|
Maailma ilman Eurooppaa
Kimmo Lehtonen: Yli uusien rantojen.
Loki-kirjat, 2000, sidottu, ISBN 952-9646-49-6, 260 s.
Päällys Eeva Louhio.
|
"Hänen mielessään oli alkanut hahmottua kuva nerokkaasta mutta eksentrisestä tutkijasta, joka teki fiktiivisestä elämästä geneettisiä taideteoksia mutta ei suostunut myymään niitä taiteena vaan elämänä." (s. 54)
Vaikka tieteiskirjallisuudessa on samat taiteelliset kriteerinsä kuin muussakin proosassa, on ajateltavissa, että scifi-teokselle riittää kiinnostava kuvitelma "fiktiivisestä elämästä". Tämä on johtanut yhtäältä tarinoihin siitä, missä oloissa ihminen on vielä tunnistettavissa ihmiseksi, toisaalta tarinoihin, jotka eivät keskitykään juonen vaan antropomorfisten spekulaatioiden ympärille.
Kimmo Lehtosen uusin romaani yhdistelee näitä molempia tarinatyyppejä. Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja tiivistetty, mutta koostuu niin pienistä palasista, että sen voisi surutta jakaa neljäksi novelliksi. Tosin tällaisellekin romaanilta näyttävälle kokonaisuudelle on mielensä, sillä Lehtonen käsittelee erittäin ajankohtaista aihetta: geenikarttojen arvoa datakaupassa.
Neljään paikkaan (Venezuela, Australia, Marokko, Jaava) ja kuuteen henkilöön hajautettu kertomus koostuu tarinansuikaleista, jotka kyllä koskettavat toisiaan, mutta kiertyvät ennen kaikkea jättimäisten ideoiden ympärille: ydintuhon jälkeinen uskonsota, alieneiden vierailu, kaupankäynti geenikartastoilla. Jo yksikin näistä ideoista olisi riittänyt totaalisesti toisennäköisen maailman kuvaamiseen. Siksi tällainen minestronetyyppinen kirja tuntuu siltä, että lukija saa itse keksiä mistä aineksista kirjansa kokoaa.
Bittiväen juhlavuoteen 2048 (= 2 potenttiin 11) sijoittuvat juonenpolut lähtevät liikkeelle eri mantereilta. Ulkomaisten esikuviensa tavoin tämä post-kyberpunk-maailma on määrätietoisen antieurooppalainen ja antiamerikkalainen. Kun länsimainen sivistys on pyyhkäisty pois, kummittelevat sen tilalla fundamentalistiset munkit ja myytit alieneista. Niiden järjellistä pohjaa lähtevät selvittämään tahollaan niin marokkolainen stalkeri kuin australian-amerikkalainen jungmanni.
Vaikka Lehtosen kirjassa törmää yllättäen aika verisiinkin fantasioihin, on maailma tolkullinen. Esimerkiksi alienien poissaolo on vaikuttavampaa kuin niiden kuvaaminen Maan valloittajina. Erään vaihtoehtoiseksi esitetyn teorian mukaan "muukalaiset eivät hyökänneet maahan vaan olivat pikemminkin oire siitä yhteiskunnallisesta umpikujasta ja moraalisesta rappiosta, joka länsimaissa oli vallinnut viime vuosisadalla."
Järkiperäisyys on viety niinkin pitkälle, että artikkelimaiset esittelyt kolmannen maailman historiasta alkavat tuntua tarinaan kuulumattomalta paikallisväriltä. Siksi esittelyjä tulee hypänneeksi ylitse siirtyäkseen suoraan itse tarinaan. Globalisaation vaateet näkyvät sellaisenakin rasitteena, että matkaa yli valtamerten tehdään sutjakkaasti muutamassa sivussa. Ilman erityistä syytä.
Yli uusien rantojen on siis poikakirja hyvässä ja pahassa, kartan kanssa seurattava romaani, joka loppuu pähkäiltyään ideansa loppuun. Mitään suurta paavinmetsästystä tai ihmismutanttien eloonjäämistaistelua ei nähdäkään, vaikka vähän sellaistakin lupaillaan. Kun kukin kirjan henkilöistä on saanut ne tiedot, joita on etsinyt - ja sivussa kivan nipun rahaa, kuten poikakirjaan sopii - on seikkailu ohitse ennen kuin alkoikaan. Veitsitappelu tai märkä uni sademetsän riippumatossa ovat muutaman rivin palkintoja niille, jotka ovat jaksaneet 200. sivulle.
Ja mikäpä ettei Lehtosen kanssa jaksaisi, sillä esikoisromaaninsa (Timbuktun hetket) tavoin hän tässäkin kirjassa hallitsee ammattimaisesti kuvauksen ja kerronnan suhteen. Romaanin ahmaisee vähän liiankin helposti. Esikoiskirjan ja useimpien scifi-kirjoittajien helmasynti on sekin nähtävissä: liika selittely.
Ylimääräiseltä ei tunnu niinkään tieteellinen spekulaatio, joka kirjassa on punnittua puhetta, vaan henkilöiden motiivien selittely jotenkin pedagogisessa sävyssä. Kertoja opastaa kädestä pitäen, että tässä nyt ratkeaa pojan isäsuhde, tässä taas virtuaalifriikki oppii miten kiva oikea todellisuus on, ja nyt sitten opettaja tuntee velvollisuutta oppilastaan kohtaan. Kun kunkin henkilön luonne on pohjustettu äärimmäisen yksinäisyyden tuntemuksilla, ei heidän luulisi sosiaalistuvan ihan niin pikaisesti?
Ajatellen scifi-romaanien lukijakuntaa poikakirjamainen psykologisointi on edellytys, että tuore lukija oppii ymmärtämään kaunokirjallisten henkilöiden tunne-elämää ja että kirjallisuus nyt jotenkin vielä erottuu elokuvista ja tietokonepeleistä, mutta voisi nuorellekin lukijalle selittää luonteita vähän perusteellisemmin ja liittää ne pidemmin kirjan juoneen.
Tieteelliseen spekulaatioon, etenkin geenikartoitukseen liittyviä mahdollisuuksia Lehtonen selittää niin notkeasti, että simppelisti kuvatut ihmiset vaikuttavat keksintöihinsä verrattuna vallan apinoilta.
Kun henkilöiden tunnetilat lisäksi vaihtuvat häkellyttävän nopeasti (esim. s. 144-145, 154), jää lukija odottelemaan, milloin henkilön illuusioilta potkaistaankin perusta. Kiusallisinta näin pikaisin henkilökuvin etenevässä tarinassa on se, että kiinnostavimmat henkilöt ovatkin aika pliisuja ja liitttoutuvat siististi kuin kuvan palaset.
Kokonaisuutena Yli uusien rantojen oli iso pettymys Timbuktun hetkien jälkeen, mutta selkeydessään se silti edustaa suomalaisen scifin kärkeä.
M.G. Soikkeli
Takaisin arvosteluhakemistoon
Takaisin sivun alkuun
|