Aikakone-logo


SCIENCE FICTION &
FANTASIA

Aloitussivu

Aikakone FAQ

Sisältö

Mitä uutta Aikakoneessa

Kirjailija- & taiteilijatietoa Aikakoneessa

Uudet kirjat

Kirja-arvostelut

Kolahtaneita kirjoja

DVD-elokuvat

Uutisia

Aikagalleria

Kuukauden kuva

Aikakoneen linkit

Aikakoneen arkisto

Kaikkiruokaisen päiväkirja

Lukijoiden äänet

Palaute

Kapteeni Kuolio

Aikakartta

Eijan kirjat 3:
Rajatapauksia - tytöt matkalla Ihmemaahan

Eija Elo



Ihmisten ja kirjakauppiaiden luokittelutarve on rajannut tiukasti kirjallisuuden nimikkeisiin ja hyllyghettoihin. Fantasia on erikseen, science fiction erikseen, samoin jännitys, ja sitten on mainstream, oikea kirjallisuus, valtavirta.

Kun ihme ja kumma on rajattu pois, mainstream-kirjallisuudelle tuntuu jäävän vain realismi. Kirjailijat ovat kuitenkin outoa joukkoa, moni heistä ei alistu pysymään rajojen sisällä, vaan vaeltaa alueelle, jolla Harry Martinsonin sanoin "sattuma ja ihme kättä lyövät", tarinankertojien ikiaikaiseen Ihmemaahan, jossa monenlaista tapahtuu ja taivas on rajana.

Liekö sattumaa vai mitä, mutta erityisesti kasvavista tytöistä kertovat kirjat rikkovat rajoja. Kun tytöt astuvat raja-alueelle lapsen ja naisen väliin, he astuvat samalla realismin ulkopuolelle unen ja magian maailmaan. Käsiini on viime aikoina osunut useita väitettä vahvistavia kirjoja. Tässä muutamia:


Suojaan metsän siimekseenJean Hegland: Suojaan metsän siimekseen (Into the Forest, 1996)
Otava, 1998, sidottu, ISBN 951-1-15068-5, 316 s.
Suom. Marja Helanen-Ahtola

Kirja alkaa pelottavan todenmukaisella maailmanloppuvisiolla ja päättyy myyttiseen hämärään. Alun perusteella kirjan kanteen pitäisi painaa: "Varoitus! Tämän kirjan lukeminen voi pysyvästi muuttaa ajatteluanne." Kirjassa meidän nykyinen maailmamme loppuu, mutta ei millään loistokkaalla asteroidi-iskulla, ohjushyökkäyksellä tai muulla dramaattisella. Tekniikka vain kaatuu ja luhistuu omalla painollaan kuin geenimanipuloitu lihakarja. Tai kuten tänä talvena on päivittäin luettu Suomen lehdistä: "Uusimaa kolme päivää ilman sähköä." "Junat tuntikausia myöhässä." "Kaupunginosa vuorokauden ilman vettä." Itse asiassa tänän arvostelun ensimmäinen luonnos meni hukille, kun sähkö ilman näkyvää syytä katkesi asumastani Tampereen kaupunginosasta. Tai kuten "Suojaan metsän siimekseen" -kirjan kertoja Nell sen sanoo:

Sähkö katkeili pitkän aikaa vain muutaman minuutin päivässä, vain sen verran, että se harmitti. Mikrouuni sammui yks kaks, vaatteet mätkähtivät märkinä kuivaajan pohjalle, puolikypsä ruoka jäähtyi uunissa, vesi norui pelkästä painovoimasta, kun sähköpumppu ei enää pumpunnut painetta. Jos minä naputtelin tietokoneeni ääressä, kuvaruutu pimeni ja kone kuukahti voihkaisten. Jos Eva harjoitteli kotona, hänen CD-säestyksensä seisahtui, ja hän törmäsi studiostaan sen näköisenä kuin hänet olisi juuri läimäytetty hereille.

