisista' kirjoista.
Stewart on käyttänyt Kristalliluolassa lähteenään etenkin Geoffrey of Monmouthia ja yhdistänyt teoksessaan hyvin taidokkaalla ja vakuuttavalla tavalla roomalaisajan väistymiseen, Ambrosius Aurelianikseen, Vortigerniin, saksivalloittajiin ja ylimalkaan tunnettuun historiaan. Jopa Macsen Gwledig eli keisari Maximus on mukana. Yhdistämällä kaiken tämän sekä walesilaisten kansantarinoiden Myrddinin ja Nenniuksen historiankirjan ennustajapoika Ambrosiuksen Stewart saa aikaan omaan maailmaamme, omaan historiaamme vankasti sijoittuvan, realistisen mutta tummana kimaltavan muotokuvan maailmankirjallisuuden kuuluisimmasta velhosta.
Hänen Merlininsä on Ambrosius Aurelianuksen avioton poika, vanhaa legendaa jonka mukaan hän olisi demonin siittämä, Stewart käyttää myös taidokkaasti, ja kun Uther Pendragon puolestaan on Ambrosiuksen nuorempi veli, ovat Merlin ja Arthur siis serkukset. Itse asiassa Merlin olisi oikeutettu itse kuninkaaksi, paremmaksi vakuudeksi hän se alunperin toisessa osassa The Hollow Hills (1973) löytää kuninkaallisen miekan ja kohottaa sen Mitran kivialttarin raunioista, mutta hän ei katso olevansa oikea mies tehtävään noina sotaisina aikoina, ja niin hän kasvattaa valtakunnalle karismaattisen hallitsijan. Merlinin ja tehtäväänsä varttuvan Arthurin suhde on kuvattu herkin mutta intensiivisin vedoin, ja sama linja jatkuu myös Arthurin kuninkuutta ja Merlinin sairautta ja vanhenemista kuvaavassa kolmannessa osassa The Last Enchantment (1979).

Täysin toisenlainen, mutta omalla tavallaan äärimmäisen palkitseva velhonäkökulma on Nikolais Tolstoin The Coming of the King, alaotsikon mukaan The First Book of Merlin. Myöhemmät osat ovat hyvinkin saattaneet ilmestyä, mutta eivät valitettavasti ole päätyneet käsiini. Tämä Merlinin omaelämäkerta ei saa pisteitä ainakaan vakuuttavasta realistisuudestaan, mutta senkin edestä se sitten on hillitöntä luettavaa kaikessa surrealistisuudessaan. Koko pimeiden vuosisatojen sankarikaarti Beowulfista Wodeniin rymyää sen sivuilla, ja mukana ovat myös pyhimys Gildas sekä jumalattaret Arianrhodd ja Rhiannon. Kaatrakosken takana piileskelevät entiteetit Hiisi, Pakkanen ja Kalma tuovat oman pikantin lisänsä tähän kakofoniaan. Perinteinen arthur-tarusto täytyy kaikesta tästä seuloa esiin tiheällä suodattimella, mutta tylsää hetkeä ei tämän kirjan kanssa tule, siitä pitää viimeistään kipeä huumori huolen.

