Ei vain verestä

Ei vain verestä

(Aikakoneesta 4/1990)


Takaisin arvosteluhakemistoon

Ellen Datlow (toim.): Ei vain verestä
(Blood Is Not Enough, 1989),
Jalava (Jalavan kauhusarja 9), 1990, nidottu,
ISBN 951-8954-30-5, 280 s.
Suom. Ulla Selkälä & Ilkka Äärelä,
runot suom. Jussi Rekinen, päällys Jari Rasi.
Sisällysluettelo (Jyväskylän SF Seura 42:n bibliografiasta).

Alkajaisiksi, kuluttaja-asiamiestä tarvittaisiin kannen ja sanan "vampyyriantologia" tiimoilta, mutta jääköön kutsumatta, koska kokoelma on niin kertakaikkisen komea.

Tässä antologiassa on juuri yksi perinteinen vampyyrinovelli ja sen lisäksi yksi, jossa on suht' perinteinen vampyyri (vai onko kenellekään juolahtanut, että vampyyri voi olla juutalainen?). Takakansi kertoo asiasta riittävästi: "Kun minä puhun vampirismista, en tarkoita vain veren imemistä vaan myös energian, tahdon tai elinvoiman hyväksikäyttöä." Näin antologian toimittaja. Mistä kertookaan suuri osa kauhukirjallisuutta (ja sen puoleen tavallinen kirjallisuus, päivälehdet ja työehtosopimukset) ellei juuri energian, tahdon tai elinvoiman hyväksikäytöstä. Siinä ei vampyyrejä tarvita.

Fritz Leiberin "Tyttö, jolla oli nälkäinen katse" taitaa olla mestarin useimmin antologisoitu novelli, mutta en ole silti koskaan saanut siihen makua. Ehkä pitäisi saada miehen mielipide, koska teemana ovat glamour-tytöt, vähän naiselle vieras aihe. Toinen, joka ei oikein mennyt perille, oli Gardner Dozoisin & Jack Dannin "Vainajien joukossa", juuri tämä juutalaisvampyyri-novelli. Dann & Dozois ovat loistavia antologiankokoajia, mutta en ole koskaan lukenut kummaltakaan juttua, joka todella sytyttäisi. Aihe on yleensä ihan hyvä, mutta jotakin puuttuu toteutuksesta. Sama nytkin, vampyyri keskitysleirin kauhuissa on hyvä idea, mutta henkilöissä ei ole voimaa. Ja Garry Kilworthin "Hopeapanta", se perinteinen, tuntuu valjulta tässä kokoelmassa, vaikka keskinkertaisemmassa seurassa se olisi varsin hyvä juttu.

Sitten helmiin. Leonid Andrejevin "Lasarus" on oudosti tehoava novelli, osaksi koska siitä puuttuu kaikki nykyaikainen novellitekniikka. Andrejev kertoo tarinan vaikuttavasta aiheesta yksinkertaisesti. Mieleeni tulee Selma Lagerlöfin Jerusalem, nuoruuteni suosikki.

Gahan Wilsonin "On meri kovin märissään" selittää, miksi en ole koskaan ymmärtänyt Liisaa Ihmemaassa lastenkirjaksi. Tyhjien juoppojen (lopulta kirjaimellisesti) rantaretki kulkee askel askeleelta Nikkarin ja Mursun osteriretken tahdissa. Puistattavaa - eikä veren ja suolenpätkien vuoksi, vaan koska loppu on väistämätön. Eliotin "ontot miehet" rantahietikolla.

Harlan Ellison kaivautuu ihmisten raadollisuuteen kuin terrieri, ja "Kokeilepa tylsällä veitsellä" on taas omaelämäkerrallinen juttu, raivokasta lähimmäisten hutkimista. Harlan olisi hyvä tuntea, vaikka hän varmasti pitää tuttavansa kirkuvassa raivon tilassa 95 % ajasta. "Kokeilepa tylsällä veitsellä" panee ensin nyökyttelemään "juuri noin se on" ja sitten vilkaisemaan äkkiä ja häpeävästi peiliin. Kumpi minä olen? Ottaja vai antaja? Ei tällaista saa sanoa ääneen!

Harlanin jälkeen on helpotus siirtyä ajattelemaan Tanith Leetä, jonka elegantti "Janfiapuu" on englantilaiskummitusjutun tyylikäs perillinen. Vahinko vain, että Tanith Leen rytmikäs englanninkieli ei käännv kuin vakiosuomeksi. Elegantti ei sen sijaan ole Scott Bakerin "Heisimadot", kertakaikkisen kajahtanut shamaanijuttu, jossa yksityiskohdat ovat vankkaa kansatiedettä, mutta se käyttö, johon ne on pantu... Lukiessaan Eiffeltornin kotkista, teräsluisen pulun hahmossa kotiin lentelevistä psykiatreista ja saksanpaimenkoirissa asustavista kuolleiden sieluista ei tiedä, nauraisiko vai kirkuisiko.

Dan Simmons on kirjallisuuspalkintonsa ansainnut. "Raadollisen lohdun" ihmisiä häikäilemättä tuhoavat vanhukset jäävät mieleen pitkäksi aikaa. Mieleeni tulee ensimmäisen maailmansodan kenraalien kerho, jotka laskevat johtamiensa hyökkäysten mieshukkaa kuin pisteitä kriketissä. Novellin kertojaa kohtaan tuntee myötämieltä, koska hän on takaa-ajettu reumainen vanha nainen, kunnes ajattelee uudelleen kylmäverisesti tuhottujen uhrien listaa.

Eniten pidän Pat Cadiganin novellista "Likainen juttu", mutta tämä on henkilökohtaista; olen tavannut aikaisemminkin Deadpan Allien (Pokka-Allie on hyvä käännös, mutta minulle hän tulee aina olemaan Deadpan Allie) ja hänen tapaamisensa on kuin kohtaisi kadulla vanhan ystävän, jonka luulisi olevan toisessa kaupungissa. Allien kohtalosta lopun kirjailijaesittelyssä: "Ajattelin: Hitto, ehkä minun olisi pitänyt antaa Allielle mahdollisuus - ehkä olen ollut aivan liian armoton. Mutta sitten tuumin että äääh."

Niin juuri. Sääli on sairautta. Äääh.

Eija Elo


Takaisin arvosteluhakemistoon


Takaisin sivun alkuun


Aloitussivu - Sisältö - Mitä uutta Aikakoneessa - Uudet kirjat - Kirja-arvostelut - Kolahtaneita kirjoja - DVD-elokuvat - Kirjailija- & taiteilijatietoa Aikakoneessa - Uutisia - Kaikkiruokaisen päiväkirja - Aikakoneen linkit - Aikakoneen arkisto - Lukijoiden äänet - Kuukauden kuva - Kapteeni Kuolio - Aikakone FAQ - Palaute