Nell ja Eva ovat tarinan nuoret sisarukset. He elävät eristyneessä talossa kalifornialaisen luonnonsuojelualueen vieressä isänsä kanssa. Äiti on juuri kuollut syöpään. Isä on se unelmaisä, jonka jokainen tyttö olisi halunnut. Kirja on omistettu Leonard Heglandin muistolle, joten kirjan älykäs, lämmin ja turvallinen mies on todellinen, tai ainakin hän on todellinen kirjailijan muistoissa. Äiti on ollut etäinen hahmo, balettitanssija, joka joutui perheensä vuoksi muuttamaan maaseudulle, jota hän inhosi ja pelkäsi. Sisaruksista Eva on äitinsä tytär ja seuraa tämän jälkiä. Nell on isin tyttö. Hän haluaa yliopistoon. Kun maailma alkaa jauhaa pysähdyksiin, Eva sulkeutuu harjoittelemaan tanssia pelkän metronomin säestyksellä. Nell lukee tietosanakirjaa. Isä hoitaa käytännön työt, puiden haun, puutarhan, korjaukset, kunnes kuolee tapaturmassa ja jättää tytöt kaksin.

Sisarukset ovat kuin siamilaiset kaksoset. Kumpikin elää omaa yksinäistä elämäänsä toisen vieressä. He eivät pääse toisistaan eroon, mutta eivät myöskään löydä yhteistä linjaa. Molemmilla on kirjan mittaan ensimmäinen miessuhde. Lämmin Nell kokee lyhyen romanssin, Eva raiskataan. Tässä kohtaa alkaa jo juonen väistämätön liukuminen metsän mystiseen hämärään. Sulkeutunut Eva kokee seksuaalisuuden sen raaimmassa muodossa, myös raskauden. Nellin lemmensuhde on lyhyt, mutta hellä. Nell myös aloittaa tyttöjen henkisen siirtymisen kohti metsää, hän lukee kirjaa luonnonkasveista, kokeilee keräilyä, ja kun Eva tarvitsee raskautensa aikana proteiinia, Nell opettelee ampumaan ja surmaa villisian. Kun syntymän aika tulee, Nell avustaa Evaa ja imettää (?) vauvaa, kunnes heikkokuntoinen Eva pystyy siihen itse. Mustasukkainen Eva torjuu Nellin avun vauvan hoidossa. Nell muuttaa metsään, missä hänen suojapaikkaansa tulee karhu ja nukkuu yön hänen vieressään. Karhun tullessa kuvaan olemme keskellä metsämyyttejä, ja metsän hämärään tarina päättyy, kun Eva lopulta luovuttaa, polttaa talon viimeisellä bensiinitipalla ja siirtyy Nellin ja vauvan kanssa suojaan metsän siimekseen. Karhulla on osansa myös Evan elämässä: raiskaaja palaa takaisin, mutta karhu ajaa hänet pois.

Loppu on kirjan epätyydyttävin osa. Ei luonto nyt niin paratiisillinen ole, ei edes Kalifornian luonnonsuojelualueella. Tytöt vain siirtyvät reaalimaailmasta uneen, ilman eväitä, ilman vauvanvaippoja, ilman asetta. He olisivat yhtä hyvin voineet muuttua puiksi. Ehkä he muuttuivatkin: vauva sai nimekseen Pahka. Aikuistumisen sijaan Eva ja Nell siirtyivät ikiaikaiseen esiäitiyteen, karhun tyttäriksi ja puolisoiksi.



IhmiskrokettiaKate Atkinson: Ihmiskrokettia (Human Croquet, 1997)
WSOY 1998, sidottu, ISBN 951-0-22537-1, 346 s.
Suom. Leena Tamminen

Kertojana on 16-vuotias Isobel. Isobelia ympäröivä maailma on turvallinen ja tavallinen, englantilainen pikkukylä. Kylällä on pitkä historia, mutta turvallinen ja tavallinen sekin. Tavalliset jutut Vihreästä naisesta, joka kummittelee, entisistä kartanonherroista, samoissa taloissa satoja vuosia asuneista suvuista. Perhe on se, joka Isobelille ongelmia tuottaa.

