Kuinka ryöstin Sammon
Ian Watson
Esitelmä, julkaistu aikaisemmin Aikakoneen numerossa 1-2/1994-95
Kunniavieraspuhe, jonka Ian Watson piti Aikacon'94:ssä Tampereella sunnuntaina 9. tammikuuta 1994. Suomennoksen on käsikirjoituksesta tehnyt Leena Peltonen. Alkukielinen teksti on sittemmin julkaistu brittiläisen fanzinen Imagine numerossa 2 (June/July 1995) osittain uudelleenkirjoitettuna.
Sammon ryöstäjä saapuu Pohjolaan!
Ian Watson saapumassa Tampereelle tammikuun alkupäivinä 1994. (kuva: Juhani Hinkkanen)
Kun pääsen takaisin Englantiin, kirjoitan viimeiset pari lukua romaaniin nimeltä The Fallen Moon. Se on toinen kirja vähän erikoislaatuista eeposta,jonka parissa olen paiskinut töitä viimeiset kaksi vuotta - ja siihen on innoittanut teidän oma suurenmoinen eepoksenne Kalevala.
Ensimmäinen kirja, nimeltään Lucky's Harvest ilmestyi Englannissa jo viime syyskuun puolivälissä. Sen julkaisi Victor Gollancz ja kauniin kannen on maalannut Jim Burns. Yhdessä - ja jopa erikseenkin - Lucky's Harvest ja The Fallen Moon ovat kunnianhimoisimmat ja mittavimmimat teokset, joihin milloinkaan olen ryhtynyt. Lucky's Harvest on 537 sivua - 195.000 sanaa, ja The Fallen Moon tulee olemaan samaa luokkaa.
Oikeastaan nämä kaksi kirjaa ovat yhtä ja samaa pitkää romaania eivätkä kirja ja sen erillinen jatko-osa. Tarinakokonaisuus on jaettu kahteen osaan koska 1100-sivuinen kirja olisi hiukan massiivinen, ja niin olisi sen hintakin.
Annoin näille kahdelle kirjalle yhteisen nimen Mana. Siten Lucky's Harvest on alaotsikoltaan "Manan ensimmäinen kirja", ja The Fallen Moon on "Manan toinen kirja".
Termi mana on peräisin eteläisen Tyynenmeren saarilta. Antropologien ansiosta Mana on varsin tuttu käsite englanninkielessä ja tarkoittaa "yliluonnollista voimaa ihmisessä, paikassa tai esineessä".
Sattumoisin suomenkielessä mana on tuonpuoleisen jumala, Manala - ainakm lukemani hakemiston mukaan. Ja tässä kohdassa minun täytyy pyytää anteeksi kaikkia virheellisiä ääntämyksiäni ja väärinkäsityksiäni. Niitä on epäilemättä lukuisia! Mutta itse asiassa en piittaa siitä kovin paljon johtuen siitä tavasta, jolla mielikuvitukseni usein toimii.
Jos tietää jostakin aiheesta kaiken, se saattaa toisinaan rajoittaa omaa mielikuvitusta, kahlita sitä sitovilla vaateillaan. Ne kirjoittamani tarinat,jotka ovat omia suosikkejani, syntyvät usein siten, että tiedän jotakin ja keksin vapaasti siltä pohjalta. Kalevala oli minulle tärkeä, koska sen henkilöt ja tapahtumat sytyttivät mielikuvitukseni tuleen. Se tuli on levinnyt varsina kauas lähtökohdastaan. Nyttemmin ihmettelen, tiedänkö enää ollenkaan, mistä todellisessa Kalevalassa on kysymys! No, kenties tuo on liioittelua. Mutta nyttemmin tunnen paljon paremmin itse keksimäni maailman nimeltä Kaleva kuin henkilöideni ja paikkojeni ja olosuhteideni alkuperäisen inspiraation lähteen.
