|
Veritekoja
haltiamaassa
Neil Gaiman: Tähtisumua (Stardust, 1998).
Otava (Otavan fantasiaromaani), 2000, sidottu,
ISBN 951-1-16455-4, 226 s.
Suom. Mika Kivimäki,
Päällys Heikki Kalliomaa.
|
Tänä vuonna neljänkympin juhlaansa viettävä Neil Gaiman on jo oman alansa,
sarjakuvafantasian tunnustettu mestari. Gaimanin käsikirjoittama
Sandman-saaga toi sekä sarjakuvalle että fantasiakirjallisuudelle
klassikoita, jotka ovat terveesti hämmentäneet käsityksiä populaariviihteen
ja korkeakirjallisuuden rajasta. Ensi kesänä Gaiman on kunniavieraana
Helsingissä järjestettävässä Finncon 2000 -tapahtumassa.
Sarjakuvan ohessa Gaimanin mielenkiinto on viime vuosina suuntautunut yhä
enemmän perinteiseen proosaan, mukaan lukien se tarinatyypeistä klassisin,
kuvitetut sadut. Viime syksynä ilmestyi kiinnostava kokeilu The Dream
Hunters (1999), novellinmittainen japanilaiseen mytologiaan yhdistetty
Sandman-tarina. Myös kirjan romanttinen kuvitus (Yoshitaka Amanon) mukailee
perinteistä japanilaista tyyliä.
Itselleni läheisempi on Gaimanin edellinen fantasiateos, Charles Vessin
kanssa yhteistyönä syntynyt Stardust (1998). Sen haltiamaailmaan
sijoittuvaa romanssia voi lueksia yhä uudelleen vaikkapa niiden 175
maalauksen kautta, joilla Vess kuvitti tarinaa ja inspiroi Gaimania
jatkamaan sitä. Gaimanin sanoin Charles Vess on "lähin nykypäivän vastine
viktoriaaniselle keijukaismaalarille".
Tänä keväänä Stardust on ilmestynyt suomeksi nimellä Tähtisumua, mutta
kuvittamattomana versiona. Aluksi Tähtisumua tuntuu siltä kuin lukisi
käyttöohjetta alkuperäisteokseen. Ainoa lohtu on se, että Gaimanin
verbaalinen rikkaus pääsee oikeuksiinsa ja tyylikäs kehyskertomus erottuu
edukseen, kun kuvitus ei ohjaa ennakkokäsityksiä siitä, miten lähellä
meidän todellisuuttamme ollaan. 1800-luku ja haltiamaailma sulautuvat
toisiinsa lukijan mielikuvituksessa. Kehyskertomus paikallistetaan hyvinkin
tarkalleen "yhden yön" päähän Lontoosta ja ajankohtaan, jolloin Charles
Dickens oli vielä haaveileva nuori mies.
Tähtisumua on perinteinen satu jo tarinansa lähtökohdassa, että ihmisen
salaisen toiveen toteutuminen johtaa suurimpiin selkkauksiin, etenkin jos
kotikylä sattuu sijaitsemaan haltiamaan naapurissa. Kerran yhdeksässä
vuodessa tämän Muuri-nimisen kylän laidalla järjestetään haltiamarkkinat,
joista ihmisetkin pääsevät osallisiksi. Muina aikoina kivimuuri erottaa
ihmisten ja haltioiden maailman toisistaan, mutta markkinoilla ihmiset
pääsevät näkevät asioita, joista he eivät edes tiedä haaveilleensa.
Markkinoiden aattona Thornin suvun nuorukainen - ehkäpä Dickensiä
muistuttava - tulee kohdanneeksi taikurin, joka toteuttaa laiskansutkean
nuorukaisen salaisimman toiveen. Odottamansa romanssin sijaan nuorukainen
saa kokea yhden yön intohimon. Yhdeksän kuukautta myöhemmin muurin tuolta
puolen tuodaan vastasyntynyt, Tristran Thorn. Hänet kasvatetaan
ihmislapsena, kunnes hän vuorostaan on kylliksi vanha toistamaan isänsä
virheet.
Tähtisumua on romaanin mittainen tarina Tristranin retkestä haltiamaassa,
perinteinen 'sinne-ja-takaisin', jonka juonenkäänteet osoittavat suurta
ymmärrystä sankarisadun kliseiden kiertämiseen. Kevytmielinen lupaus
pudonneen tähden noutamisesta johtaa seikkailuun, jossa rohkea mielikuvitus
voi päihittää haltiamaan luonnonvoimat. Pudonnutta tähteä tavoittelevat
Tristranin lisäksi haltiamaan mahtihenkilöt, noidat ja julmat kruununperijät.
