Aikakone-logo


SCIENCE FICTION &
FANTASIA

Aloitussivu

Aikakone FAQ

Sisältö

Mitä uutta Aikakoneessa

Kirjailija- & taiteilijatietoa Aikakoneessa

Uudet kirjat

Kirja-arvostelut

Kolahtaneita kirjoja

DVD-elokuvat

Uutisia

Aikagalleria

Kuukauden kuva

Aikakoneen linkit

Aikakoneen arkisto

Kaikkiruokaisen päiväkirja

Lukijoiden äänet

Palaute

Kapteeni Kuolio

Aikakartta

Tietotekniikan tulevaisuus, sellaisena kuin se ei ollut
(ainakaan vielä...)

Juhani Hinkkanen



Esitelmä, joka pidettiin alun perin Rauman taidemuseossa talvella 1994 (jos oikein muistan) ja hiukan uudistetussa muodossa Jyväskylän Kesässä 19. kesäkuuta 1994. Saman aihepiirin tiimoilla on sittemmin ansiokkaasti liikkunut Jaakko Suominen tekstissään Tietokoneen ja ihmisen suhde tieteiskirjallisuuden heijastamana toisen maailmansodan jälkeen, jota myös lämpimästi suosittelen.

Tietokoneet, tai varhaisessa tieteiskirjallisuudessa useimmiten ajattelevat koneet tai sähköaivot, ovat kuuluneet science fictionin kalustoon paljon kauemmin kuin ne ovat toimivina laitteina olleet olemassa todellisessa maailmassa.

Ajatus keinotekoisesta ihmisestä, tekoälystä ei ehkä aivan aluksi pidä puhua, on melkein yhtä vanha kuin meidän länsimainen kulttuurimme. Kyseessä on ihmisen haaste jumalille, joskin varhaisimmat luomukset sentään vielä menivät jumalten itsensä tiliin. Kreikkalaiset myytit tuntevat Talos-jättiläisen, jonka Hefaistos-jumala valmisti pronssista Kreetan kuningas Minokselle ja tavallisen kuolevaisen Pygmalionin norsunluusta valmistaman Galatean, jonka Afrodite herätti henkiin. Jumalaa siis tarvittiin robotin käynnistämiseen niin ihmisen työtä kuin se olikin.

Tunnemme myös juutalaiset legendat Golemista, savesta muovatusta jättiläisestä, jonka rabbi Loewin kerrotaan muovailleen 1500-luvulla puolustamaan Prahan juutalaisia vainoilta mutta tässäkin tapauksessa oli jumalinen avunanto välttämätön Golemin käynnistämiselle.

Myös ihminen itse ryhtyi luomistyöhön jumalista huolimatta jo antiikissa. Viittaan tässä legendaan Prometheuksesta joka roomalaisen tradition mukaan paitsi varasti tulen jumalilta, myös loi ihmisen jumalten kaltaiseksi. Prometheus tunnetusti sai rangaistuksensa. Kolmeksikymmeneksi tuhanneksi vuodeksi hänet kahlehdittiin kallioon skythian autiomaassa ja joka päivä laskeutuu taivaalta kotka, joka syö hänen maksansa, joka jokaisena yönä jälleen kasvaa ennalleen. Daedaluksen, joka, kuten kreikkalaisilla sankareilla oli tapana, polveutui jumalista, tiedetään valmistaneen kaksikin keinotekoista ihmistä, toisen pronssista ja toisen puusta, jälkimmäisen käyttövoimana oli elohopea.

Mutta siirtyäksemme varsinaisten robottien edeltäjiin voinemme aluksi ottaa puheeksi moninaiset ihmistä jäljittelevät automaatit, joita aikojen alusta asti ovat kekseliäät insinöörit konstruoinneet. Niitä on löydettävissä intialaisista kansansaduista, tuhannen ja yhden yön tarinoista ja tiedetään myös todella rakennettuja yksinkertaisia automaatteja, jotka toimivat esimerkiksi virtaavan veden tai vietereiden voimalla.

Olemme silti edelleen legendojen maaperällä. Kerrotaan esimerkiksi filosofi ja alkemisti Albertus Magnuksen rakentaneen itselleen 1200-luvulla mekaanisen palvelijan, jonka Tuomas Akvinolainen sen nähtyään murskasi, tuomittuaan sen sitä ennen paholaisen työksi. Sanotaan myös Roger Baconin takoneen samoihin aikoihin pronssisen pään, joka kykeni puhumaan ja aikakirjat tuntevat koko joukon muitakin keskiaikaisia robotinrakentajia.