Eräs kriitikko kirjoitti minusta kerran: "Minkä toiset näkevät yhteensattumana, lan Watson näkee yhteytenä." Olin siis ilahtunut havaitessani tuon antropologisen Manan ja suomalaisen mytologian Manan välisen yhteyden. Sitä voisi nimittää 'taivaan mannaksi', vaikka sillä ihmeenomaisella ruoalla, jota Raamatussa satoi taivaasta, ei mitenkään voi olla mitään yhteyttä sen enempää Suomen kuin Tyynen Valtamerenkään kanssa. Sana 'manna' juontaa hebrean kielen sanasta 'man', joka merkitsee lahjaa, tai mahdollisesti hebrean sanoista 'man hu?',joka merkitsee 'mitä se on?'
Monet kirjailijat tuntevat ilmiön,jota voisi nimittää 'kirjastodemoniksi'. Arvelet, että on jotakin, mitä sinun pitäisi tietää - mutta et tarkalleen tiedä, mitä se on. Kävelet kirjastoon tai antikvariaattiin - ja äkkiä, hämmästyksen ja tunnistamisen sekaisin tuntein löydät täsmälleen sen, mitä tarvitset. Siinä se on, odottamassa sinua - ennakoimattomana, mutta tarpeellisena.
Palataan ajassa kolme vuotta taaksepäin. Olin jo pitkään halunnut kirjoittaa laajamittaisen kirjan. Edellinen 'laajamittainen' yritykseni oli ollut The Book of the River -trilogia, joka julkaistiin vuosina 1984-1985. Ehkä ne kolme osaa eivät näyttäneet erityisen laajalta - paitsi Amerikan Science Fiction -kirjakerhon julkaisemassa laitoksessa, jossa ne olivat yksissä kansissa. Halusin asuttaa kokonaisen maailman.
The Book of the River tapahtuu pitkän joen rannoilla. Alueet kauempana joesta eivät ole asuttavia. Siksi se maailma on jokseenkin lineaarinen. Kartan poikki kulkee suora linja. Kuvitelmieni Kaleva käsittää toisaalta paljon leveämmän seudun - kokonaisen valtavan alueen.
 Kirjastodemonin nimi tässä tapauksessa on Eeva Jaeger, Suomen cyberpunk-kuningatar. Minut kutsuttiin vuonna 1991 Jyväskylän Kesään. En ollut lukenut Kalevalaa, eikä minulla ollut erityisempää aikomustakaan lukea sitä. Ei tuntunut siltä, että Kalevalalla olisi minulle mitään erityisempää merkitystä.
Mutta kun pääsin tapaisin Englantiin, Eeva lähetti minulle pari kirjaa. Toinen oli Eino Leinon runokokoelma Helkavirsiä.
Niin pian kuin luin Helkavirret, nuo Kalevalan hengessä kirjoitetut tiiviit helmet lumosivat minut, ja näin miten ihmeellisesti niiden teemat osuivat yksiin omien kiinnostuksenaiheideni kanssa kirjoittajana, ja science fiction -kirjoittajana. Sanan mahdin teema, samanististen rituaalien vaihtoehtoinen maailmannäkemys, toisenlainen tietoisuuden taso, ja psykologiset pakkomielteet - raivo, mustasukkaisuus, ahneus, himo ja muut maniat.
Henkilöiden ja tilanteiden epämääräiset haamut alkoivat muotoutua miltei samassa.
Eeva oli myös ystävällisesti lähettänyt minulle suomalaisen keittokirjan, mahdollisesti siksi, että söimme yhdessä herkullisen päivällisen kalaravintolassa. Keittokirja oli täsmälleen oikea kirja Leinon runojen seuraksi, sillä nyt olisi henkilöilläni sopivaa ruokaa syötäväksi.
Ja minä tiesin, että minun oli ehdottomasti luettava koko Kalevala niin pian kuin mahdollista.
