Aikakone-logo


SCIENCE FICTION &
FANTASIA

Aloitussivu

Aikakone FAQ

Sisältö

Mitä uutta Aikakoneessa

Kirjailija- & taiteilijatietoa Aikakoneessa

Uudet kirjat

Kirja-arvostelut

Kolahtaneita kirjoja

DVD-elokuvat

Uutisia

Aikagalleria

Kuukauden kuva

Aikakoneen linkit

Aikakoneen arkisto

Kaikkiruokaisen päiväkirja

Lukijoiden äänet

Palaute

Kapteeni Kuolio

Aikakartta

Kaikkiruokaisen päiväkirjasta 2



Takaisin Kaikkiruokaisen hakemistoon


Tämä teksti julkaisiin alunperin Spinin numerossa 3/85. Tätä uudelleenjulkaisua varten sitä on kevyesti stilisoitu ja alkuperäisen julkaisun lukuisat ladontavirheet korjattu.


Speak! You have civil tongue in your head. I know you have because I sewed it back myself.
(Elokuvasta I Was a Teenage Frankenstein, 1957)

Tällä kertaa on aiheenani huumori ja fantasia ja nimenomaan molemmat yhdessä. Huumori on vaikea laji, jota moni on yrittänyt, mutta harva onnistunut. Sen yhdistäminen johonkin muuhun, varsinkin tavallisesti tosikkomaisen ja vakavamieliseen science fictioniin ja fantasiaan, on vielä vaikeampaa ja tällä suunnalla on usea tunnettu yrittäjä nolannut itsensä (esim. muutamat Asimovin huumorinovelliyritelmät ovat todella tuskallista luettavaa).

Colour of MagicParas viimeaikainen löytöni huumorin saralla on englantilaisen Terry Pratchettin The Colour of Magic (1983). Polveilevan tarinan tapahtumapaikkana on maailma, joka sijaitsee jättiläiskokoisen tuntematonta sukupuolta olevan kilpikonnan selässä neljän elefantin kannattelemana. Suuri kilpikonna A'Tuin vaeltaa lasteineen halki avaruuden ja vallitsevan teorian mukaan se on matkalla syntymäpaikkaansa parittelemaan, kuten kaikki muutkin kilpikonnat, jotka nekin kantavat selässään eri taivaankappaleita. Näin ollen on A'Tuinin sukupuolen selvittäminen mitä tärkein asia maailman tulevan kohtalon kannalta ja sitä selvittämään onkin lähdössä tutkimusretkikunta...

Tämä kaikki on kiehtovuudestaan huolimatta vain taustaa ja itse tarinan kannalta jokseenkin epäolennaista. Tarina taas on sanoinkuvaamaton ja vain tekosyy kirjoittajalle useiden tunnettujen fantasiakirjailijoiden parodiointiin. Aluksi tapaamme parin nimiltään Bravd ja Weasel Ank-Morporkin kaupungissa kaiken rappion ja turmeluksen tyyssijassa. Nämä nimet sekä vielä Tulipunaisen lilimadon Kapakka varmaan jo paljastavat asiantuntevalle lukijalle parodian ensimmäiseksi kohteeksi Fritz Leiberin Lankhmar-tarinat, joiden henki muutenkin tuntuu leijuvan A'Tuinin yllä. Osansa saavat myös kaikki sword & sorceryn lukuisat barbaarit alkaen Conanista. Hän esiintyy nimellä Hrun ja on todellinen intellektuelli barbaariksi pystyen jopa ajattelemaan huuliaan liikuttamatta.

Edelläkerrottu ehkä jo teki selväksi, että The Colour of Magic antaa eniten niille lukijoille, jotka todella tuntevat fantasiansa, ja jos tämä olisi kaikki, ei sitä varmaankaan olisi kannattanut esitellä. Tarina seisoo kuitenkin omilla jaloillaan ja pursuilee mainioita ideoita, joiden kaltaisia on standardifantasioista turha etsiä. Mainittakoon esimerkiksi valokuvauskone, jonka sisällä asustava pieni, mutta pahansisuinen henki maalaa otetun kuvan. Kyseisellä koneella on myös sellainen outo vaikutus, että kaikki, joihin se suunnataan, jähmettyvät typerästi hymyillen teennäisiin asentoihin, oli tilanne sitten mikä tahansa.

