Aikakone-logo


SCIENCE FICTION &
FANTASIA

Aloitussivu

Aikakone FAQ

Sisältö

Mitä uutta Aikakoneessa

Kirjailija- & taiteilijatietoa Aikakoneessa

Uudet kirjat

Kirja-arvostelut

Kolahtaneita kirjoja

DVD-elokuvat

Uutisia

Aikagalleria

Kuukauden kuva

Aikakoneen linkit

Aikakoneen arkisto

Kaikkiruokaisen päiväkirja

Lukijoiden äänet

Palaute

Kapteeni Kuolio

Aikakartta

Painajainen

Painajainen





Ray Bradbury: Painajainen
(Something Wicked This Way Comes, 1962).
Tajo (Nykyromaaneja 2), 1964, sekä nidottuna että sidottuna, 334 s.
Suom. Jertta Roos.




Olipa kerran kirja.

Kirja, jonka prologissa, toisella tekstisivulla kerrottiin näin:

Mutta yhtenä outona pimeänä pitkänä vuonna pyhäinpäivän aatto tuli odottamatta.
          Yhtenä vuonna pyhäinpäivän aatto tuli lokakuun kahdentenakymmenentenäneljäntenä, kolme tuntia jälkeen keskiyön.
          James Nightshade joka asui Tammitiellä numerossa 97, oli juuri silloin kolmetoista vuotta yksitoista kuukautta kaksikymmentäkolme päivää vanha. William Halloway naapuritalossa oli kolmetoista vuotta yksitoista kuukautta ja kaksikymmentäneljä päivää vanha. Kumpikin läheni neljäätoista, se melkein värisi heidän käsissään.
          Ja tuolla lokakuun viikolla he vanhenivat yhdessä yössä eivätkä enää koskaan olleet niin nuoria...

Voitteko kuvitella neljätoistavuotiasta, joka ei olisi syttynyt tästä kirjasta kuin salaa takapihalle tehty nuotio?

Jossakin liikehti myrsky kuin eläin, jolla on valtavat hampaat.

Metafora.

Mitä kieltä tuuli puhuu? Mikä on myrskyn kansallisuus? Mistä maasta sateet tulevat? Mikä on salaman väri?

Kysymys.

Joku tiesi ennen häntä, joku kauan kauan sitten, joku jolla oli susia lempieläiminä ja leijonia yöllisinä keskustelukumppaneina.

Tieto.

Varjot laahustivat, ovet pamahtelivat, avaimet raksauttelivat ne lukkoon, ihmiset pakenivat tuhat revittyä sanomalehtipaperihiirtä kannoillaa.

Kuvaus.

Salaman naulitessa kaupungin tahtoi Will maata kuudentoista peitteen ja yhden tyynyn alla

Sisäistys.

Minä en koskaan aio omistaa mitään, mikä voi loukata minua.

Visio.

Suuri sammaleenvihreä ilmapallo kosketti kuuta. Aivan kuin se olisi hengittänyt itsensä suoraan ulos taivaasta.

Kauhun lupaus.

Siinä oli kaikki, tuolloin, tuossa kirjassa. Siinä oli Sanoma, siinä oli Salainen Pelko, siinä oli Samaistuminen, siinä oli Kirjallinen Ambitio.

Kun minä olin neljäntoista ja kaikkitietävä, minä rakastin tätä kirjaa. Itse haaveilin kirjoittavani joskus, jotakin, mahdollisesti hyvää ja suurta: ehkä lähes yhtä hyvää kuin Ray Bradburyn Painajainen. Ei, mitään niin hyvää en voisi toivoakaan saavuttavani: sehän olisi kuin toivoisi kohtuuttomasti olevansa yhtä hyvä kuin Dostojevski! Shakespeare! Kafka, Nabokov ja Cervantes!

Bradburyn Painajainen ruokki yksinäisen illan kauhuja, se antoi altruistista naiivia toivoa, se sanoi yksinkertaiset asiat värisyttävän kauniisti ja monimutkaisesti.

Suuret hiljaisuuden virrat olivat kirjastoon suljettuina ja kirjojen lävistetty lumivyöry oli hyllyillä kuin ikuisuuden kiilanmuotoiset kivet, niin korkealla että ajan näkymätön lumisade lankesi siellä maahan ympäri vuoden.

Painajainen rikkoi täysin siihen asti tuntemani kirjalliset konventiot. Kirjan luku 31 jäi ikuisesti mieleeni: se käsittää vain ja ainoastaan seuraavan lauseen:

Mitään muuta ei oikeastaan tapahtunut tuona loppuyönä.

Luvun loppulauseena se olisi töksähtävä ja typerä; omana lukunaan se alleviivaa kuin rautakanki aiempia tapahtumia ja samalla muodostaa jännitteen täyttämän lakonisen suvannon.

Painajainen on symboleilla sullottu, alkukuvien kyllästämä ja yleismaailmallisten kysymysten kiihkeä temmellyskenttä. Siksi rakastin sitä aikoinaan syvästi: pahaa sirkusta, iäisen nuoruuden unelmaa (joka neljätoistavuotiaalle on perin abstrakti, etäinen ja romanttinen ongelma), nuoria pikkuvanhoja sankareita ja messiaanista Charles Hallowayta, pehmeiden arvojen hymyilevää sankaria, jonka paikalla näin aina jotenkin oman isäni.

Kaikkien näiden vuosien jälkeen näen Painajaisen toisella tavalla: näen proosassa mahtipontisuutta, teennäisyyttä, itseisarvoksi noussutta metaforisointia; näen tarinassa toistoja, venytystä, epäolennaisuuksiin keskittymistä; ennen kaikkea näen Jim Nightshaden ja Will Hallowayn olevan yhdeksän- tai kymmenvuotiaita: vähää vailla neljätoistavuotiashan on nykyään finninaamainen, kiroileva, mopoa rassaava, runkkaava ja nurkan takana röökaava nulkki, ei puoleksi sadussa elävä puhdasotsa. Ei enää.

Mutta silti Painajainen kolahti ja kolahtaa. Se on mielestäni edelleen Bradburyn paras teos, monta hänen tuttua teemaansa samojen kansien väliin niputtavaa: täällä on kauttaaltaan tatuoitu mies, täällä on lokakuisten öiden piilevä kauhu, täällä on esipuberteettisen pojan omenankirpeäksi ihannoitu maailmankuva. On orpous, on toverillinen isyys, on metodinen pahuus, on ruumiin ja mielen rujous, labyrintit, takaa-ajot, vainoaminen niin että vain sinä tiedät sinua vainottavan.

Ehkä Bradbury kätki Painajaiseen myös viestin tulevalle minälleni: yksi alleviivatuista kohdista kertoo mitä tästä nostalgisen-goottilaisesta pitsikudoksesta nyt ajattelen:

Peililabyrintin syvyydet sisälsivät kerrottuja sarjoja tyhjää turhamaisuutta aalto aallon jälkeen, hiljaista, vakavaa, iän hopeoimaa, ajan valkaisemaa. Mikä tahansa sisään astuva varjo saattaisi aiheuttaa pelon värisiä heijastumia, paljastaa kätkettyjä täysikuita.

Johanna Sinisalo



Takaisin Kolahtaneisiin kirjoihin

Takaisin sivun alkuun