Ostin siis käännöksen - ja vaikeroin epätoivosta. Se käännös noudatti alkuperäistä runomittaa, jonka tarkoitus oli jäljitellä suomalaista mittaa. Sehän on tietysti sama runomitta, jota amerikkalainen runoilija Longfellow lainasi melko naurettavaan Song of Hiawathaansa - jonka tarkoituksena oli olla Amerikan intiaaniheimoille samaa kuin Kalevala Suomelle, nimittäin kansallinen, tai ainakin etninen, eepos. Tämä runomuoto saattaa kuulostaa ihmeelliseltä ja notkealla ja lyyriseltä suomenkielellä. Englanniksi se taatusti vaivuttaa lukijan uneen kolmenkymmenen säkeen matkalla. Tumti-tumti-tumti-tumti, tumti-tumti-tumti-tumti. Kaikeksi onneksi onnistuin sitten saamaan käsiini elävän käännöksen, jonka runoilija Keith Bosley oli laatinut paljon vapaammalla runomitalla.
Englanniksi ero on ällistyttävä.
Tässä ovat vanhan käännöksen neljä ensimmäistä säettä:
- I am driven by my longing
And my understanding urges
That I should commence my singing
And begin my recitation.
Tumti-tumti, kaikki nukkuvat..
Ja tässä on Bosleyn käännös:
- I have a good mind
take into my head
to start singing
begin reciting.
Samassa hetkessä ääni on kiihkeä, eloisa, voimallinen.
Kun luin Kalevalan tämän version, henkilöideni ja ideoideni haamut kävivät minulle heti vankemmiksi ja selkeämmiksi.
Eräs Kalevalan piirre, joka sai minut innostumaan, on se keskeinen osa, joka kielenkäytöllä itsellään on. Kielen ja todellisuuden välinen suhde on keskeinen teema ensimmäisessä romaanissani Yhteyksiä (The Embedding), jonka Book Studio on julkaissut suomeksi. Missä mitassa Sana edustaa Maailmaa, tai kätkee Maailman meiltä? Käytin ideaa keinotekoisesta kielestä ja toisenlaisesta tietoisuuden tasosta tutkiakseni, olisiko mahdollista luoda jotakin, mitä voisi nimittää 'universumin yleiseksi kieliopiksi', tuottaa kieli, joka ilmentää perimmäistä todellisuutta ja siten avaa todellisuuden itsensä tarkasteltavaksenune - ja hallittavaksemme.
Eräs Kalevalan samanismin keskeisistä uskomuksista on tietenkin se, että Sana hallitsee Maailmaa. Jos onnistut löytämään oikeat sanat tai kaavat - sanat jotka kuvailevat ilmiöiden alkusyntyä - saat niistä tarvittavan voiman. Et pysty rakentamaan merikelpoista alusta, ellet tiedä tarvittavia sanoja. Et pysty takomaan miekkaa, ellet kykene kuvaamaan raudan syntyä. Koko Kalevala onkin tosiasiassa maagisten loitsujen kokoelma, jonka Elias Lönnrot on hyvin taitavasti koonnut palapelin paloista niin, että niistä muodostuu kohtuullisen johdonmukainen kertomus.
Muutama varhaisista scienee fiction -romaaneistani lainasi melkoisesti samanismista. Alien Embassyssa ammensin Tiibetin tantrisesta samainismista luodakseni tulevaisuuden maailman, jossa näyttää siltä, että matkat tähtiin ovat psyyken matkoja, samanlaisia kuin samaanin tekemät henkimatkat. Käytin samanismia taas romaanissa God's World todellisen tähtialuksen ilmeisenä voimanlähteenä sen matkalla toiseen tähteen.
Kahdessa Mana-romaanissani minulla on maailma, jonne ihmisasuttajat matkustavat avaruudessa kulkevan olomuodon, eräänlaisen elävän asteroidin avulla, jota tietysti sanotaan Ukoksi.
Ja tuossa vieraassa maailmassa kykenevät tietyt henkilöt hallitsemaan toisia ihmisiä ja esineitä ja tapahtumia puheensa voimalla. Kun tarina kerrotaan kyllin voimallisesti, se saa asiat tosiaan tapahtumaan. Ja ihmiset ovat pakkomielteidensä uhreja, mana-energian aiheuttamien manioiden uhreja.
Minua on aina kiinnostanut ihmismielen ohjelmoiminen, se, missä määrin me yleensä toimimme 'psyykkisen automaattiohjauksen' varassa - ja missä määrin meillä on mahdollisuuksia ohjehnoida itsemme uudestaan kohti laajempaa tietoisuutta.