Kuka sitten on Terry Pratchett, joka on viime kädessä vastuussa kaikesta tästä hulluudesta? Hänestä en paljoa osaa kertoa. Hakuteokset eivät häntä tunne ja tiedän vain, että hän julkaisi ensimmäisen novellinsa kolmetoistavuotiaana vuonna 1963, ja on sittemmin kirjoittanut ainakin neljä romaania. Edellä esitellyn lisäksi olen niistä lukenut ainoastaan Stratan (1981), joka tekee pilaa mm. Larry Nivenin Rengasmaailmasta. Ne kaksi muuta Pratchett-kirjaa ovat The Carpet People (1970) ja The Dark Side of the Sun (1976) ja jos joku tietää lisää, niin kertokoon minullekin!
(Edellinen oli siis kirjoitettu syksyllä 1985, joten älkää enää vaivautuko!)

Something was coming up the cellar steps, he could hear it, clump. Clump. Clump. Clump. Clump.
Lionel Fanthorpe: The Golden Chalice (1961)

Se fantasioista, nyt siirrymme dekkarien pariin. Vaikein dekkarin laji on ns. lukitun huoneen arvoitus, mahdoton rikos, tavallisesti murha. Kirjailijan on vakuuttavasti kyettävä selvittämään lukijalle paitsi rikoksen tekijää, niin myös miten rikos tehtiin, ja kaikenlaisia salakäytäviä ja muita sen tapaisia kepulikonsteja on pidettävä huijauksena, johon ei arvonsa tuntevan kirjailijan tule syyllistyä. Tämän lajityypin suurin mestari oli tietenkin edesmennyt John Dickson Carr, eikä edes hän onnistunut aina vakuuttamaan lukijoitaan. Omat mielikirjani Carrin laajassa tuotannossa ovat muuten Burning Court (1937) ja The Red Widow Murders (1935, salanimellä Carter Dickson, suom. Punainen leski), joissa molemmissa ja varsinkin edellisessä liikutaan kiehtovasti toden ja yliluonnollisen rajoilla.

Black AuraUudempiin mestareihin lukeutuu ehkä hiukan yllättäen yksi tieteiskirjallisuuden harvoista todellisista humoristeista, John Sladek. Hän on kirjoittanut kaksi dekkaria, The Black Aura (1974) ja Invisible Green (1977), molemmat lukitun huoneen murhia, ja edellisen niistä onnistuin pitkän etsimisen jälkeen saamaan käsiini noin vuosi takaperin. Odotin paljon enkä pettynyt. The Black Aura on mainio kirja sekä dekkarina että huumorilla ja ansaitsisi tulla suomennetuksi vaikkapa WSOY: n SaPo-sarjassa.

Kirjan tapahtumat liikkuvat erilaisten pseudotieteiden hämyisessä ilmapiirissä. Tosi räjähtäneessä yhdistyksessä nimeltä Eteerinen Mandalaseura aikaa tapahtua murha toisensa perään ja amatoorietsivä Thackeray Phin eksyy tutkimaan juttua keskelle spiritistisiä istuntoja, orgoniakkuja, ektoplasmaa ja levitaatiota. Dekkarin loppuratkaisua ja ennen kaikkea murhaajan henkilöllisyyttä ei koskaan pidä etukäteen paljastaa, joten en minäkään sitä tee. Phin joka tapauksessa soveltaa sankarinsa Sherlock Holmesin metodeja parhaan taitonsa mukaan ja tietenkin päätyy lopulta oikeaan ratkaisuun. Nautittavinta tässä kirjassa ei kuitenkaan ole rikoksen sinänsä näppärä selvittäminen (Carrin parhaiden perinteiden mukaan), vaan hieno satiirinen ja samalla ymmärtäväinen ihmiskuvaus. Siadek tekee pilaa pseudotieteistä, mutta se pila ei ole ilkeämielistä.

Pseudotieteet ovatkin kuuluneet Sladekin lempiharrastuksiin jo pitkään, hän on mm. laatinut kriittisen opaskirjan niihin nimeltä The New Apocrypha (1973) ja keksinyt myös muutaman oman tieteenhaaran, jotka hän esittelee kahdessa salanimellä James Vogh julkaistussa kirjassa ("jos kerran Däniken tienasi miljoonan, niin miksen minäkin"). Toinen näistä kummajaisista, nimeltään Arachne Rising (1977, Englannissa nimellä The Thirteenth Zodiac), esittää teorian koimannestatoista, sittemmin kadonneesta, eläinradan merkistä nimeltään Arachne. Sanomattakin on selvää, että lukuisat huuhaa-friikit ottivat jutun täydestä, eivät kuitenkaan niin monet, että Sladek olisi hankkinut miljoonansa.

