|
Draco
Aura Ijäs: Draco.
Ikaros, 1999, nidottu, ISSN 0782-6052.
Saatavilla osoitteesta:
Ikaros,
Tehtaankatu 25 B 31,
00150 Helsinki.
|
Kuinka monelle on tuttu tarina siitä, miten paavi lähetti pestaamaan parasta taiteilijaa jonkin merkkiteoksen laatijaksi, ja yksi ehdokkaista piirsi työnäytteekseen vapaalla kädellä virheettömän ympyrän ja tuli pestatuksi tämän taidonnäytteen perusteella?
Olin perin nuori kuullessani jutun ensimmäisen kerran, mutta jo silloin ihmettelin noita arvosteluperusteita. Mitä se paavi oikein odotti teetettävältä työltä? Virheetöntä viivaa vaiko näkemystä, tunnetta, tulkintaa annetusta aiheesta? Ne eivät tietenkään ole toisiaan poissulkevia seikkoja, mutta omasta vaatimattomasta puolestani kallistuisin kyllä sisällön puolelle tekniikan kustannuksella, jos näin kärjistetysti olisi pakko valita.
Tämä on kaukaa haettu aloitus nuoren Aura Ijäksen toisen sarjakuva-albumin Dracon repostelemiselle, mutta tulipahan jotenkin mieleen. Tekstiorientoituneena yleisönä olen liian usein saanut kauhistuen kuulla, miten mainiotkin sarjakuvapiirtäjät väheksyvät käsikirjoituksen merkitystä ja pitävät tarinaa toisarvoisena piirrostyöhän verrattuna.
Aura Ijäs osaa kertoa tarinan. Se ei ole mikään vähäpätöinen taito. Hän osaa myös piirtää, sitä ei käy kiistäminen, mutta sillä saralla hänellä on vielä pitkä matka taivallettavana ennen kuin se ympyrä onnistuu vapaalla kädellä.
 Dracon tietoisesti hankitut ja harjoitellut mangavaikutteet eivät välttämättä ole se suunta, johon kannattaa jatkossa panostaa. Mangatraditioon perehtyminen kertoo kiitettävästä kurinalaisuudesta ilmaisumuotoa opiskellessa, mutta elävän mallin tarkastelu ei kenties olisi hullummaksi sekään. Esikuvista opitut ilmeviivat eivät Dracossa aina toimi tarkoitetulla tavalla, eikä ilme liioin aina vastaa tarinan edellyttämää tunnetilaa. Vaikka Auran kuvallinen ilmaisu onkin selvästi kehittynyt, jäin kaipaamaan hänen ensialbuminsa Avaruussekoilun tönkköä mutta ilmeikästä, naivistista railakkuutta.
No niin. Pari tuhatta vuotta jemmassaan hibernoinut lohikäärme on heräämässä ja tietysti herääkin nyt ja tässä. Ikimuinaisen loitsun voimasta se on tuomittu istua jököttämään paikoillaan kaksikymmentä vuorokautta ennenkuin se voi ryhtyä toteuttamaan itseään kaaoksen hirviönä. Hyviksillämme on nämä kaksikymmentä vuorokautta aikaa hankkia ja kasata amuletti, jolla epeli deletoidaan. Siispä matkaan vain.
Kuten sanottu, Aura osaa kertoa tarinan. Vaikka juonenkuljetus ei sisällä mitään sävähdyttäviä yllätyksiä, juttu kulkee ja mielenkiinto säilyy perille asti. Jostakin syystä minua miellytti se, että kaikki tarinassa tapahtuva ei ole pääjuonen kannalta tärkeää. Minusta on aina ollut jotakin vähän hiertävää niissä jutuissa, joissa jokainen ihan sattumoisinkin vastaan kävelevä osoittautuu liittyvän olennaisesti meneillään olevaan hankkeeseen, puolesta tahi vastaan. Nythän on niin, että vauraan ja suopean mesenaatin tuki tekee Auralle mahdolliseksi kertoa näin laveasti, ilman sitä voisi tarinaa joutua tiivistämään ja keskittyä olennaiseen, kuten edesmennyt valtakunnansovittelijakin suositteli. Mutta se olisi mitä suurin vahinko, sillä Auran paras laji on tilannekomiikka, ja hänen kerrontansa on enemmän tilenne- kuin juonikeskeistä. Ja siihen tarvitaan näitä kaikenlaisia väliepisodeja.
Yksi kysymys kuitenkin herää, ja se onkin aika iso. Amatöörisankarit, vallankin nuoret (lukijakunta huomioon ottaen, tietenkin) ovat päivän sana fantasiassa, mutta kuinka voi olla, etteivät laajat kansalaispiirit hälyty ja puutu asiaan, kun vuoren huipulla istua jököttää niinkin ilmeinen asia kuin kerrostalon kokoinen lohikäärme vain odottamassa kahdenkymmenen päivän kulumista? Miksi homman hoitaminen jää vain ja ainoastaan perin nuorten sankariemme honkkeloivalle vastuulle? Luulisi syntyvän laajan ja motivoituneen kansanliikkeen hirmun hoitelemiseksi, tai vähintäänkin joukkopaon seudulta. Mutta ei siinä kaikki, että sankariemme vanhemmat eivät ryhdy kiivaasti pakkaamaan kamojaan, he suorastaan rakentavat sankareitamme odotellessaan uudelleen lohikäärmeen havahtumisessa hajonneen talonsa. On se kaunista, miten jotkut vanhemmat luottavat lapsiinsa. Joka tapauksessa Aura olisi voinut kertojan kaikkivallalla sepittää millaisen tahansa selityksen sille, että projekti vaatii juuri tätä kolmen koplaa eikä esim. tonttimaan hinnasta huolestuneiden gryndereiden värväämää kommandojoukkoa.