Tästä on Lucky's Harvestissa ja The Fallen Moonissa varsinaisesti kysymys: tietoisuuden hallinnasta ja kartuttamisesta - ja todellisuuden ja maailmankaikkeuden olemuksesta.
Ja yhtä hyvin silkasta kerronnan kiihkosta, kun käsitellään intohimoa, kilpailua, kostoa, eroottista vimmaa, rakkautta ja vihaa, kaipuuta ja muita suuria dramaattisia tunteita, joita Kalevala on niin täynnä.
Rakenteet ja mallit ovat aina kiehtoneet minua. Sain ensimmäiseen romaaniini vahvat vaikutteet Claude Lévi-Straussin strukturaalisesta antropologiasta, ja minulla onkin taipumusta ajatella niinkuin strukturalisti - vastakkainasettelujen, kontrastien, päinvastaiseksi kääntämisen, tapahtumien ja henkilöiden, symbolien ja merkitysten transponointien termeillä, ja käsitellen käyttäytymistä kielijärjestelmänä. Ajatus ihmisten tavoista - pukeutumisen ja ruumiin koristelun merkkikielestä, ruokailutavoista, myyteistä - sanattoman kommunikoinnin keinoina on kiehtonut mieltäni jo pitkään.
Ryhdyin siis luonnollisesti analysoimaan Kalevalan tapahtumien mallia ja henkilösuhteita. Mutta samaan aikaan tein muistiinpanoja niistä muodonmuutoksista, joita noiden tapahtumien ja henkilöiden täytyisi läpikäydä tullakseen osaksi minun omaa tarinaani. Tämä (punainen muistivihko) on minun fiivistelmäni Kalevalasta - yhdessä kirvoittamiensa ideoiden kanssa. Tämän perusteella laadin kartan. Osittain se on kartoitus Kalevalasta - sen selvittämiseksi, miten kaikki liittyy toisiinsa - mutta samalla se on myös kartta omista sarastavista ideoistani siitä romaanista, jonka aioin kirjoittaa. Nämä molemmat näkökulmat sekoittuvat yhteen.
Juuri ennen kuin kirjoitin The Book of Riverin, piirsin kartan. Se oli melkein suora viiva paperinpalasella. Kaupunkien nimet jokeni varrella syntyivät kaikki kuin itsestään noin kahdessakymmenessä minuutissa.
Tällä kertaa minun täytyi piirtää kaksiulotteinen piirros kuvittelemastani maa-alueesta. Se on kovin karkea ja tyhjä luonnos. Jotkut siihen merkityt paikat (ja tapahtumat) osoittautuivat olevan aivan väärin, ne eivät kuuluneet kuvaan. Joitakin lisäsin myöhemmin kirjoittaessani. Tämä oli vain karkea opas minulle itselleni sen varmistamiseksi, etten puhuisi ristiin oman tarinani kanssa. Vielä nytkään ei Kalevasta ole parempaa karttaa, eikä ehkä tule olemaankaan. Minusta on mukavampaa, jos lukijat luovat paikan omassa mielessään, kuin liittää kirjaan täsmällistä karttaa. Minusta romaaneihin sisällytetyt kartat ovat aina heti olleet tietyn näkemyksen tyrkyttämistä ja syvästi harmillisia.
Lopulta sain aikaan seitsemäntoista sivun tiivistelmän. Ja sitten loikkasin veteen syvästä päästä. Aloin kirjoittaa. Henkilöni alkoivat oitis elää. He alkoivat kehittää ympärilleen henkilöitä ja tilanteita, joita en ollut osannut odottaakaan - ja sanoivat sillä jokseenkin lopulliset jäähyväiset alkuperäiselle juonisuunnitelmalleni.
Alkaessani kirjoittaa Lucky's Harvestia olin sen harhakäsityksen vallassa, että olin ensimmäinen englanninkielinen sf-kirjailija, joka käyttää Kalevalaa. Tietenkin minun olisi pitänyt muistaa Emil Petajan nimi. En itse asiassa ollut koskaan lukenut yhtään Petajan Kalevalaan perustuvaa avaruusoopperaa. Silti mieleeni olisi pitänyt pulpahtaa, että olin menneisyydessä sentään nähnyt hänen kirjojaan.