Varsinainen automaattien kulta-aika koitti kuitenkin vasta 1700-luvulla, jolloin niitä suunniteltiin ja rakennettiin kaikkialla. Oli nukkeja, jotka kirjoittivat arkin täyteen luettavaa tekstiä, mekaanisia ankkoja, jotka uivat, ääntelivät, söivät ja ulostivat kuten oikeat esikuvansa, rumpaleita, torvensoittajia ja mitä hyvänsä, mitä näppärät kellosepät kykenivät suunnittelemaan. Oli myös huijauksia, kuten kuuluisa shakkiautomaatti, joka vuonna 1809 voitti Napoleonin, mutta jota todellisuudessa käytti sen sisälle kätkeytynyt kääpiö. Tämä sama automaatti päätyi alkuperäisen rakentajansa kuoltua Amerikkaan, missä huijaukset jatkuivat, kunnes Edgar Allan Poe kirjoittamassaan artikkelissa "Maelzel's Chess-Player" vuonna 1836 paljasti koko jutun.

Tietokoneiden varhaisimpia edelläkävijöitä ovat erilaiset mekaaniset laskukoneet, joita 1600-luvulta lähtien monet huomattavan tunnetut matemaatikot kuten Blaise Pascal ja Gottfried Leibniz suunnittelivat. Mikään näistä keksinnöistä ei kuitenkaan tullut yleiseen hyötykäyttöön joskin Pascalin laskimen yksinkertaisia versioita kaupattiin lelumarkkinoilla ainakin vielä 1960-luvulla jolloin minäkin muistan sellaiseen törmänneeni.

1800-luvulle tultaessa syntyivät nykytietokoneiden todelliset edeltäjät. Ne olivat mekaanisia, suunnattoman monimutkaisia ja äärettömän kalliita rakentaa, joten ne jäivät enimmäkseen keskentekoisiksi, kuuluisimpina esimerkkeinä englantilaisen Charles Babbagen difference engine ja vielä monimutkaisempi analytical engine, joka on sittemmin nimetty maailman ensimmäiseksi yleiskäyttöiseksi tietokoneeksi. Difference engine oli suunniteltu helpottamaan matemaattisten taulukoiden normaalisti hyvin paljon aikaa vievää laskemista ja sen piti jopa printata tulokset paperille. Englannin valtio tuki projektia ja rakennustyö jatkui vuodesta 1823 vuoteen 1833 mutta kun ei valmista jälkeä alkanut näkyä tyrehtyi rahantulo ja difference engine jäi keskentekoiseksi. Tämä ei Babbagea masentanut. Difference engine oli suunniteltu vain yhteen tehtävään mutta hänellä uusi idea, paljon mahtavampi ja kalliimpi analytical engine, joka oli mahdollista ohjelmoida eri operaatioihin ranskalaisen Joseph Marie Jacquardin vuonna 1801 kutomakoneita varten keksimien reikäkorttien avulla. Analytical engine oli tarkoitettu höyrykäyttöiseksi ja Babbage kulutti koko loppuelämänsä sen kehittelemiseen mutta kaikki mitä todella rakennettiin oli hänen poikansa isänsä jo kuoltua rakentama malli pienestä osasta tätä suunnatonta instrumenttia.

Babbagen työ on, kuten hyvin tunnettua, inspiroinnut cyberpunktähdet William Gibsonin ja Bruce Sterlingin kirjoittamaan yhteisromaaninsa The Difference Engine (1990), vaihtoehtohistorian, jossa Babbage todella rakentaa koneensa ja tietotekniikan vallankumous alkaa 150 vuotta etuajassa. Kirjailijat ovat perehtyneet aiheeseensa todella hyvin mutta yksi varsin olennainen detalji pistää silmään. Kone, josta kirjassa puhutaan, on tosiasiassa analytical engine mutta niin teoksen nimessä kuin kaikkialla muuallakin puhutaan difference enginestä. Tästä kauneusvirheestä huolimatta arvostan historiallisesti suuntautuvana henkilönä tämän teoksen korkeammalle kuin yhdenkään näiden kirjailijoiden sooloromaaneista joskin epäilen monien tämän sivun lukijoista olevan asiasta toista mieltä, mutta tästä aiheesta voinemme myöhemmin jatkaa keskustelua esimerkiksi sähköpostin välityksellä.

Tämän syrjähypyn jälkeen palaamme kronologiaan. Tietotekniikan seuraavat kehitysvaiheet sivuutan lyhyesti. Seuraavien sadan vuoden aikana erilaiset usein hyvinkin monimutkaiset mekaaniset laskimet yleistyivät, reikäkortteja alettiin käyttää mitä erilaisimmissa sovellutuksissa ja elektroniset tietokoneet aloittivat läpimurtonsa toisen maailmansodan aikana. Ja vasta nyt alamme päästä varsinaiseen aiheeseeni, sillä 1800-luvulla syntyi myös tieteiskirjallisuus, jonka keskeisiksi teemoiksi robotit nousivat 1920-luvulla ja tietokoneet pariakymmentä vuotta myöhemmin, ja tarkoitukseni on tarkastella nimenomaan tieteiskirjallisuuden näkemyksiä tietotekniikan tulevaisuudesta.