Isobelin äiti on kadonnut. Eräänä päivänä häntä vain ei löytynyt, eikä ole löytynyt sen jälkeen. Saman tien katosi Isobelin isäkin, otaksuttu kuolleeksi, kunnes hän vuosien kuluttua tuli takaisin. Hän oli menettänyt muistinsa, ja sen palauduttua löysi itsensä Uudesta Seelannista uuden vaimon kanssa (tai niin hän kertoi). Debbie-vaimo haluaa epätoivoisesti vauvaa ja tulee hiljaisesti hulluksi. Hänellä on usko, että tavarat muuttuvat toisiksi silloin, kun niitä ei näe. Ja sitten ihmiset. Isobelin Charles-veljestä taas ei pidä kukaan. Naapuritalossa asuva ystävätär Audrey on onneton, koska hänen isänsä on kotityranni ja hakkaa vaimoaan. Isäää epäillään myös insestisestä suhteesta Audreyyn. Ai niin, ja Isobelin kodissa asuu myös täysihoitolainen, herra Rice, joka lopulta muuttuu torakaksi. Tai joksikin. "Herra Rice liikauttaa jalkaansa ja näkee jonkin ohuen ja mustan ja karvaisen heiluvan nenänsä edessä. Hänen säärensä eivät koskaan ole olleet kovin miehekkäät - mutta eivät kai noin kamalat? Hän kokeilee toista jalkaa, ja tulos on sama. Ja sitten neljää muuta jalkaansa."

Isobelin himokkaiden ajatusten kohde on lääkärin poika Malcolm, joka ei uhraa Isobelille ajatustakaan. Vinny-täti sen sijaan vahtii loputtomiin. Niinpä Isobelille ei jää muuta mahdollisuutta kuin tehdä aikahyppyjä. Hän hermostuttaa luokkatoverinsa katoamalla karkkikaupassa, koska hän teki sivuhypyn 1500-luvun kapakkaan. Hän viipyy turhan kauan naapurivierailulla, koska poikkesi 1800-luvulla. Huipentumana on joulu, jonka Isobel viettää neljään eri kertaan, aina eri tavoin ja aina yhtä onnettomasti.

Eivät muutkaan pysy tämän todellisuuden rajoissa. Debbien kaipaama vauva ilmestyy takaovelle pahvilaatikossa. Charles lukee UFOista, ja yhtenä yönä UFO laskeutuu nurmikentälle. Itse Charles muuttuu jossakin vaiheessa kulkukoiraksi. Ja Aubreyn ilkeä isä murhataan kolmasti, joka kerran viipyvän tuskallisesti, kuten hänelle oikein onkin.

Outo yhtäläisyys kirjojen Suojaan metsän siimekseen ja Ihmiskrokettia välillä: myös Ihmiskrokettia loppuu metsään. Isobel kertoo tarinoiden lopun, ja kaikki tarinat loppuvat metsään.

Kuvitelkaa metsä ajan päättyessä. Suuri vihreä rauhan valtameri. Puita sikin sokin, koivuja, mäntyjä ja haapoja, englanninjalavaa ja vuorijalavaa, pähkinäpuuta, tammea ja orjanlaakeria, tuomea, metsäomenaa ja valkopyökkiä, saarnea ja pyökkiä ja vaahteraa... Ja lopulta sudet tulevat takaisin.


EukalyptusMurray Bail: Eukalyptus (Eucalyptus, 1998)
Tammi 1998, sidottu, ISBN 951-31-1164-4, 258 s.
Suom. Saara Villa

Alkaa näyttää siltä, että nuoret tytöt liittyvät metsään kuin mansikat kesään.

Eukalyptus kertoo puista. Se on myös kirja prinsessa Ruususesta australialaisessa ympäristössä. Lisäksi se on niin kaunista ja hengittävää suomenkieltä, että se yksin riittäisi kirjan lukemiseen. Kirjaa lukee hitaasti, luku luvulta tai jopa sivu sivulta kuin runokokoelmaa.

Eukalyptus kertoo tarinan miehestä, joka jää leskeksi, ostaa maatilan, muuttaa sinne pikkutyttönsä kanssa ja alkaa keräillä eukalyptuksia. Ellen-tytär kasvaa kauniimmaksi kuin kukaan muu. Ellen on myyttinen olento, hänen kauneutensa ei ole tästä maailmasta. Ellen on kaunis, koska hän on virheellinen. Hänen ihonsa on kauttaaltaan täplikäs, Ellen on kaunis sillä tavalla kuin leopardi on kaunis. Ensimmäinen mies, joka näkee hänet alastomana, tulee sokeaksi. Hän on naapurin poika, joka häkellyksissään ajaa moottoripyöränsä piikkilankaan, ja viimeinen hänen tässä maailmansa näkemä asia on Ellenin täplikäs vartalo.