Mutta ei! Vasta kun olin puolivälissä Lucky's Harvestia, satuin kertomaan eräässä sf-conissa yhdelle kirjakauppiaalle, mitä minulla oli työn alla, ja hän sanoi, "Hei ... !"
Minut valtasi pakokauhu. Ostin siinä paikassa Petajan pokkarit, joista oli painokset lopussa - ja kamaliin hintoihin, jotka johtuivat siitä että painokset olivat lopussa. Kirjakauppias ainakin oli tyytyväinen. Luin yhtä vain - no, tarpeeksi todetakseni, että sillä mitä Petaja teki ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, mitä itse olin yrittämässä. Toiset kirjat seisovat yhä hyllyssäni lukemattomina - etteivät ne turmelisi minua tai antaisi muuten vaikutteita.
No, Kalevalahan on mitä olennaisimmin maaginen tarina. Maagisilla loitsuilla on siinä keskeinen rooli. Ja minä olen kirjoittanut toisen tähden realistisesti kuvatulle planeetalle, ja tuonut siihen tietyn määrän korkeaa teknologiaa - mutta se, mitä voisi nimittää maagiseksi ilmiöksi, on myös mukana.
Oma asennoitumiseni on pohjimmiltaan rationaalista ja tieteellistä, vaikka kaunokirjallisuudessani usein seuraankin fantasiallisia vaistojani ja sallin symbolismin, metaforien ja kuvakielen toimia tarinoideni käyttövoimana. Perimmäinen ajattelutapani - kaiken pohjalla oleva ote - on järkiperäinen. Mutta osoittautuu, että kirjoittamani tarinat ovat usein varsin outoja ja merkillisiä. Toivoakseni tuloksena tästä on, että outous ilmenee vakuuttavana ja realistisen uskottavana, ja arvostelijat tuntuvat yleensä olevan sitä mieltä, että näin on.
 Ja nyt haluaisin sanoa jotakin surrealismista.
Kuinka luokittelisin Kalevan maailmaan sijoittamani valtaisan tarinan? Siinä on science fictionin 'tuntu'. Enkä kuitenkaan usko, että sitä voisi suoralta kädeltä luokitella 'tieteiskirjallisuudeksi' - sen irrationaalisen aineksen tähden.
Mutta ei sitä voi kuvata 'fantasiaksikaan'. Ei siinä ole fantasian tuntua. Se sijoittuu science fictionin käsitemaailmaan. Se on kirjoitettu enemmän scienee fictionin kuin fantasian kielellä.
Pitäisikö minun nimittää sitä 'tieteisfantasiaksi'? En ole koskaan oikein pitänyt siitä sanasta. Minusta se viittaa tieteiskirjallisuuteen, jota kirjoitetaan ihmisille, jotka eivät tiedä kovin paljoa tieteestä tai universumista, jossa eläinme, ihmisille, joille tiede on pelkkä somiste.
Tekisi mieleni väittää, että kirjoitan paraikaa 'tieteissurrealismia'.
Tieteen ja surrealismin välillä on aikamoinen yhteys - ja sillä on paljon tekemistä omien tavoitteideni kanssa kirjailijana.
Palataksemme ensiromaaniini Yhteyksiä - kielen luonteeseen liittyvien tieteellisten tutkimusten kanssa sellaisina kuin ihmiskunta ja Maassa vierailevat muukalaiset ne mielsivät - eräs kirjan keskeisistä innoittajista oli ranskalainen surrealisti nimeltään Raymond Roussel.
Minun pitäisi kai selittää, että ranskalainen kirjallisuus on antanut minulle vahvoja vaikutteita - aivan kuten ranskalainen antropologiakin Lévi-Straussin hahmossa. Suoritettuani yliopistossa välitutkinnon englantilaisesta kirjallisuudesta tein kaksivuotisen tutkimuksen 1800-luvun ranskalaisesta kirjallisuudesta, erityisesti Flaubertista ja Baudelairesta.