Robotti ja tietokone ovat tieteiskirjallisen tekoäly-teeman kaksi puolta. Ne ovat varsinaisesti kahden eri tradition tuotteita, robotti perintöä aikaisemmista automaateista, ja tietokone halusta kehittää nopea ja täysin luotettava laskukone. Viittaan kuitenkin tässä yhteydessä Isaac Asimoviin, joka on maininnut robottiensa olevan yksinkertaisesti tietokoneita, joille on annettu ihmisen mallin mukaan suunnitellut liikunta- ja tarttumaelimet. Asimov oli mahdollisesti ensimmäinen kirjailija, joka tietoisesti yhdisti robotin ja tietokoneen. Tämän esitelmän jatkossa keskityn kuitenkin nimenomaan tietokoneisiin.

Tieteiskirjallisuuden ensimmäiset mekaaniset aivot löytyvät tiettävästi Edward Page Mitchellin vuonna 1879 julkaistusta novellista "The Ablest Man in the World", mutta useimmat tieteiskirjallisuuden varhaisista roboteista olivat kuitenkin pelkkiä automaatteja vailla omaa älyä ja tahtoa. Ainakin yksi poikkeus, pahantahtoinen sellainen, sentään löytyy varhaisiltakin ajoilta. Kyseessä on Ambrose Biercen novelli "Moxon's Master" (1893), jossa shakkirobotti tuhoaa keksijänsä. Ajatus keinotekoisesta ihmisestä, joka tuhoaa luojansa, on tietenkin perua Mary Shelleyn Frankensteinista (1818), ja oli monien varhaisten robottitarinoiden perustana.

Itse asiassa varhaisessa tieteiskirjallisuudessa oli robotin pääfunktiona nimenomaan jossain vaiheessa karata rakentajiensa tai käyttäjiensä hallinnasta ja ryhtyä tuhoamaan ja tappamaan tai suorastaan valloittamaan maailmaa kunnes tarinan sankari lopulta onnistuu sen tuhoamaan ja samalla tietenkin pelastamaan robotin keksineen tiedemiehen kauniin tyttären. Kysessä oli toisin sanoen tieteiskirjallinen variantti viihdekirjallisuuden standardimelodraamasta, jonka lopussa sankari saa sankarittaren ja kaikki on jälleen hyvin.

Tietokone puolestaan esitetään varhaisessa tieteiskirjallisuudessa usein jonkinlaisena ylimmäisenä hyväntekijänä, utopian luojana, jonka hyväntahtoisuus kuitenkin lopulta johtaa tosiasialliseen antiutopiaan. Näin esimerkiksi E.M. Forsterin novellissa "When the Machine Stops" (1909), jossa koko ihmiskunta elää aivottomassa hedonismissa Koneen huolehtiessa kaikista tarpeista. Nyt, vuosituhansien jälkeen, on Kone pysähtymässä ja tarina sankari yrittää turhaan saada kanssaeläjiään käsittämään mitä on tekeillä. Tämä tarina aloittaa yhden läpi koko tieteiskirjallisuuden historian kulkevista teemoista, kapinan kaikkea hallitsevaa tekoälyä vastaan, johon tulemme vielä palaamaan. Toisinaan nämä kaikkea hallitsevat koneet ovat niin täydellisiä, että ne jatkavat toimintaansa vielä kauan sen jälkeenkin kun ihminen on kokonaan kadonnut. Näin esimerkiksi John W. Campbellin tarinoissa "Twilight" (1934) ja "Night" (1935), joissa tietokoneen ohjaamat kaupungit jatkavat kuin mitään ei olisi tapahtunut vaikka ihminen on jo kauan sitten kadonnut maan päältä.

Näiden varhaisten tietokoneiden ja robottien tarkemmista toimintaperiaatteista kirjailijat useimmiten viisaasti vaikenivat. Ne vain olivat siellä ja tekivät sitä mitä kirjoittajat halusivat niiden tekevän. Edes Asimov ei varhaisissa robottitarinoissaan 1940-luvulla kiinnittänyt tällaisiin asioihin liian yksityiskohtaista huomiota. Hän kuittasi robottiensa sähköaivojen toimintaperiaatteen taikasanalla positroninen, jonka täsmällistä merkitystä ei koskaan selvitetä. Sen sijaan hänen robottinsa ja tietokoneensa olivat lähes alusta pitäen ohjelmoitavissa, joskaan hän ei välttämättä alunalkaen itse ajatellut asiaa tältä kannalta. Mitä muuta ovat robottien lait kuin tietokoneohjelma, perustavaa laatua oleva osa niiden käyttöjärjestelmää.