Ceridwenin suunvuoro

Niin monia keskushenkilöitä ja katsantokantoja kuin arthurtarustoon on vuosisatojen kuluessa kirjattukin, Marion Zimmer Bradleyn runsaan ja monimuotoisen kirjailijanuran tähänastinen huippusuoritus Mists of Avalon (1982, suom. Avalonin usvat 1987) löysi vielä yhden, kaikkina näinä vuosisatoina käytännöllisesti katsoen käyttämättömäksi jääneen näkökulman, nimittäin taruperinteen naiset. Arthurianaan on aina kuulunut niin monilukuisia tahtovia ja toimivia naisia, ettei heitä ole pahimmallakaan tahdolla voinut kokonaan sivuuttaa, mutta heidät ja heidän tekonsa on ollut tapana luokitella hyviksi tai pahoiksi vain sen mukaan, miten ne edistävät tai haittaavat keskeisten miesten hankkeita. Marion Zimmer Bradley lähtee siitä huikaisevan uudesta ajatuksesta, että naisilla saattaa olla joitakin aivan omiakin intressejä, jotka eivät mitenkään liity miesten miellyttämiseen tai jäynän tekemiseen heille.
Avalonin usvien keskushenkilö ja osittainen minä-kertoja on Arthurin sisarpuoli Morgan le Fay, tässä kirjassa Morgaine. Silloin, kun näkökulma ei ole hänessä, se on joka tapauksessa jossakin tarinan naisista, Igrainessa, Vivianessa, Morgausessa tai Gwenhwyfarissa (Guinevere). Tarina välittyy tosiaankin, eikä vain näennäisesti, naisten kokemusten kautta: loputonta kehräämistä ja kutomista, loputonta syyllisyyden ja riittämättömyyden tunnetta, loputonta kuukautisten odottamista. . . Taistelut sakseja vastaan, pikkukuninkaiden keskinäiset rettelöt ja sotaretket Manner-Eurooppaan liittolaisten avuksia kuin myös lohikäärmeen surmaamiset ovat tässä teoksessa vain taustalla, mikä ei suinkaan merkitse, että naiset olisivat tärkeiden tapahtumien ulkopuolella.
Arkisen realiminsa rinnalla Avalonin usvat on täysin fantasiallinen. Romaani kuvaa sitä yliluonnollista maailmaa, joka suuressa määrässä arthurianaa on ollut kaiken taustalla. äitijumalatar Ceridwenin taikavoimaiset papittaret, metsien ja kukkuloiden pieni kansa, Britannian merlinin näkijänkyvyt ja Avalonin usvien kätkemä saari ovat sitä sadunhohteista menneisyyttä, joka vähitellen joutuu väistymään maahan vyöryvän kristinuskon ja patriarkaalisen järjestelmän tieltä. Morgaine Avalonin viimeisenä suurena valtiattarena käy elämänmittaisen, turhauttavan kamppailunsa vanhan uskon puolesta.
Hysteerisessä hurskaudessaan hermojaraastava Gwenhwyfar kannattaa äänekkäästi naisen vaikenemista seurakunnassa ja syyttää Arthurin pakanallista taustaa omasta lapsettomuudestaan. Tapahtumat vyöryvät varhaisemman kirjallisuuden predestinoimalla tavalla kohti tunnettua lopputulosta, mutta Bradleyn uusi lähestymistapa antaa (ainakin naislukijalle) sen hämmästyneen tunteen, että nyt vihdoinkin tietää, mitä todella tapahtui.
Avalonin usvat kuulostaa tällä tavalla esiteltynä feministiseltä manifestilta. Feministi Bradley aivan epäilemättä onkin, mutta ei mikään telaketjusellainen. Hänen teesinsä tässä romaanissaan kuten kautta tuotantonsa on, että älykkyys ja tyhmyys, voima ja heikkous, hyvyys ja pahuus eivät ole sukupuoleen sidottuja ominaisuuksia, vaikka kirkko lähemmäs kaksi vuosituhatta on toisin väittänyt. Tarinan naistenkin kannalta kaikki olisi sujunut paljon onnellisemmin, jos Arthur, Lancelot ja Britannian merlin Kevin olisivat hetken tullen olleet jämerämpiä ja seisseet vakaumuksensa takana.
Yksi Marion Zimmer Bradleyn teoksen suuria ansioita on se tapa, millä se luo johdonmukaisuutta ja järjestystä kaikkien aikaisempien versioiden tuottamaan ihmis- ja perhesuhteiden kaaokseen. Bradley on tuonut tarinaan mukaan historiallisesti aivan todenmukaisen kasvattijärjestelmän, säätyläisperheiden käytännön lähettää lapsensa toisten perheisiin kasvatatettavaksi, ja tietysti myös vahvistamaan arvokkaita liittolaissuhteita sukujen välillä. Avalonin valtiatar ja Britannian merlin ovat hänen teoksessaan kiertäviä virkoja, eivät mitään erisnimiä, ja tällä väistetään taitavasti montaa aikaisempaa tekstiä varjostaneet epäjohdonmukaisuudet.
Valitettavasti Avalonin usvien suomennos ei ole tavoittanut kaikkia alkutekstin ironian vivahteita, eikä suomentaja ole selvästikään entuudestaan tuntenut traditiota. Esimerkkinä voisi esittää Morgainen tahattoman ennustuksen pienen serkkunsa Garethin kohtalosta:

"Tuo poika ei puhu muusta kuin sodasta ja taistelusta", Morgause sanoi kärsimättömästi, "ja rakkaasta Lanceletistaan, niinkuin ei riittäisi, että Gawaine on Arthurin rinnalla sotimassa! Toivottavasti maassa vallitsee rauha kun Gareth tulee soturin ikään!"
"Rauha kyllä vallitsee", Morgaine sanoi poissaolevasti, "mutta se ei auta sillä Gareth kuolee parhaan ystävänsä käsivarsille." (Avalonin usvat I, s. 231)

Morgainen repliikki alkukielellä kuuluu. . .