Sankaria kasvattavalla retkellä tulee tietysti kohdata sopiva määrä
avustajia sekä löytää välineitä matkan edistymiseksi ja vastustajien
voittamiseksi. Tyypillistä Gaimanille ovat tarinaan puikahtavat pienet
ihmeelliset muistoesineet, jotka ovat merkkejä aiemmista seikkailijoista,
sekä seikkailun kliseiden oivallinen kommentointi. Koska Gaiman ei välttele
minkään elämänalueen kuvausta, hänen tarinoidensa sivuhenkilöt ovat
hyvinkin uljaita tai raadollisia, kun taas päähenkilön tehtävä on oppia
kestämään se, että elämä heittelehtii näiden ääripäiden välillä. Väkivalta
voidaan esittää yhdessä tilanteessa koomisena, kun sama teko näyttäytyy
seuraavassa tilanteessa pelkästään surullisena ja kauheana.
Lumoavinta Gaimanin tarinoissa lienee se, että taivasta tai helvettiä
uhmaaviin metafyysisiin tehtäviin suhtaudutaan käytännöllisesti,
sadunkerronnan tunnelmissa. Tähtisumussa Gaiman käyttää hienosti
sankarisatujen perinteistä arvonvaihtoa: vasta vähitellen sankari tajuaa
mitä hän todella on tavoitellut lähtiessään hakemaan Haltiamaan perälle
pudonnutta tähteä.
Jotkut yksityiskohdista ja henkilöistä ovat tuttuja Gaimanin aiemmista
tarinoista, vaikkakin tämänkertainen haltiamaailma on ylimalkaisemmin
hahmotettu kuin hänen albumeissaan:
- "Mutta Haltiamaa on suurempi kuin Englanti, sillä se on suurempi
kuin koko maailma, koska aikojen alusta asti jokainen maa, jonka
ovat hävittäneet kartalta tutkimusmatkailijat ja muut urheat henkilöt,
jotka ovat lähteneet matkaan todistaakseen, ettei sellaista maata ole
olemassa, on mennyt maanpakoon Haltiamaahan. Tätä nykyä,
kun kirjoitamme Haltiamaasta, se on mitä valtavin paikka ja
sisältää kaikkia mahdollisia maisemia ja maastotyyppejä."
Surkuhupaisa sankari, kolmen noidan yhdessä muodostama olento, Lilim, sekä
enkelimäisyydessään ärhäkkä neito herättävät muistikuvia
Sandman-tarinoista. Gaimanin sujuvuus fantasian kirjoittajana perustuu
kuitenkin tyylitellyille myyteille; hänen tarinansa henkivät
maailmankirjallisuutta ja mytologioita. Romanttista lainatavaraa Gaiman
kärjistää peribrittiläiseksi, "urhoollisia" matkailijoita pilkkaavaksi
komiikaksi, ja esimerkiksi magiaan hän osaa suhtautua käytännöllisesti kuin
alkemisti ainakin.
Tähtisumua on älykäs satu ihmisistä, jotka oppivat totuuden vasta
sanoessaan sen ääneen. Henkistä kasvua Gaiman kuvaa leppoisasti, joten
suuret mittelötkin tapahtuvat vain sadun mittakaavassa, yksittäisten
henkilöiden urheina uhrautumisina. Väkivallan graafisuus Tähtisumussa
yllättää kyllä jopa Sandmaniin nähden - ehkä siksi että tarina on
kehykseltään niin kuin perinteinen satu. Väkivallan ohella auliisti
riisuuntuvat neidot ovat myönnytys Gaimanin taiteesta kiinnostuneiden
teinipoikien suuntaan.
Suomennos tavoittaa hyvin Gaimanin jutustelevan sävyn, joskin puhujien
erilaiset äänensävyt eivät ole aina löytäneet suomenkielistä vastinettaan.
Gaimanilla on myös kieli ja kyky kuvailla nopeaa tapahtumaa notkeammin kuin
suomeksi lie edes mahdollista. Esimerkiksi Tristranin syntymän pohjustava
lyyrinen rakastelukohtaus on suomeksi puolet lyhyempi. Muitakin
tyylipoikkeamia käännöksestä löytyy, esimerkiksi englantilaisen
värssynpätkän lokalisointi Mikko Alatalon laulusäkeeksi on lievästi
sanottuna perkeleellinen notkahdus tunnelmassa.
Suomennoksen sanasto on paikoin tylyn konkreettista ja nykypäiväistä
Gaimaniin verrattuna; epävarmuuteen kuuluu fantasian lokalisoinnille
tyypillinen horjunta "haltian ja "keijukaisen" välillä (esimerkiksi
takakansi puhuu "keijukaisnaisesta" vaikka kirjassa hän on "haltiatyttö")
Tällainen rosoisuus samoin kuin Stardustin tekstiversioon tyytyminen
kielivät kustantajien (edelleen) kaavamaisesta suhtautumisesta
fantasiakirjallisuuteen.
M.G. Soikkeli
Takaisin arvosteluhakemistoon
Takaisin sivun alkuun
|