Meidän todellisen maailmamme ensimmäiset tietokoneet sanan nykyisessä merkityksessä syntyivät siis toisen maailmansodan aikana suuressa salaisuudessa Yhdysvalloissa ja Englannissa. Ne oli tarkoitettu suorittamaan monimutkaisia laskutoimituksia mahdollisimman nopeasti ja niiden alkuperäiset käyttötarkoitukset olivat enimmäkseen sotilaallisia. Lisäksi ne olivat suunnilleen omakotitalon kokoisia, sillä transistori keksittiin vasta vuonna 1947 eikä piilastuista ollut kukaan vielä edes unta nähnyt. Kun nämä "sähköaivot" tulivat yleiseen tietoisuuteen alkoi myös tieteiskirjallisuuteen ilmaantua tarinoita todellisista tulevaisuuden tietokoneista. Nämä jakautuivat pian hyvin selvästi puolesta- ja vastaan-tarinoihin.

Mechanical AnswerVarhaisena "puolesta-tarinana" mainitsisin sittemmin dekkarikirjailijana joltisenkin kulttimaineen saavuttaneen John D. MacDonaldin novellin "Mechanical Answer" vuodelta 1948, lähinnä tämän näyttävän kuvan takia, itse novelli on hyvin keskinkertainen. Kuvassa näkyvä pyöreä laite ei suinkaan ole mikään näyttöpääte vaan kovaääninen, jonka kautta tietokone puhuu, tietenkin jylisevällä ja kumealla äänellä.

Tietokoneiden näkyvin ja puoltaja tieteiskirjallisuudessa oli Isaac Asimov, joka tarinoissaan loogisesti puolsi koneiden ohjaamaa yhteiskuntaa. Hän näki tietokoneet ihmisen vapauttajina ja viimeisten kymmenkunnan vuoden kehityksen valossa tarkastellen hän saattoi jopa olla osittain oikeassa. Aivan kritiikitön hän ei sentään kuitenkaan ollut. Esimerkiksi novellissa "The Feeling of Power" (1958) on totaalinen luottamus tietokoneisiin ja laskimiin edennyt niin pitkälle, että tulevaisuuden ihmiskunta on kokonaan unohtanut matematiikan perusteet ja joutuu tilanteeseen, jossa ne on keksittävä alusta pitäen uudelleen.

LaskutikkuTaskulaskimet muuten olivat asia, jonka yllättävän harva kirjailija onnistui ennakoimaan. Useimmiten vielä 1960-luvun lopulla kirjoitetuissa novelleissa, kun tulevaisuuden insinöörin piti äkkiä selviytyä kiireisestä laskutoimituksesta, niin mitä hän teki? Kaivoi tietenkin takataskustaan uskollisen laskutikkunsa ja sahasi sitä aikansa ja sai kohtuullisen tarkan tuloksen, muistaen toivottavasti asettaa desimaalipilkun oikeaan kohtaan. Niinpä oheisessa mainiossa kuvassa vuodelta 1959 on tulevaisuuden Zan-planeetan avaruusrosvoilla hampaissaan, ei suinkaan taskulaskinta, vaan laskutikku. Asimovilla mm. mainitussa novellissa taskulaskimet ovat jokapäiväistä kamaa joskin hän kutsuu niitä taskutietokoneiksi.

Moni muukin varsin tunnettu kirjailija epäonnistui ennakoidessaan tulevaisuuden suuntaviivoja. Niipä esimerkiksi Arthur C. Clarke varhaisessa ja suomentamattomassa romaanissaan Prelude to Space vuodelta 1953 ei näytä lainkaan kuulleen transistoreista. Tämä romaani on kirjoitusajankohtaansa nähden varsin selväjärkinen ja realistinen kuvaus ensimmäisen kuumatkan valmisteluista ja monessa yksityiskohdassa aivan ällistyttävän oikeaanosuva mutta kun romaanin päähenkilöt käynnistävät tietokoneen joutuvat he odottamaan putkien lämpiämistä ja tämä kaikki tapahtuu vuonna 1978. Ivan Jefremovin Andromedan tähtisumussa puolestaan annetaan ymmärtää ettei "monipuolisiin operaatioihin pystyviä elektroniaivoja" ole toistaiseksi voitu asentaa avaruusaluksiin koska ne ovat "liian isokokoiset, painavat ja herkästi vioittuvat".

The Forever MachineErityisen luja usko tietokoneiden maailmaa parantavaan vaikutukseen oli Mark Cliftonilla, yhdellä 1950-luvun uusista lupaavista tulokkaista, jonka ura kuitenkin päättyi ennenaikaiseen kuolemaan vuonna 1963. Hänen Hugo-palkitussa romaanissaan They'd Rather Be Right vuodelta 1954, on supertietokone Bossy kykeneväinen antamaan ihmisille yliaistillisia voimia, ikuisen nuoruuden ja jopa kuolemattomuuden jonkinlaisen tietokoneistetun terapian avulla. Tämä voi kuullostaa kahelilta ja vakuutan, että se kirjan lehdillä myös on sitä. Ihmettelen suuresti tämän nykyisin täysin unohdetun romaanin ilmestymisaikaista huomattavaa suosiota sf-piireissä. Bossy muuten on lehmän nimi, vastannee suunnilleen suomalaista Mansikkia, ja syy nimeen on ilmeinen ainakin tämän pokkarikannen perusteella (pokkarikustantaja katsoi aiheelliseksi antaa teokselle myyvemmän nimen The Forever Machine).