 Yliluonnollisilla kyvyillä varustettu vaaleatukkainen sankarittaremme Hinata puolestaan on oman ilmoituksensa mukaan operoivan pahiksen Yamin lähisukulainen, suorastaan sisar ja yhteisten perintötekijöiden perijätär. Kamalan paha sisar vain sattuu olemaan tummahiuksinen, ja tiputettuaan maitohampaansa hän vielä kasvatti tilalle vampyyrin perinteisen purukaluston. Kysymys kuuluu: olisiko paha sisko sillä ulkonäöllä voinut valita hyviksen roolin vai määräsikö jo hänen peilikuvansa hänet inhotusten leiriin? Olisivatko muut voineet suhtautua häneen hyviksenä, kun hän nyt näytti siltä, miltä näytti? Sama tietysti pätee blondiin hyvissiskoon.
Aikana, jolloin sarjakuvan tekeminen oli lähempänä intressialuettani kuin nykyään, hekumoin useasti ajatuksella sarjakuvasta, jossa hyvisten ja pahisten ulkonäöt olisivat tasan tarkkaan käänteiset perinteeseen verrattuna, ja protagonistimme täytyisi tehdä ratkaisunsa sen perusteella, miten itse kukin toimii, joutuen hän nopeasti luopumaan ulkonäön antamista ilmeisistä signaaleista.
Dracon maailma on merkillinen. Yleisvaikutelma on arkaainen ja agraarinen, hevoskärryillä ajellaan ja taajamat ovat pieniä ja puurakenteisia ja kotieläimiä talutellaan niiden kujilla. Toisaalta sankariemme kotona on sähköt, jääkaappi ja televisio, jotka tietysti implikoivat voimaloita, teollisuutta ja lähetysasemia jossakin tarinan kulissien takana. On myös maagisia esineitä, taikasauvoja, amuletteja sun muita. On tavallisia ihmisiä ja erilaisilla yliluonnollisilla kyvyilla varustettuja, ilmeisen pitkäikäisiä henkilöitä. On tavallisia eläin-eläimiä, puhuvia eläimiä, pukeutuvia eläimiä ja maagisia eläimiä kuten keskeisessä roolissa toimiva kissalohikäärme Neko. Tarinan taustalla on pitkä historia, josta saamme tietää vain välähdyksiä. Suomalaisessa, mangavaikutteisessa albumissa ovat majatalojen kyltit ja sanomalehden tekstit yllättäen englanninkielisiä, ikäänkuin teos yrittäisi käyttää käännökseltä vaikkei olekaan. Hilpeät pienet yksityiskohdat kuten Keräilijän hyllyllä nököttävä kanakissa, jossa on kahva, ryydittävät tarinaa ja niitä saisi olla enemmänkin. Olkoonkin, että erinäiset edellämainitut seikat saavat lukijan kohottamaan kulmakarvojaan, on hyvä ettei Aura ole sortunut selittämiseen (vaikka siitä e.m. retkikunnan koostumukselle olisin mielinyt kuulla jonkinlaisen perustelun).
 Kuten sanottu, piirrostekniikassa on vielä parantamisen varaa, etenkin ilmeiden piirtämiseen. Mangan rinnalla asiaa kannattaisi opiskella vaikkapa Wendy Pinin Elfquestistä, joka juuri tässä suhteessa edustaa huippuluokan taituruutta. Myös taustat ja tilan kuvaus jättävät toivomisen varaa, monen aloittelevan piirtäjän tavoin Aura suotta säästelee mustaa. On kuitenkin todettava, että materiaalien tuntu on tavoitettu, puu näyttää puulta, katukivetys, tapetoitus seinä ja jopa saippuakuplat antavat oikean vaikutelman. Näkee myös, että sivun sommitteluun on kiinnitetty huomiota ja ruutujen reunoja ylitellään kekseliäästikin. Toisinaan kuitenkin säännöllisen ruutukaavan rikkominen johtaa turhan sekavaan vaikutelmaan. Itsensä Dracon kuvaamiseen olisi luullut liikenevän vähän massiivisempia kuvia noin niinkuin sen edustaman uhkan havainnollistamiseksi.
Joka tapauksessa Aura Ijäksellä jo tässä toivottavasti pitkän ja alati kehittyvän uransa alussa on kaikkine vaikutteineenkin omaleimainen ja persoonallinen sarjakuvailmaisunsa, ja se ei ole mikään vähäpätöinen seikka se.
Leena Peltonen
Takaisin arvosteluhakemistoon
Takaisin sivun alkuun
|