The customs man recovered his balance and, with the speed of a striking sexcrazed strooka, drew his weapon, The Tonota eighty could vapourize a man's head at six hundred meters.
(Tully Zetford, tunnistamaton teos)

Evolution ManRoy Lewis oli nimi, jonka tunsin ainoastaan lyhyestä maininnasta Brian Aldissin teoksessa Billion Year Spree, kunnes sain käsiini hänen romaaninsa The Evolution Man (1960, alunperin nimellä What We Did to Father). Se on tarina luolamiehestä nimeltä Ernest hänen itsensä kertomana, hänen perheestään ja ennen kaikkea hänen isästään (nimeltään Edward), joka näyttää olleen vastuussa useimmista ihmiskunnan tärkeistä keksinnoistä, kuten tulen löytämisestä ja hallinnasta. Perheeseen kuuluu myös Vanya-eno, piintynyt konservatiivi ja varma siitä, että jokainen uusi innovaatio on askel lähemmäksi tuhoa ja ettei heidän olisi koskaan pitänyt laskeutua puista muiden apinoiden seurasta. (Vanya-eno? Eikö jossain kuuluissa "oikeassa" romaanissa ole Vanja-eno? Tässä jutussa on enemmän ulottuvaisuuksia kuin luulinkaan).

Tämä romaani ei ole mikään Musta tiikeri tai Luolakarhun klaani. Se on tuo paremminkin mieleen Pulteri-sarjakuvat, sillä nämä luolamiehet tietävät täsmälleen missä mennään. Kun tulee tieto Euroopassa vallitsevasta jääkaudesta, on isä-Edwardin suurimpana huolena se, onko kyseessä Gunz-, Mindel- Riss- vai Würm-jäätiköityminen. It makes all the difference, you know, hän sanoo. Ja kun tulee puhe neanderthalin ihmisistä: "I wonder just when they left the parent anthropoid stem", mused father. "Sometime in the pliocene at latest, I fancy..." Kyseessä taitaakin olla jonkinlainen fiktionaaliseen muotoon saatettu antropologian ja paleontologian oppikirja ja, kiirehdin lisäämään, vallan mielenkiintoinen ja hillittömän hauska. Mutta, Let us go forward from the paleolithic to the neolithic, kuten Edwardilla oli tapana sanoa.

We landed on a sun, he said slowly. A sun? ... But why? Probably for safety. What kind of being could come through this heat without a lot of preparation? The dome must be a perfect insulator. Either that, or they use the heat for refrigeration.
(Silas Water, The Man With Absolute Motion, 1955)

Ghastly Beyond BeliefMaksan harvoin kirjoistani normaalia kirjakauppahintaa, sillä yleensä selviän helposti alta normaalihinnan suosimalla Helsingin lukuisia antikvariaatteja. Toisinaan, onneksi harvoin, joudun menemään sen yli, joskus aika huimastikin. Aivan poikkeustapauksissa saatan sortua heräteostoon ja iskeä kynteni johonkin epätavalliseen ja yllättävään, sellaiseen kuin paksu pokkari nimeltään Ghastly Beyond Belief, johon kaikki edellä esiintyneet lainaukset ovat olleet johdatusta. Tämän epätodennäköisen taakse kätkeytyy Neil Gaimanin ja Kim Newmanin toimittama valikoima sitaatteja sf-kirjoista, -novelleista ja -elokuvista. Tekijöiden alkuperäisenä tarkoituksena oli tiettävästi laatia kokoelma yleviä ja merkityksellisiä lainauksia alan klassikoista, joista tulevat sukupolvet voisivat ammentaa oppia (tarvitsematta lukea pitkiä ja ikävystyttäviä kirjoja?). Operaatio ilmeisesti karkasi käsistä ja lopputulosta voi parhaiten luonnehtia R.A. Laffertyn sanoin: "All science fiction is comic. Five percent of it is consciously comic and ninety-five percent of it is unconsciously comic". Ghastly Beyond Belief on keskittynyt Laffertyn yhdeksäänkymmeneenviiteen prosenttiin.

Ostakaa tämä kirja tai päänne räjähtää, sanovat Gaiman ja Newman koosteensa takakannessa ja minä olen samaa mieltä. Tahaton huumori on usein parasta huumoria. Tätä kirjaa ei löydy science fiction -hyllyistä. Akateeminen kirjakauppa Helsingissä oli sijoittanut sen sanakirjojen joukkoon Penquin Dictionary of Saintsin ja jonkun Asimovin laatiman tiedemieshakemiston väliin, josta sen räikeä kansi pisti silmääni kuin pieni sadantuhannen voltin synchrotoni (lainatakseni jälleen klassista elokuvaa I Was a Teenage Frankenstein). Päätteeksi vielä yksi näyte tämän pohjattoman runsaudensarven annista, tällä kertaa todellinen klassikko:

I think you're cute too, Zebbie answered, grabbed me by both shoulders, dragged me over the table, and kissed me hard. Our teeth grated and my nipples went SPUNG!
(Robert A. Heinlein: The Number of the Beast, 1980)


Takaisin Kaikkiruokaisen hakemistoon

Takaisin sivun alkuun