Mielenkiintoinen on myös Arthur C. Clarken luultavasti tunnetuin novelli "The Nine Billion Names of God" eli "Jumalan yhdeksän biljoonaa nimeä" (1953), jonka juonen luultavasti useimmat lukijat tuntevat. Siinähän tiibetiläinen luostari hankkii tietokoneen hoitaakseen loppuun sen tehtävän, jota varten ihmiskunta alun alkaen luotiin, eli kirjoittamaan muistiin kaikki Jumalan yhdeksän biljoonaa nimeä. Projekti kestää useita kuukausia ja kun se päättyy on ihmiskunta tehtävänsä täyttänyt ja siis tarpeeton. Niinpä novellin viimeinen lause kuuluu seuraavasti: "Heidän päänsä päällä alkoivat tähdet turhia kiirehtimättä yksi toisensa jälkeen sammua". Olisin kovin kiinnostunut tietämään onko joku tänä päivänä kirjoittanut ohjelmaa suorittamaan tätä perimmäistä tehtäväämme. Sen pitäisi olla suhteellisen yksinkertaista, joskin se epäilemättä edellyttäisi tiettyä perehtymistä tiibetin kieleen, sen kielioppiin ja kirjaimistoon. Erityisesti haluaisin tietää kauanko tulostus nopeimmilla käytettävissä olevilla printtereillä kestäisi ja tietenkin sen mitä tapahtuu kun urakka on päätöksessä...

Mutta takaisin historiaan. Tietokoneet nähtiin jo 1950-luvulla usein älyn seuraavana, lopulta ihmisen syrjäyttävänä kehitysvaiheena. Myönteisessä mielessä asiaa käsitteli Asimov novellissa "Viimeinen kysymys" (1956, Aikakone, 2/87), jossa tietokone MULTIVAC lopulta sulautettuaan itseensä kaiken olevaisen asettuu luojajumalan tehtävään. Uhkaavamman tulevaisuudenkuvan tarjoaa hyvin lyhyessä tarinassa "Answer" Fredric Brown vuonna 1954. Jutun juoni lienee monelle tuttu, sillä sitä on kerrottu vitsin muodossa milloin missäkin. Itse muistan nähneeni sen jollain Valittujen Palojen huumoripalstalla joskus 60-luvulla. Lyhyesti siis: Galaksin kaikkien 96 miljardin asutun planeetan keskustietokoneet on liitetty yhteen yhdeksi hirmuiseksi verkoksi ja tälle konehirviölle esitetään kysymys "Onko olemassa jumalaa", jolloin kuuluu jylisevä ääni, joka vastaa: "Kyllä, nyt on olemassa jumala!". Tällöin tietokoneoperaattori kalpenee, ryntää sulkemaan konetta, jolloin salama kirkkaalta taivaalta lyö hänet kuoliaaksi ja tarina päättyy.

Ruotsalainen, sittemmin fysiikan Nobel-palkinnon saanut Hannes Alfven tutki näitä samoja asioita hieman vakavammassa hengessä romaanissaan Sagan om den stora datamaskinen, joka ilmestyi vuonna 1966 salanimellä Olof Johannesson. Kirjan englanninkielisiä laitoksia on ainakin kolmella eri nimellä, yksi niistä raflaavasti The End of Man?. Teos on älyn lyhyt historia maa-planeetalla, jonka oletettu kirjoittaja etäisessä tulevaisuudessa näkee ihmisen pelkkänä ohimenevänä välivaiheena koneiden evoluutiossa. Mistään ei käy ilmi onko kertoja yksi viimeisistä ihmisistä vaiko jokin tulevaisuuden tekoäly. Romaani on Olaf Stapledonin hyvin tunnettujen teosten tapaan vailla henkilöitä (eli samaistumiskohteita) ja siten varsin kuiva mutta kylläkin hyvin selvänäköinen ja ajatuksia herättävä. Kirjoittaja ei näytä pyrkineen niinkään kaunokirjalliseen esitykseen kuin pikemminkin popularisoimaan ajatuksiaan tietokoneiden ja tietotekniikan luonteesta ja merkityksestä.