"There will be peace," Morgaine said absently, "but it will not matter, for he will die at the hands of his dearest friend" (Mists of Avalon, s. 274)

. . .ja viittaa tietenkin Maloryltä tuttuun tilanteeseen, jossa Garethin rakastama ja palvoma Lancelot tarkoittamattaan surmaa hänet pelastaessaan Guinevereä polttoroviolta. Kysymys ei siis ole jonkun käsivarsille kuolemisesta vaan siitä, että saa surmansa jonkun kädestä. Kaiken lisäksi suomennoksen loppusivuilta puuttuu pieni mutta hyvin tärkeä kappale. Ikävää mutta totta, joudun suosittelemaan alkukielistä versiota.

Sovellutus

David Lodgen hupaisa romaani Small World (1984, suom. Maailma on pieni) voi olla aika yllättävä esiintyjä arthur-tarustoa käsittelevässä artikkelissa, sillä se kertoo kirjoittamisajankohtansa akateemisista kirjallisuustieteilijöistä, jotka suhaavat ympäri maailmaa kongressista toiseen. Vaan kuinka ollakaan, romaani saa aivan uuden tason ja palkitsee lukijansa monin verroin, jos tämä tunnistaa siihen upotetun 'Percival ja Kalastajakuningas' - tarinan ja muutkin arthuriaanista tulkintaa tukevat viittaukset, joita on lukuisia.
Persse McGarrigle Limerickin vähäpätöisestä yliopistosta saapuu kaikin puolin erittäin kokemattomana elämänsä ensimmäiseen kirjallisuuskongressiin, jossa kohtaa tulevan etsintänsä kohteen. Se ei ole mikään sädehtivä malja (sanojen grail ja girl foneettisesta samankaltaisuudesta otetaan kyllä ilo irti), vaan romanssikirjallisuutta tutkiva Angelica (!). Samaan aikaan toisaalla maailman johtavien kirjallisuudentutkijoiden nestori Arthur Kingfisher (!) murehtii sekä impotenssiaan että tyrehtynyttä luomisvoimaansa. Perssen sinnikäs mutta lukemattomien epäonnistumisten merkitsemä yritys jäljittää Angelica tuottaa hänelle koko joukon opastajia ja hyödyllisiä suhteita ja viimein alun tulevalle uralle, kunnes hän vihdoin seisoo suurimmassa vuotuisessa kongressissa Arthur Kingfisherin edessä esittämässä kysymyksensä. Ja katso, yhtäkkiä tulee kesä talven keskelle, Kingfisherillä toimii taas kumpikin pää ja kaikille muillekin kaikki muuttuu kuin taikaiskusta hyväksi ja kauniiksi. Angelicakin löytyy, joskaan ei ihan siten kuin oli tarkoitus, ja etsintä sen kuin jatkuu. . .
Romaanissa esitetty luonnehdinta ritariromansseista sopii vallan mainiosti kuvaamaan myös kirjaa itseään:

"Oikeat romanssit ovat samanlaisia kuin ennen romaanimuodon keksimistä kirjoitetut kertomukset. Ne ovat täynnä seikkailuja ja yhteensattumia ja yllätyksiä ja ihmeellisyyksiä ja niissä on paljon henkilöitä, jotka joutuvat yhtä mittaa eksyksiin tai lumotaan ja jotka vaeltavat joka puolella etsien toisiaan tai Graalia tai jotakin siihen suuntaan. Tietysti he ovat usein myös rakastuneita. . . (Maailma on pieni, s. 346)