Ellenin maine leviää yli Australian, sitten yli maailman. Lopulta isä julistaa, että tyttären saa se mies, joka pystyy nimeämään jokaisen maatilan eukalyptuksen. Yrittäjiä tulee kaikkialta, kukaan ei onnistu. Lopulta tulee yksi, kuivankälpeä tiedemies, joka ei edes välitä tytöstä, vain puista. Kun tämä yrittäjä luettelee eukalyptuksia, Ellen tapaa joen rannalla nuoren miehen, joka tuntee kaikki maailman tarinat. Kun herra Cave, tutkija, on voittamassa tarinankertojan, Ellen vajoaa uneen eikä suostu heräämään...

Eukalyptus ei ole myyttinen tarina. Se ei ole fantasiaa, ei edes satu. Se on kirja, joka elää sadussa. Yksi niistä onnenkantamoisista, joiden ei tarvitse tehdä mitään, riittää, että se on. Siksi siitä on niin vaikea kirjoittaa, että yhdenkään lehden kirja-arvostelija ei ole maininnut sitä sanallakaan. Sallimmeko eukalyptusten itsensä kertoa?

Itsekukin eukalyptus on kiinnostava omista syistään. Muutamiin sisältyy selvästi naisellinen maailma (keltatakki, lännenruusu, itkevä kumipuu), E. maidenii on tarjonnut Hollywoodin tähdille valokuvauksellista siimestä. Jarrah on puuaineksista se, jota kaikki sanovat rakastavansa. Eucalyptus camaldunensis? Me nimitämme sitä punaeukalyptukseksi. Liian maskuliininen, liian määräilevän maskuliininen; ja lisäksi isoisällisten känsien ja ajospahkojen peittämä. Aavekumipuuta (E. papuana) taas muutamat väittävät pala kurkussa maailman kauneimmaksi puuksi, mikä selittänee sen että se on maassamme kuvattu kuoliaaksi kalentereissa, postimerkeissä ja astiapyyhkeissä. Hollandilla oli koilliskulman, kaupunginpuolen, maamerkkinä yksi, joka heilutteli valkeita käsivarsiaan pimeydessä, hulluksi tullut maanmittarin merkkiseiväs.


NoitasisaretAlice Hoffman: Noitasisaret (Practical Magic, 1995)
Book Studio, 2. painos 1998
(1p. 1997), nidottu, ISBN 951-611-944-1, 234 s.
Suom. Arvi Tamminen & Renne Nikupaavola

Aluksi kaksi huomautusta kirjasta itsestään. Ensinnäkin, kirjan pohjalta tehty elokuva on Suomessa. Se on tiettävästi huono. Älkää antako sen häiritä, kirja ei ole. Toiseksi, Book Studion kirjat ovat välillä olleet hiukan masentavia, melkein yhtä paljon painovirheitä ja melkein yhtä huono käännös kuin WSOY:llä. Älkää antako senkään häiritä, tämän kirjan asu ja käännös ovat erinomaiset. Sitten tarinaan.

Noitasisaret ei äkkiä katsoen sovi nuoret tytöt -kaavaan. Sisaret ovat päätapahtumien aikana nelissäkymmenissä. Kuitenkin heidän tarinansa alkoi heidän ollessaan nuoria tyttöjä, toisella on kaksi murrosikäistä tytärtä ja - tärkeimpänä - he eivät ole koskaan kasvaneet aikuisiksi. Sally ja Gillian kuuluvat Owensin sukuun, jonka kaikki naiset - kuten koko kaupunki tiesi - ovat noitia. Tytöt kasvoivat sukutalossa tätiensä hoivissa, koska vanhemmat olivat kuolleet. Ja tädit todella olivat noitia, parhaimmillaan lemmentaioissa. Tytöt väijyivät illat ovenraossa ja vannoivat, etteivät ikinä rakastu oikeasti. Gillian pakeni villiin ja vapaaseen elämään, Sally avioliittoon.