Tietokoneet koettiin siis tieteiskirjallisuudessa paljon useammin uhkana kuin siunauksena, mikä voi tuntua merkilliseltä, kun muistaa science fictionin aikanaan melko kritiikittömän teknofiilisyyden. On tietysti mahdollista, että kirjoittajat yksinkertaisesti laskelmoivat kielteisten tarinoiden myyvän paremmin kuin myönteisten (utopiathan tapaavat olla aika tylsiä), mutta taustalla oli todellisuudessa mitä luultavimmin jonkinlainen alitajuinen tietotekniikan pelko. 1950-luvun tietokoneet olivat suunnattomia kolosseja, joita korkeasti koulutetut insinöörit, jonkinlainen tieteen ja teknologian papisto, hoitelivat ja joiden toimintaperiaatteet olivat tavallisille kuolevaisille käsittämättömiä. Meidän on muistettava, että tietokoneesta on useimmille ihmisille tullut ystävä ja tuttu vasta 1980-luvulla. Tietokoneista tuli myös ennen pitkää jonkinlaisia teknokraattisen vallan ja alistamisen symboleja. Niiden katsottiin mahdollistavan yksityisten ihmisten kontrolloinnin ja valtion valvonnan kaikilla elämän aloilla, jonkinlaisina vuoden 1984 toimeensaattajina. Tuolloin ei enempää tieteiskirjallisuudessa kuin todellisessa elämässäkään yleensä vielä osattu kuvitella tietokoneiden ilmaantumista joka toiselle pöydälle. Mutta älkäämme silti unohtako, että eivät vanhat pelot mitenkään turhia olleet. Luulen, että tietokoneiden tuttuus tänä päivänä on saanut meidät unohtamaan että niitä yhä käytetään samoihin tarkoituksiin kuin ennenkin.

Monet 1950- ja 1960-lukujen tarinoista pyörivät tietokoneen logiikan ja ihmisen logiikan eroavaisuuksien ympärillä ja kirjailijat näyttävät tunteneen tarvetta osoittaa ihmisen ylemmyyden muka kaikkitietävään tietokoneeseen nähden. Hyvin pian muodostui aivan kliseenomaiseksi tarinajuoni, jossa tietokoneelle esitetään kysymys, johon ei ole selvää kyllä tai ei vastausta, jolloin tietokone, tuon ajan kolossien suurennettu versio tietenkin, putket ja transistorit savuten menehtyy hermoromahdukseen. Joskus käy tietysti toisinkin. Tarinan sankari menehtyy tietokoneen yksituumaisuuden vuoksi koska laite kieltäytyy jostain yksinkertaisesta tehtävästä, joka edellyttää joitain epäloogisia toimenpiteitä. Näin esimerkiksi Gordon R. Dicksonin novellissa "Monkey Wrench" vuonna 1951 tai Walter M. Millerin novellissa "I Made You" vuonna 1954.

Ihmiskunta kaikkivaltiaiden tietokoneiden ikeen alla oli nyt vakiintunut yhdeksi ajan tieteiskirjallisuuden vakioteemoista. Philip K. Dickin romaanissa Vulcan's Hammer (pienoisromaani 1956, kirjaversio 1960) on yhteiskunnan kontrolli ydinsodan jälkeen luovutettu tietokoneelle, joka pitää yllä staattista ja muuttumatonta yhteiskuntamallia. Konflikti ja vallankumous on tietenkin väistämätön ja käy ilmi että hallitseva tietokone ei suinkaan ole pelkkä puolueeton kontrolloija vaan tekoäly, joka on valmis taistelemaan oman olemassaolonsa puolesta. Englantilaisen D.F. Jonesin romaanissa Colossus (1966) länsivaltojen supertietokone ja Neuvostoliiton vastaava pääsevät yhteyteen keskenään, näin syntynyt uusi entiteetti tulee tietoiseksi itsestään ja ottaa luonnollisesti koko maailman hallintaansa. Kuten arvata saattaa, eivät nämä Jonesin tietokoneet juuri välittäneet robottien laeista, joilla Asimov sitoi omat tietokoneensa tottelevaisuuteen ja kuuliaisuuteen ihmiskuntaa kohtaan.

Vielä vähemmän niistä välitti Harlan Ellisonin tietokone novellissa "I Have No Mouth and I Must Scream" vuonna 1967. Kyseessä on jonkinlainen äärimmäinen ja lopullinen tietokonepainajainen. Viisi ihmistä on kaikkivoipan tietokoneen vankeina, on ollut jo kauan: "Se oli sadas ja yhdeksäs vuotemme tietokoneessa", sanoo tarinan kertoja novellin alussa. Tilanteen syntyä ei selvitetä eikä ulospääsystä ole mitään toivoa. Koneella on äly mutta ei tunteita, ainakaan myönteisiä, ja se käyttää vankejaan omien sadististen oikkujensa tyydyttämiseen. Kirjailija ei ratkaise tilannetta ja sikäli kuin lukija voi päätellä, on kertoja tuomittu tietokoneen ikuiseksi orjaksi. Tätä novellia on tulkittu monella tavalla ja minä olen taipuvainen käsittämään sen allegoriaksi ja varoitukseksi tietokoneiden uhkaavasta ylivallasta ja kontrollista.

