Aikakone-logo


SCIENCE FICTION &
FANTASIA

Aloitussivu

Aikakone FAQ

Sisältö

Mitä uutta Aikakoneessa

Kirjailija- & taiteilijatietoa Aikakoneessa

Uudet kirjat

Kirja-arvostelut

Kolahtaneita kirjoja

DVD-elokuvat

Uutisia

Aikagalleria

Kuukauden kuva

Aikakoneen linkit

Aikakoneen arkisto

Kaikkiruokaisen päiväkirja

Lukijoiden äänet

Palaute

Kapteeni Kuolio

Aikakartta

Sianmaksamies

Eija Elo-Söderman




Toivo Kuusela oli tavallinen keski-ikäinen mies. Hänellä oli toimi standardimäärittelijänä keskisuuressa teollisuusyrityksestä, kaksi lasta edellisestä avioliitosta ja yksi nykyisestä. Hän katseli televisiosta formula-ajoja, kävi mökillä kalassa ja piti oluesta. Hänellä oli myös maksakirroosi ja enintään puoli vuotta elinaikaa.

Ei siis tarvinne ihmetellä, että hän suostui lääkärinsä ehdotukseen osallistua elinsiirtokokeiluun. Hänen maksansa korvattaisiin sianmaksalla. Yhdysvalloissa kolme maksansiirtoa oli onnistunut, tosin vain yhdessä tapauksessa potilas oli elänyt lähes kolme vuotta. Japanissa oli saavutettu suuria edistysaskeleita hylkimisreaktion torjumisessa. Sika on yllättävän samankaltainen elimistöltään ihmisen kanssa, hänelle kerrottiin. Lääkäri lupasi 80% mahdollisuuden ainakin kolmen elinvuoden lisäykseen - mahdollisesti kauemminkin. Uusia lääkkeitä kehitettäisiin. Toivo laski, että hänen vanhemmat lapsensa valmistuisivat opistoistaan ja työelämään ennen väistämätöntä. Hän suostui.

Leikkausta odotellessa Toivo alistui erilaisiin ruokavalio- ja lääkemääräyksiin. Hänellä oli vaimonsa kyyneleinen, mutta urhea tuki. Yhteinen, nuorin lapsi pidettiin salaisuuden ulkopuolella. Poika oli joka tapauksessa "vaikeassa iässä". Toivo osti hänelle kevytmoottoripyörän. Hän jätti oluen ja vietti runsaasti aikaa kesämökillään yksin. Järven rannalla hän ajatteli hiljaisia, yksinäisiä ajatuksia. Isäänsä, joka ei ollut sairaana kertaakaan elämässään ja löydettiin 80-vuotiaana halkopinon vierestä kuolleena, kirves vielä kouraan puristettuna. Puiden elämää. Tähtiä. Järven aaltoja, kiviä. Hän katui, ettei tiennyt enemmän, ettei ollut tehnyt mitään elämällään. Ajatteli lapsiaan, elämän jatkuvuutta. Ihmetteli, miksi se ei tuntunut auttavan.

Toivon vaimo, Kaarina, tuli yhtenä viikonloppuna mukaan. Lakattuaan itkemästä Kaarina oli ollut hiljainen, hoitanut työnsä ja kodin, antanut Toivon kulkea omia teitään. Nyt he istuivat hellanpesän edessä lattialla kuin seurusteluaikanaan, katselivat pieniä kellertäviä liekkejä, jotka tanssivat hiilloksessa, ja juttelivat. Pääasiassa tavallisista asioista, pojan hammaslääkäristä, Toivon työpaikasta josta hänellä oli pitkä sairausloma. Sitten puhe liukui heidän seurusteluaikaansa, Toivon kömpelöön lähentymiseen (hän oli vielä ollut vereslihalla repivän avioeron jälkeen), Kaarinan pieniin suostuviin eleisiin. Olkapäät nojasivat toisiinsa, kädet tarttuivat yhteen.

Mökki tummui. Hiljaisuus piteni. Kaarina suoristautui ja sanoi yhtäkkiä: "Millainenkohan sika oikeastaan on? Siis ihmisenä?"
"Miten niin - ihmisenä?"
"No - onhan se - miten minä sen sanon - siitähän tulee osa sinua. Siis siasta. Että näkyykö se jossakin?"
"Siis kasvatanko minä harjakset? Ja rupean röhkimään?" Toivokin siirtyi kauemmaksi. Hänen kätensä tuntuivat yhtäkkiä epämukavilta, hän siirteli niitä sylissään. Olisi halunnut pitää Kaarinaa vielä kädestä, mutta yhtäkkiä ei rohjennut.
Kaarina katsoi poispäin. "Niin - en minä ihan sitäkään - se vain, että - jos se jossakin näkyy? Ruokavaliossa vaikka?"
"No, onhan tässä kuurilla oltu. Laskiämpäristäkö pitäisi ruveta syömään?"
"Älä suutu, kulta. Enhän minä sitä tarkoittanut. Sitä vain, että se on jotenkin outo - se ajatus."