Vuonna 1932 julkaisi Roussel sangen pitkän upotetun runon nimeltä "New Impressions of Africa" (vrt. Matti Savolainen: Kielen ja mielen upotuksia, Aikakone 2/93). Lauseet uppoavat lauseisiin jotka uppoavat lauseisiin niinkuin kiinalaisrasiat, niinkuin venäläiset maatuskanuket. "Embedding" on kielitieteen termi tällaiselle upottamiselle. Roussel suunnitteli valmistuttaa lukulaitteen, joka olisi muodoltaan kuin tietynlainen pyörivä pöytä. Raot pöydän pinnassa paljastaisivat - ja nostaisivat upoksista - alapuoliseen tasoon piirretyn runon syntaksin. Näin hänen runonsa voitaisiin lukea - vaikka se saattaisi olla vielä hämmentävämpi kuin paperilla! Upotukset upotusten sisällä vaativat tietysti suuria mielen ponnistuksia yrittettäessä ymmärtää kokonaista lausetta. Käytin ideaa keinotekoisesta kielestä, joka koostuisi hyvin monimutkaisista upotuksista, keinona pakottaa pienten lasten tajunta laajenemaan, kun heitä koemielellä kasvatettiin oppimaan se ainoana kieleiiään.
Rousselin runon olemassaolo oli ensimmäinen varsinainen mielikuvituksen kipinä, joka sai minut kirjoittamaan Yhteyksiä - ja löytämään siten science fictionin kehykset Noam Chomskyn lingvistisille teorioille sekä kysymykselle siitä, missä määrin kieli edustaa todellisuutta. Chomsky uskoi "yleiseen kielioppiin", joka syvimmiltään on yhteinen kaikille ihmisolennoille ja syntynyt osana meidän evoluutiotamme. Tämä syvä yhteinen syntaksi, joka piilee kaikissa kielissä, tekee ihmislapselle mahdolliseksi oppia minkä tahansa ihmisten kielen. Kuvastavatko kielen mallit siis objektiivista todellisuutta yhtä syvällä tasolla? Synnyttäisivätkö alienit, jotka kehittyisivät samanlaisessa ympäristössä kuin meidän, siten kieliä, joita me kykenisimme ymmärtämään? Synnyttäisivätkö alienit, jotka kehittyvät erilaisessa ympäristössä - sanotaan vaikka Jupiterin kaasupilvissä leijuen - kieliä joita me emme mitenkään voisi ymmärtää?
Mainitsen Jupiterin - mutta tietenkin meillä on vieraita älyn muotoja täällä Maassakin, nimittäin valaat ja delfiinit. Vuosikausia jatkuneet tutkimuksetkaan eivät ole toistaiseksi pystyneet varmuudella osoittamaan, käyttävätkö valaat tai delfiinit 'kieltä'. Tartuin tähän ongelmaan toisessa romaanissani The Jonah Kit.
Kieli on tietenkin syvästi metaforista - kätketyllä tavallaan. Melkein kaikki sanat ovat piilotettuja metaforia, joista on tullut asioiden mielivaltaisia symboleja.
Roussel oli yksi tämän vuosisadan suuria eksentrikkoja. Hän peri suuren omaisuuden ja käytti sen oikkujensa tyydyttämiseen. Kerran hän purjehti Intiaan omalla jahdillaan, jossa oli täysi miehistö. Koko matkan ajan hän pysytteli hytissään kirjoittamassa. Viimein eräänä päivänä kapteeni ilmoitti hänelle, että Intian rannikko on näkyvissä. Roussel astui kannelle ja tuijotti horisontissa häämöttävää etäistä tuhrua. Hän julisti, "Ah, olen siis nähnyt Intian." Ja hän komensi välittömästi kääntämään aluksen ja palaamaan Marseilleen Ranskaan.