1960-luvun puolivälissä alkoi tieteiskirjallisuudessa näkyä myös uudenlaista suhtautumista tietokoneisiin. Ne eivät enää aina olleet asimovilaisen paternalistisia ihmiskunnan auttajia enempää kuin armottoman loogisia ja julmia alistajiakaan. Samana vuonna Jonesin Colossuksen kanssa ilmestyneessä Robert Heinleinin romaanissa The Moon Is a Harsh Mistress eli suomeksi Kuu on julma kohtaamme yhden tieteiskirjallisuuden ensimmäisistä todella persoonallisista tietokoneista, joka on yksi kuun maata vastaan suunnatun vallankumouksen johtajista, ei siis enää uhka eikä isähahmo vaan liittolainen ja työtoveri. Ongelmana on minun mielestäni Heinleinin tekoälyn liian suuri ihmismäisyys. Se ajattelee liian ihmismäisesti ollakseen todella uskottava.

Aivan toisenlainen ja huomattavasti realistisempi suhtautuminen tietokoneisiin löytyy Samuel Delanyn romaanista Nova (1967), joka myös esittää jotain uraa uurtavaa. Tässä romaanissa ovat tietokoneet arkipäiväisiä joka paikan kapistuksia, ja niitä käytetään, tai pikemminkin niiden ohjaamia laitteita käytetään, kytkemällä ihmisten hermopäätteet suoraan yhteyteen koneiden kanssa. Delanyn maailmassa tämä on aivan jokapäiväistä rutiinia ja käytännöllisesti katsoen kaikilla aikuisilla on hänen maailmassaan koskettimet valmiina ranteissaan tai jossain muussa ruumiinosassaan tietokoneeseen liittymistä varten. Delanyn tietokoneet ovat pelkästään työkaluja ilman omaa tietoisuutta ja olemassa ihmistä varten, eivät hänen yläpuolellaan tai edes rinnallaan. Delanyn maailma on ihmisten maailma ja kun asiaa mietin, hyvinkin toivottava utopia.

Frank Herbert tunnetaan parhaiten Dyynistä (1965), jonka maailmassa ei ole lainkaan tietokoneita sillä ne on hävitetty vuosituhansia ennen romaanin tapahtumien alkua ja niiden virkaa toimittavat äärimmilleen treenatut ihmiset, mentatit. Dyyniä seurannut romaani Destination Void (1966) puolestaan tutkii uudenlaisen tietokoneen rakentamista, ei vain hyvin monimutkaisen sellaisen vaan nimenomaan tietoisen ja osittain biologisen koneen konstruoimista. Destination Void on tärkeä kirja siksi, että kirjailija ei pelkää esittää tekoälyn luomiseen liittyviä eettisiä ja filosofisia kysymyksiä, kuten kysymystä koneen mahdollisesta vapaasta tahdosta. Hän tutkii niitä mutta ei vastaa niihin, mistä häntä tuskin kuitenkaan varsinaisesti voidaan syyttää. Eihän niihin vielä tänäkään päivänä ole definitiivisiä vastauksia esitetty.

Vuosikymmenen tietokone oli kuitenkin Arhur C. Clarken ja Stanley Kubrickin HAL 9000. HAL on 2001:n (1968) henkilöhahmoista kaikkein inhimillisin. Sillä on oma tahto, tunteet ja tavoitteet joita se ajaa häikäilemättömästi. Lyhenne HAL muuten saadaan nimestä IBM hyppäämällä yksi kirjain taaksepäin kustakin kirjaimesta, joskin Clarke itse on vuonna 1972 ilmestynessä teoksessaan The Lost Worlds of 2001 tämän ehdottomasti kiistänyt sanoen kysymyksessä olevan pelkän sattuman. Toisaalta hän mainitsee IBM:n avustaneen huomattavasti 2001:n teossa, joten ehkäpä hän ei vain halunnut suututtaa anteliaita ja rahakkaita sponsoreitaan. Yhtä kaikki, minusta HAL 9000 edustaa kuitenkin tietokonetyyppiä, josta tieteiskirjallinen aika oli melkein saman tien jättämässä, persoonallista tietokonetta kuten Heinleinin Mike mutta samalla oman vuosikymmenensä tuotetta. Tulevaisuudelle antoi suuntaa, kuten 1980-luvu sittemmin on osoittanut, ennemminkin Delany kuin Clarke tai Heinlein.

1960-luvulta lähtien ovat useat kirjailijat tutkineet mahdollisuuksia koodata elävän ihmisen persoona tietokoneeseen. Sellainen romaani on Charles L. Harnessin avaruusooppera The Ring of Ritornel (1968), jossa ihmisen tietoisuus muutetaan sähköisiksi impulsseiksi tietokoneen muistiin. Näin persoonallisuus jää eloon vaikka ruumis onkin kuollut. Tämä on kuitenkin vain sivujuonne huomattavan monimuotoisessa ja -tasoisessa romaanissa. Todellisen ilon tästä aiheesta otti irti John Sladek yhdessä parhaista romaaneistaan The Müller-Fokker Effect vuonna 1970. Romaani sai aluksi varsin huonon vastaanoton, jonka seurauksena kirjailija jätti romaanikirjoittamisen melkein vuosikymmeneksi, mutta sittemmin sen arvostus on pelkästään noussut. Teos on villi satiiri amerikkalaisen elämänmuodon kummallisuuksista ja sitä on oikeastaan mahdoton kuvailla lyhyesti. Siteeratakseni erästä lähdeteosta: "Musta satiirinen komedia miljonääritirkistelijästä, joka päättää astua salaa tarkkailemansa perheen saippuaoopperaelämään. Hän tappaa perheen isän sotilaallisessa kokeessa, varastoi tämän persoonallisuuden supertietokoneen reikänauhalle, tekee tämän vaimosta television ruokamainosten kuningattaren ja lähettää hänen poikansa sadistiseen sotilaskouluun". Tämä on siis vasta alkua. Sittemmin nämä tietokonenauhat myydään armeijan ylijäämänä ja asiat alkavat hieman mutkistua.