Toivo nousi seisomaan. "Taidan keittää kahvia. Kai sinäkin haluat?"

Enempää ei sinä iltana puhuttu. Kaarina ja Toivo makasivat yön vierekkäin, molemmat omissa ajatuksissaan. Paljon ei sinä yönä nukuttu. Aamulla he ajoivat kaupunkiin.

Syyskuun alussa leikkaus tehtiin. Se onnistui loistavasti. Toivo tunsi jonkinlaista alakuloista antikliimaksia. Hän oli käynyt ajatuksissaan läpi kaikki mahdollisuudet, leikkauspöydälle jäämisen, leikkauksen epäonnistumisen, noina yksinäisinä päivinä järven rannalla. Nyt hän tajusi, ettei ollut ottanut todesta elämänsä päättymistä. Jotenkin hän oli hukannut suuren mahdollisuuden tehdä tiliä elämänsä kanssa. Tosin hän voisi ajatella suuria ajatuksia nyt, mutta miksi? Hänellä oli uusi maksa, elämä jatkui ennallaan. Tässä se kaikki sitten oli. Hän palasi kotiin.

Jouluna Toivon tytär Mirja tuli aattoillalliselle. Kaarina laittoi joulupöydän tavallista huolellisemmin. Hän vertasi aina itseään Toivon ensimmäiseen vaimoon. Kinkku onnistui loistavasti. Kaarinan posket punoittivat. Hän leikkasi paksuja viipaleita. Mirja kehui erityisesti sinapilla voideltua kamaraa. Toivo katseli miettivästi kinkkua lautasellaan. Hän katsoi ylös ja tapasi Kaarinan katseen, joka nopeasti väistyi. Toivo karisti kurkkuaan. "Taidan ottaa lohta", hän sanoi. Mirjalle hän selitti: "Kun oli se leikkaus - siis lääkäri kielsi syömästä mitään raskasta." Mirja nyökkäsi myötätuntoisesti. Hänelle oli vain kerrottu, että isälle oli tehty elinsiirto, joka oli onnistunut. Yksityiskohtia hän ei ollut udellut, Mirja ei ollut utelias luonteeltaan. Kotiin palattuaan hän tosin kertoi äidilleen, että Kaarina oli purskahtanut itkuun ja juossut huoneesta, kun Toivolle ei ollut kinkku kelvannut. Äiti nyökkäsi huulet supussa. "Sanoinhan minä, ettei Toivo ketään kunnollista saa", hän julisti, ja siihen keskustelu loppui.

Jouluyönä Toivo lohdutti ja halasi kömpelösti Kaarinaa. "Älähän nyt, älähän nyt. Ei se sinun syysi ollut. Se vain tuntui - jotenkin - " "Niin kuin olisi sukulaista syönyt", Kaarina parahti ja kääntyi selin. Toivo iski nyrkillä tyynyyn. Siinä se oli, siltä hänestä juuri oli tuntunut. Sitä hän oli koettanut olla ajattelematta. Mitä oli tapahtunut sialle, jonka maksa eli hänen sisällään? Oliko loput siitä pantu lihoiksi? Tietysti oli - miksi haaskata hyvää lihaa. Miten kauan kinkkuja pidettiin pakastettuina? Mistä heidän pöydällään ollut kinkku oli kotoisin? Kuka söi parhaillaan hänen isäntäeläintään? Ikään kuin hänen veljeään tai sisartaan? Toivon mieleen tuli Raamattusitaatti: "Älä keitä vohlaa emonsa maidossa." Koska eläimen jokainen osa oli sama kuin koko eläin? Koska siinä oli sielu?

Toivo uskalsi lopulta puhua ajatuksistaan Kaarinalle. Siitä tuli vaikea iltapäivä, jonka päätteeksi he ryhtyivät vegaaneiksi. Sekin oli aluksi hankalaa, lääkäri pudisteli päätään ajatukselle ja lausui synkkiä huomautuksia liian suurista elämänmuutoksista liian äkkiä. Toivo piti päänsä. Yllättäen hänen välinsä nuorimmaiseen paranivat, poika oli ruvennut anarkistiksi ja eläinsuojelijaksi ja toivotti innolla tervetulleeksi perheen uudet elämäntavat.