Muinainen kuningas, tuleva kuningas

Vuosisatamme kahden merkittävimmän fantasiaromaanin joukkoon sijoittuu ilman epäilyksen häivää romaani, jonka paikka kronologisesti ottaen olisi ollut jokunen palsta tuonnempana, mutta dramaattista crescendoa rakentaen se kuuluu suureksi finaaliksi. T. H. Whiten The Once and Future King (1958) on taatusti parasta, mitä arthurianalle on tapahtunut viiteensataan vuoteen.
Romaani koostuu neljästä osasta, joista kolme ensimmäistä ilmestyivät alunperin itsenäisinä kirjoina: The Sword in the Stone, The Witch in the Wood (kokonaisteoksessa nimellä The Queen of Air and Darkness) ja The Ill-Made Knight. Kokonaisteokseen kuuluu lisäksi aikaisemmin julkaisematon The Candle in the Wind. Lisäksi julkaistiin postuumina tämän tetralogian viides osa, jokseenkin tarpeeton The Book of Merlyn, joka lähinnä kertaa ja vääntää rautalangasta edeltävien osien tapahtumia. Tekstien yhdistäminen kokonaisuudeksi on karsinut niitä jonkin verran, niin että jokainen, joka antikvariaateissa luuhatessaan onnistuu löytämään jonkun itsellisen kirjan, voi valmistautua ylimääräisiin herkkuhetkiin pelkän bibliofiilisen uroteon lisäksi.
The Once and Future King saavutti aikoinaan fantasiaromaanille erittäin harvinaisen bestseller-aseman, ja siitä seurasi kaikenlaista kuten Broadway-musikaali ja edelleen elokuva Camelot sekä Disney-animaatio Miekka kivessä, joka keskittyi kaikkeen mahdolliseen epäolennaiseen. Mistä lähtien 'mahtava matami Mimmi' muka on kuulunut Arthurin hovin muonavahvuuteen? Kuuluisuuden kirousta kaiketi.
Mutta romaani itsessään on jotakin valtavaa. Alkuperäisestä tekotavasta johtuen sen neljä osaa poikkeavat tyylillis-teknisesti rajusti toisistaan, mutta White kuljettaa lukijaansa tyynenä ja tietävänä kuin Vergilius Dantea Infernossa läpi kaikkien sen piirien. Hän hyödyntää kaikki 1700-luvun romaanin näkyvän auktoriaarikertojan keinot kommentoimalla ja selittämällä tapahtumia, pitämällä pikaluentoja soveliaista aiheista kuten itselleen rakkaasta haukkametsästyksestä, viittailemalla lähteisiinsä, tulkitsemalla henkilöitään sekä nykypsykologian että oman elämänkokemuksensa keinoilla. Ensimmäisessä osassa hän kiskoo rutkasti huumoria tahallisten anakronismien käytöstä (Uther Pendragon on se heppu, jonka nykyhistoria tuntee nimellä Vilhelm Valloittaja jne), mutta sitä mukaa kuin tarina etenee ja sen sävyt tummuvat, hänen sympaattinen ja äärimmäisen sisäistynyt otteensa kääntyy yhä enemmän mutkikkaiden ihmissuhteiden tutkimiseen.
Whiten romaanin ensimmäinen osa The Sword in the Stone kertoo siitä, miten aikaa takaperin elävä Merlin (hän tietää kaikkien tulevaisuuden vaan ei menneisyyttä) kasvattaa nuorta Arthuria kuninkuuteen mm. muuttamalla tämän moninaisiksi eläimiksi, jotta nuorukainen saa perehtyä erilaisiin yhteiskuntamalleihin. Komediallinen, paikoin suorastaan farssimainen ote ei kuitenkaan peitä sitä älyn ja myötätunnon yhdistelmää, joka tulee jatkumaan kautta romaanikokonaisuuden.
Toinen osa, The Queen of Air and Darkness, tulee hirveänä shokkina ensimmäisen osan lystin ja hyväntahtoisen lupsakkuuden jälkeen. Lothianin hovin kaunis noitakuningatar Morgause ja hänen neljä varttuvaa poikaansa paiskaavat pimeiden vuosisatojen pimeimmät puolet lukijan silmille. Väkivalta, musta magia, julmuus, täydellinen myötätunnon puute näyttäytyvät sitäkin korostuneemmin, kun White ei varsinaisesti vaihda kirjoitustyyliään vaan seuraa itse kunkin myötäelämistä niin pitkälle kuin pystyy.
The Ill-Made Knight, Sir Lancelotille omistettu neljännes romaania on edellisen osan jälkeen suuri huojennus. Vaikka sekin sisältää todella riipaisevia kohtia, nyt ollaan taas ihmisten parissa, joihin samaistumisen voi kestää. Tämä osa on siinä määrin Maloryn uudelleenkirjaamista, että White joissakin kohdissa kehoittaa lukijoitaan tutkimaan tarkemmat yksityiskohdat suuren edeltäjänsä tekstistä. The Ill-made Knight käsittelee tietenkin Camelotin suurta kolmiodraamaa, joka Whitelle tyypillisesti sujuisi erinomaisen sopuisasti kaikkien osapuolien tyydytykseksi, elleivät ulkopuoliset tulisi sekaantumaan asiaan. White tekee joitakin teknisesti äärimmäisen taidokkaita temppuja mm. yhdistämällä Lancelotin elämän kaksi kohtalokasta Elainea yhdeksi ja samaksi persoonaksi, ja kuljettamalla huomattavan hienosti oivalletun Guineverensä puberteetti-iästä vaihdevuosien tuolle puolen ehyenä ja samalla alati muuttuvana persoonana.
The Candle in the Wind, tämän palasista kootun romaanin yhteenvetoepisodi, kertoo tietenkin suuren ihanteen luhistumisen päätösvaiheet, mutta niin lämmin ja ihmisläheinen on Whiten ote, ettei tarina tässäkään kohdassa tunnu traagiselta tai pessimistiseltä. Tappio on vain väliaikainen. Ihmiskunnalle on nyt annettu malli ja suunta. Uusi huomen koittaa joskus. Tällä erää on tärkeätä vain, että ihmiset muistavat ja ymmärtävät. Viimeisillä sivuilla White herättää henkiin alkuepisodin anakronismilystäilyn, kun viimeiseen taisteluunsa valmistautuva Arthur kertoo tarinansa uniselle 12-vuotiaalle paasipojalle Warwickin Tomille velvoittaen tämän säilymään hengissä Camlannin taistelusta ja kertomaan kaiken edelleen niin, että maailma muistaa sen aina, ja kaiken päätteeksi lyö tämän lapsosen ritariksi, Sir Thomas Maloryksi.