Itse asiassa oikku ei ole aivan oikea sana. Roussel oli vakuuttunut omasta neroudestaan, vaikka hänen näytelmänsä ja muut työnsä olivat yleisen pilkan kohteena. Hän oli omistautunut kirjalliselle kunnialle - ja tätä kunniaa hän tavoitteli, voisi sanoa pikenmminkin tieteellisin kuin taiteellisin keinoin. Sepitteellinen tarina oli peli, jolla oli tiukat säännöt. Hän saattoi ottaa säkeen jostakin runosta tai lastenlorusta ja muuttaa sen merkityksen, vaikka äänneasu pysyi melkein ennallaan. Siten lause "Napoléon, ensimmäinen keisari", ranskaksi "Napoléon, premier empereur" muuttui pöytäliinaksi, huudahdukseksi "olé!", varjoksi, muruiksi, kädensijaksi tai sauvaksi, ilmaksi ja tunniksi (nappe, ollé, ombre, miettes, hampe, air, heure). Tuloksena on: espanjalaisia tanssijoita pöydällä. Pöytä on niin kirkkaasti valaistu, että murusetkin heittävät varjon. On myös tuulivoimalla käyvä kello.
Roussel ryhtyi sitten keksimään kertomusta, joka yhdistäisi tyydyttävästi ja mielikuvituksekkaasti nämä elementit - ja monet muut samalla menetelmällä tuotetut elementit.
Alkuperäisten informaatio-ohitusten pitäisi olla niin kaukana toisistaan kuin suinkin. Ja jokaisella tapauksella, näytti se miten absurdilta hyvänsä ensi silmäyksellä, täytyisi olla looginen paikka lopullisessa kertomuksessa.
Luovan työn kannalta tämä muistuttaa vähän sitä tapaa, jolla olen kirjoittanut suuren määrän omista novelleistani ja jopa romaaneistani - vetämällä yhteen faktoja tai teorioita tai tilanteita tai kuvia, jotka ensi silmäyksellä näyttävät olevan hyvin etäällä toisistaan. "Minkä toiset näkevät yhteensattumana, Ian Watson näkee yhteytenä."
Rousselin työt käsittelevät usein tiedemies-keksijöitä ja merkillisiä koneita. Surrealisteja ryhmänä kiehtoivat uudet laitteet ja uudet pelit. Tavoitteena oli stimuloida mieli irrottautumaan rutiinitavoistaan - ja manata esiin täysin kuvitteellinen, ei-maailmallinen ja ei-inhimillinen maailma, jotta uudet myytit voisivat syntyä. Uudet myytit - mutta silti aidot myytit.
Surrealistit tavoittelivat maagista ja myyttejä luovaa - he pyrkivät manaamaan esiin vieraan, toisenlaisen, toisaalla olevan, erilaisen. Roussel ei erityisemmin uskonut mihinkään yliluonnolliseen - mutta ihmeitä hän etsi.
Myös minä olen pohjimmiltani rationalisti vailla taikauskoja, ja käytän tieteen työkaluja eräänlaiseen maagisen tarkoitukseen, mielikuvituksekkaaseen, tajuntaa laajentavaan tarkoitukseen.
Ja mitä muuta ovat science fictionin vieraat maailmat ja science fictionin keksimät alienit kuin eräänlainen täyttymys surrealistien tavoitteelle mielikuvituksekkaista, ei-inhimillisistä maailmoista? Rousselia kiinnostivat erityisesti taidemuodot, joita voisi sanoa 'lapsekkaiksi' ja 'populistisiksi'. Hän ei ollut kiinnostunut korkeasta taiteesta, vaan matalasta. Science fictionin populaari genre, jonka alkuperä on pulplehdissä dramaattisine, värikkäine sarjakuvatyylisine kansineen, tuntuu ihanteelliselta surrealistiselta leikkikentältä.
Britanniassa pitää valtakulttuuri science fictionia vielä sen nykyisessä kypsässä muodossakin - kolmiulotteisine henkilöineenja tieteellisten ideoiden huolella tutkittuine ekstrapolaatioineen - jonakin omituisena ja typeränä.