Toivon sairausloman olisi pitänyt päättyä helmikuussa, mutta lääkäri kirjoitti hänelle pitkän loman, joka muuttuisi työkyvyttömyyseläkkeeksi. Yhtenä syynä olivat psykosomaattiset häiriöt. Toivo alkoi kärsiä pahasta unettomuudesta. Tai paremminkin hän nukkuessaan näki niin kummallisia unia, että yritti pysyä valveilla. Unia tuoksuvasta mullasta, märistä lehdistä. Heikosti maidolta lemahtavista sienistä. Mustasta, muhevasta mudasta. Maanläheisiä unia, mukavia unia - paitsi, että unet täytti sairaan voimakas kaipaus. Hän kaipasi, halusi, himoitsi kaivaa multaa, penkoa mutaa, kaivautua koko ruumiillaan märkiin, syksynhajuisiin lehtiin. Unissaan hän korskahteli, nappasi hampaillaan terhoja, massutti sieniä. Hän kieriskeli ja röhähteli. Herätessä hän pelkäsi katsoa itseään. Toivosta tuntui, että hänen ihonsa tuoksui mullalta. Maata oli hänen kynsiensä alla. Kaarina ihmetteli ja lopulta kysyi, miksi Toivo otti suihkuja jopa kaksi-kolme kertaa päivässä. "Hikesi tuoksuu jotenkin voimakkaalta", vaimo myönsi.

Toivo kysyi lopulta asiaa lääkäriltä. "Lääkityksen sivuvaikutuksia", tohtori selitti. Hylkimislääkkeet vaikuttivat munuaisten toimintaan. Sappi ei ollut vielä täysin sopeutunut. Verenkuvassa esiintyi pieniä tasapainottomuuksia. Vähäinen asia leikkauksen laatuun nähden. Toivo sai pari lääkettä lisää ja pyynnöstään myös voimakasta unilääkettä. Unet loppuivat, elämä rauhoittui.

Toivon ja Kaarinan seksuaalielämä oli loppunut silloin, kun Toivolle ennen leikkausta alettiin antaa lääkkeitä. Se ei palannut ennalleen. He elivät rinnakkain samassa asunnossa, juttelivat arkipäivän asioista. Molemmat keksivät pieniä hellyyden osoituksia, jotka toinen otti hiljaisesti vastaan. Toivo muisteli iltaa mökillä ja tunnelmaa, jonka Kaarinan huomautus sioista oli katkaissut, ja alkoi kantaa kaunaa vaimoaan kohtaan. Jotenkin tämä vieraus oli Kaarinan syytä. Toivo alkoi tuntea sairaalloista epäilyä jokaisen katseen ja huomautuksen suhteen. Jos Kaarina mainitsi jotakin brysselinkaalin hinnoista tai käänsi lehden mainossivut sanoen: "Ei mitään meille, pelkkiä kotlettitarjouksia", Toivosta tuntui, että sanoihin sisältyi syytös. Kaarina ei puhunut tunnoistaan.

Kun poika toi kotiin mustatukkaisen anarkistitytön ja kertoi muuttavansa kommuuniin, kumpikaan vanhemmista ei vastustanut. Kaarina jopa lausahti: "Kyllä routa..." ennen kuin lopetti lauseen kesken. Toivo ei ollut huomaavinaan.

Sitten tilanne kääntyi räjähtävästi. Aamulehden etusivulla oli otsikko: "Lääketieteen läpimurto" ja jatkona tarkka kuvaus eläinten elinten käytöstä elinsiirroissa. Kaksi muuta leikkausta oli tehty, molemmat onnistuneita. Potilaiden nimiä ei kerrottu, mutta saman päivän iltapäivälehdissä oli toisen haastattelu. Kaarina otti puhelimen seinästä. Muutaman päivän kuluessa osoittautui, että Toivon lääkäri säilytti potilassalaisuuden, mutta pelko jäi.