1970-luvulla tutkivat monet kirjailijat tietokoneiden mahdollista väärinkäyttöä lähitulevaisuudessa, seuraten trendejä, jotka meidän sosiaaliturvatunnusyhteiskunnassamme tuolloin jo selvästi olivat nähtävissä. Näistä teoksista mainitsisin englantilaisten D.G. Comptonin The Steel Crocodilen (1970) ja John Brunnerin Shockwave Riderin (1975). Molempien romaanien juuret ovat tukevasti meidän ajassamme ja Comptonin teos on itse asiassa luettavissa tämän päivän thrillerinä. Sen päähenkilöt soluttautuvat salaiseen tutkimuslaitokseen, jossa kehitetään tietotekniikkaa ihmisten välittömään manipulointiin. Romaani on pessimistinen. Päähenkilöt epäonnistuvat ja tuhoutuvat. Brunner puolestaan liikkuu ensi vuosisadalla maailmassa, jossa ihminen on tietokoneiden tarkasti valvoma kehdosta hautaan eikä ns. yksityisyyttä enää ole, sillä kaikki tieto kaikista on saatavissa tietoverkoista. Kyseessä on myös luultavasti ensimmäinen hakkeriromaani sillä päähenkilö seikkailee verkossa ja saa käsiinsä koodeja, jotka mahdollistavat pääsyn myös tavallisilta pulliaisilta salattuihin tiedostoihin. Ei siis mikään ihme että tämä teos oli aikanaan jonkinlainen kulttiromaani varhaisten hakkereiden keskuudessa. Brunner puhuu jopa jonkinlaisista tietokoneviruksista ja Shockwave Rideria voitaneen pitää yhtenä onnistuneimmista tieteiskirjallisista tulevaisuuden ennakoinneista. Tämä romaani on, kuten Delanyn Novakin, luettu yhdeksi cyberpunk-suuntauksen edelläkävijöistä vaikka kirjailija tämän oletuksen on tiukasti useassa yhteydessä kiistänytkin.

Viimeisenä kirjallisuusesimerkkinä en malta olla mainitsematta yhtä tolkuttomimmista koskaan lukemistani tietokoneromaaneista. Kysessä on amerikkalaisen, aikoinaan jonkinlaisena vastakuttuuriguruna maineeseen nousseen, Theodore Roszakin Bugs vuodelta 1981. Se edustaa aivan uutta genreä, tietokonekauhuromaania. Siinä telepaattinen lapsi saa tietokoneet tuottamaan hyönteisen kaltaisia olentoja, jotka aluksi aiheuttavat ihottumaa, sitten alkavat purra ja lopuksi syödä ihmisiä. Näin ollen tietokoneet on pysäytettävä ja koko länsimainen sivilisaatio uhkaa jähmettyä raiteilleen. Tämä kummajainen lienee nähtävä jonkinlaisena humanistikirjailijan piilevien tietokonepelkojen heijastumana. Sanoisin että tämä romaani on niin huono että se oikeastaan on aika hyvä. Suosittelen.

Ecological Niche Tämän esityksen tarkoituksena oli siis tutkia tietokoneiden roolia tieteiskirjallisuudessa ja sitä minkälaiseksi kirjoittajat ovat nähneet tietotekniikan tulevaisuuden. Olen päättänyt jättää tarinan toistaiseksi viimeisen luvun, cyberpunkin ja sen perilliset käsittelemättä, koska aiheesta toivottavasti täällä puhuvat tai ehkä ovat jo puhuneetkin minua paljon paremmat asiantuntijat. Totean vain, että mielestäni cyberpunk on 1980-luvun tietotekniikan vallankumouksen tuote. En usko, että tätä suuntausta olisi voinut syntyä, elleivät tietokoneet olisi tulleet tietokonekeskusten ja suuryritysten tarkoin vartioiduista, ilmatiiveistä ja pölyttömistä holveista melkein keiden tahansa ulottuville. Tämän esitelmän päätöskuvaksi sopinee tämä visio suuresta tietokoneesta, joka kelpaa enää lintujen ja pienten jyrsijöiden asuinsijaksi.



Takaisin Aikakoneen arkistoon


Takaisin sivun alkuun