Näin ei ole asia Ranskassa. Siellä käänsi surrealistikiijailija Boris Vian ranskaksi A.E. van Vogtin töitä, jotka nousivat suureen julkiseen suosioon. Monista syntyjään englanninkielisista van Vogtin proosatyyli vaikuttaa sangen kömpelöltä - ja hänen ideansa kutakuinkin kaistapäisiltä. Mutta Boris Vianin tehtyä van Vogtille saman kuin Baudelaire Edgar Allan Poelle - nimittäin tuotettua käännöksen, joka on alkuperäistä paljon loistavampi ja kauniimpi - pidettiin van Vogtin töitä surrealistisen koulukunnan suurena kirjallisuutena, ja kulttuurillisesti hyvin kelvollisena.
Rousselille tuli kielestä itsestään luova voima, luomisen väline - aivan niinkuin se on Kalevalassa.
Samanismin tapauksessa pitää löytää sanat veneen valmistamiseen, tai miekan. Rousselin tapauksessa pitää löytää sanat - ja sitten voivat kertomuksen tapahtumat tapahtua, tai ne voidaan tarvittaessa pakottaa tapahtumaan. Sillä surrealistit olivat sivistyneen, teollisen, teknologisen 1900-luvun samaaneja, samanisteja.
Tunnen suurta myötäelämistä kaikkea tätä kohtaan. Surrealistit tavoittelivat euforiaa - haltioitumista, jouissance, näkyä, ilmestystä - älyään harjoittamalla. Kriitikot ovat useasti maininneet minut melko 'älyllisenä' kirjailijana. Toivon, että kertomuksissani on intohimoa, eläviä tunteita ja eläviä henkilöitä runsaissa tilanteissa ja ympäristöissä, mutta tajuan että oma haltioitumisen etsintäni tapahtuu pohjimmiltaan älyllisen toiminnan kautta.
Surrealistit antoivat myös suuren arvon automaattikirjoittamiselle voidakseen niin ammentaa alitajuisista voimista. Minä itse uskon, että kannattaa antaa tarinan sisäisten, itsenäisten voimien sanella tapahtumien kulkua - vaikka rationaalinen, kriittinen mieleni joskus kiljaiseekin kauhistuksesta. Jos jotakin hyvin merkillistä alkaa tapahtua - kohota esiin kuvista ja metaforista - niin annan sen tapahtua ja luotan siihen, että syy tapahtumaan paljastuu aikanaan ja tapahtuma tulee täyttämään jonkin tarpeellisen tehtävän. Kerrontarakenteen tasolla tämä on jotakin samanlaista kuin automaattikirjoitus.
Lucky's Harvestissa ja The Fallen Moonissa on joitakin varsin outoja henkilöitä ja tapahtumia ja esineitä. Ne nousevat siitä, miten alkuperäinen lähde muuttui minun käsissäni, mieleeni kohonneista assosiaatioista ja siitä, miten annoin sanan ja kuvakielen ohjata kirjani laivaa.
Outoja henkilöitä? On poika, joka varttuu syntymästä nuoruusikään muutamassa kuukaudessa. On naispuolinen muukalais-golem. Outoja koneita? On vaskikääpiö. On pyöriä, jotka tekevät hyppäyksiä paikasta toiseen. Tieteissurrealismia, sitä juuri. Mutta nämä henkilöt ja esineet kehittyvät täyttämään tehtävänsä - dramaattiset tai emotionaaliset tai ilkikuriset - sillä rakastan ilkikurisuutta kirjassa, ja hilpeilyä ja kieroa huumoria.
No niin, mikä siis on se Sampo, jonka ryöstin? Mikä on tuo maaginen kapine, joka pystyy luomaan mitä ikinä haluat - mutta jonka toiminnassa on monta kertaa häiriöitä ja tulokset poikkeavat aiotusta?
Sammon täytyy selvästikin olla nanoteknologinen kone, joka pystyy valmistamaan aivan mitä tahansa muuttamalla mitä tahansa raaka-ainetta molekyylitasolla... Mutta sen hallitseminen siinä on ongelmallista.
Joten, kiitokset Kalevalasta, Suomi. Ja antakaa minulle anteeksi se, miksi olen sen muuttanut.
Lisää Ian Watson -tekstejä Aikakoneessa
Takaisin Aikakoneen arkistoon
Takaisin sivun alkuun
|