Toivo alkoi seurata sairaalloisesti mediaa. On myönnettävä, että uutisia riitti, hullunkurisista raivostuttaviin. Optimistisimmat otaksuivat kaikkien sairausongelmien tulevan ratkaistuiksi tai jopa uuden ihmislajin syntyvän - science fiction -kirjallisuuden lukeminen saavutti uuden huipun. Kun lehdistö tarttui ideaan istuttaa ihmisille tarttumahäntä, Kaarina taittoi lehden artikkelin kohdalta ja pani sen Toivon työpöydälle. Sen sijaan kirkon äärilaidan raivoisat kannanotot Jumalan töiden pilkkaamisesta Toivo joutui lukemaan kirjaston lukusalissa - ne lehdet Kaarina "oli hukannut" tai "vahingossa repinyt roska-astian suojaksi". Kirjastosta tuli muutenkin Toivon mieluisin oleskelupaikka. Hän tutki filosofiaa, biologiaa ja lääketiedettä. Huomaamattaan hän vapautui sairauden alkuaikojen kysymyksistä - "Onko elämäni riittävä?" - "Onko tämän jälkeen mitään?" ja syyttävästä "Miksi juuri minä?" uusiin kysymyksiin. Niihin kuuluivat "Mikä on ihminen?", tuskainen "Olenko minä ihminen?", "Mikä tekee ihmisestä ihmisen?"

Toivo ei tajunnut, että Kaarina kävi omassa sielussaan samantapaista kamppailua. Jos Toivo olisi ajatellut, hän olisi huomannut, että Kaarina alkoi kosketella häntä hellästi - silittää käsivartta ja tukkaa, katsoa kysyvästi, painautua lähemmäs peiton alla. Kun poika tuli käymään ja tervehti vanhempiaan uudella muotisanonnalla "Röh, röh", Kaarina ojensi häntä tiukkahuulisena. Ja kun tuli tieto, että poika oli pidätetty teurastamon tuhopoltosta, Kaarina puhkesi jäätävään raivoon. Toivo raivosi myös, se tuntui helpottavan hetkeksi hänen sisäänpäin kääntynyttä sieluaan, mutta heidän syynsä olivat erilaiset. Vaikka poika päätyi yhdyskuntapalveluun, Kaarina ei antanut anteeksi. Toivo soitti pari kertaa ja lopetti.

Syksyllä Heurekassa oli suuri näyttely lääketieteen edistyksestä. Vetonaulana oli aitaus, jossa oikeat siat röhkivät. Tunteet velloivat näyttelyn ympärillä. Seinägraffiteissa luki kaikkialla Suomessa "Vapauttakaa siat" ja "Lääkärit - Gadaran pirut". Toivo meni Heurekaan ja seisoi kauan katsomassa röhkiviä sikoja, jotka eivät piitanneet julkisuudestaan. Lopulta hän ojensi kätensä ja rapsutti puolikasvuista possua korvan takaa. Tuntia myöhemmin hän vielä nojasi aitaukseen ja jutteli hiljaa sioille piittaamatta ympärillään tungeksivista katsojista. Jotkut loivat häneen kummastelevia katseita, kun hän kertoi sioille tuntojaan ja ajatuksiaan viime vuoden ajalta.

Kotiin palatessaan Toivo meni suoraan isänsä haudalle. Hautaa ei oltu haravoitu, märät ruskehtavat koivunlehdet peittivät sen. Toivo polvistui ja otti molemmat kouransa täyteen mausteentuoksuisia lehtiä, hautausmaan sammalta ja multaa. Hän painoi lehdet kasvojaan vasten ja haisteli niitä. Sitten hän hieroi käsiään käsivarsiinsa ja hymyili. Miksi hän oli ahdistunut unistaan? Hän oli kertonut itselleen jotakin - syvältä itsestään - eikä ollut suostunut kuuntelemaan. "Maasta sinä olet tullut ja maahan menevä", hän sanoi ääneen, ja sitten naurunsekaisella äänellä: "Ihminen on ihmiselle sika."

Kaarina naurahti hänen takanaan. Toivo kääntyi. Kaarinalla oli sylintäysi oranssinvärisiä syyskukkia ja hautausmaan maljakko. "Tulin vähän kunnostamaan hautaa", hän sanoi. Toivo katsoi kukkia. "Noita et saa yhteen kippoon", hän sanoi ja lähti hakemaan pari lisää. Yhdessä he siistivät haudan. Kukat toivat loistavan värilisän keltaiselle ja ruskehtavalle hautausmaalle, sammaleen vapautunut tumma vihreä hehkui hautakiven harmaata vasten. Kaarina hymyili vapautunutta hymyä. "Possuseni", hän sanoi hellästi. "Mennäänkö viikonlopuksi mökille? Pannaan porsaankyljykset grilliin ja ollaan vain kahdestaan. Ja voidaan ottaa pari olutpulloakin mukaan, kun ei tehdä tapaa. Pidetään tästä maksasta huolta, sen se ansaitsee. Ja sinä."

Toivo nauroi ja halasi häntä kunnolla ja hellästi. "Röh röh" hän sanoi Kaarinan mullantuoksuiseen tukkaan.


Takaisin sivun alkuun