Ja legenda elää

Arthur-perinteeseen kuuluvia tarinoita kirjoitetaan nykyisen fantasiaboomin tiimellyksesä enemmän kuin milloinkaan ennen. Edes keskiajan tuotteliaina päivinä ei olisi voitu uneksiakaan tämän päivän julkaisummäristä. Erilaisia trilogioita ja tetralogioita syntyy sellaista vauhtia, ettei edeltävä esitys olisi voinut toivoakaan kattavansa niitä kaikkia. Tarinan hämmästyttävää yleisinhimillisyyttä ja moniselitteisyyttä todistaa se, kuinka lukuisat kirjoittajat ovat onnistuneet löytämään aina uusia, kirjoittamisen arvoisia näkökulmia siihen.
Arthurianasta on myös tullut osa yhteistä eurooppalais-amerikkalaista kulttuuriperinnettä niin, että viittauksetkin siihen odotetaan tunnistettavan. Sikäli onkin outoa, ettei Arthurin luvattu paluu ole kiinnostanut nimenomaan tieteiskirjoittajia enempää kuin tiedetään tapahtuneen. John T. Phillifentin pikkunokkela avaruusooppera Life with Lancelot ja Adrienne Martine-Barnesin pinnallinen tieteisfantasia The Dragon Rises jäävät heppoisiksi huitaisuiksi siihen suuntaan. Mike W. Barrin ja Brian Bollandin komea sarjakuva "Camelot 3000" saattaa olla huomattavin toistaiseksi nähty yritys siihen suuntaan, ja sekin pitäytyy pitkälti vanhojen virheiden tunnolliseen toistamiseen.
Kauniiksi ja toiveikkaaksi lopuksi mielin kuitenkin esitellä Parke Godwinin toimittaman, erinomaisen novelliantologian Invitation to Camelot, jonka 11 novellia ja kaksi runoa kertovat koristeellista kieltään taruperinteen elinvoimaisuudesta. Jotkut novelleista, kuten tähän Aikakoneen numeroon suomennettu Phyllis Ann Karrin "Two Pieces of Embroidery" toistavat vanhoja tarinoita uudessa valossa, mutta useimmat kertomukset ovat kokonaan uusia, kaanonin jättämiin aukkopaikkoihin laadittuja uusia näkemyksiä, jotka eivät kuitenkaan ole ristiriidassa minkään aiemmin sanotun kanssa. Omia suosikkejani ovat Morgan Llywelynin "Their Son", Jane Yolenin "Meditation in a Whitethorn Tree" ja Parke Godwinin "Uallannach".

Takaisin sivun alkuun

Takaisin arkistoon

Takaisin aloitussivulle