Sallyn mies kuoli, ja Sally vajosi vuodeksi mykkyyteen. Sitten hän otti tyttärensä ja pakeni toiseen kaupunkiin ja normaaliin elämään. Pakeni siihen päivään asti, jolloin Gillian löysi häet uudelleen. Gillian oli pulassa. Hänen autossaan oli viimeisin avomies. Kuolleena.

Sally ja Gillian hautaavat miehen sireenien alle, ja sen jälkeen mikään talossa ei ole niinkuin ennen. Sireenit kukkivat väärään vuodenaikaan, sammakko tuo suussaan taloon haudatun miehen hopeasormuksen. Sallyn kauniista tyttärestä tulee ruma, rumasta kaunis. Sireenit huokuvat jotakin häiritsevää, joka kerää tyhjäsilmäisiä naisia kadulle talon eteen. Ja kaikkien Owensin naisten elämään tulee uusi rakkaus, Sallyn kohdalla Gillianin kuollutta miestä etsivä sheriffi. Vieläkö voi elämä käydä hankalammaksi?

Kyllä voi, silloin, kun Sallyn Kylie-tytär näkee vieraan miehen sireenipensaissa joka ilta, ja maasta nousee käärmeennahkasaapas. Muu ei auta, Owensin noitien on tultava korjaamaan pulmat.

Nopeasti ajatellen tarina noidista ei ole rajatapaus, vaan silkkaa fantasiaa. Mutta miten lienee? Tapahtuiko oikeastaan muuta kuin että naiset keskenään tappoivat myrkyttämällä täysin lupaavan sireenipensaan? Oliko pahantahtoinen varjo talossa pelkkää syyllisyydentunnetta - ei sitä sentään joka päivä haudata kuolleita miehiä puutarhaan. Ja tyttäristä - Kyliestä tuli kaunsi sinä päivänä, jona Gillian-täti auttoi häntä leikkaamaan tukkansa uudelleen ja pojat alkoivat katsoa hänen peräänsä. Samana päivänä Antoniasta tuli ruma, mutta hän kaunistui, kun poika sanoi, että hän on älykäs. Kauneus tulee sisältä. Ja Owensin suvun ensimmäinen noita - hän kulki metsissä, mutta miehen perässä. Hän asui yksin, mutta miehen vuoksi kuin Nathaniel Hawthornen Tulipunaisessa kirjaimessa. Ja elääkseen hän möi yrttejä, kuten sitten jälkeläisensäkin. Kun tädit tyttöjen lapsuudessa myivät lemmentaian apteekin naiselle, ja tämä sai rakastettunsa ja muuttui mykäksi, eikö hän miehensä lopulta kuoltua vapautunut liian suuresta intohimosta, mennyt pois ja perustanut kaupan? Vai oliko se sittenkin noituutta? Miten voi sanoa?

Alice Hoffmanin erityinen voima on persoonallisessa, tarinoivassa kertomatavassa. Tuntuu, kuin joku juttelisi takan vieressä hyvin hiljaisella äänellä hyvin vanhaa tarinaa. Tuuli ulvoo ulkona, varjot lepattavat, ja tarina kiertyy auki ja loppuun. Loppu kuuluu näin:

Sally Owens tietää sentään joitakin asioita varmasti. Heitä aina varissutta suolaa vasemman olkapään yli. Pidä rosmariinia pihaportin luona. Lisää pippuria perunamuhennokseen. Kasvata ruusuja ja laventelia onnea tuottamassa. Rakastu aina, kun voit.

Ja kasva aikuiseksi naiseksi, mutta älä sentään liian aikuiseksi. Älä pakene metsään kuten Nell ja Eva. Älä pakene menneisyyteen kuten Isobel. Älä pakene uneen kuten Ellen. Kasva aikuiseksi, mutta muista Sallyn ohjeet. Toisaalta, perunamuhennoksessa voi pippurin sijaan kokeilla sipulia tai omenaa - tai molempia.



Takaisin sivun alkuun