RIKOS JA RANGAISTUS
SCIENCE FICTIONISSA






'Kaksi asiaa täyttää mieleni yhä uudella ja kasvavalla ihailulla ja kunnioituksella, mitä useammin ja kestävämmin ajatteluni syventyy niihin: tähtitaivas yläpuolellani ja siveyslaki sisässäni. Kumpaakaan minun ei tarvitse vain olettaa ja etsiä näköpiirini ulkopuolelta ja yliaistillisesta, ikäänkuin ne olisivat hämäryyteen kietoutuneita; näen ne edessäni ja liitän ne välittömästi olemassaoloni tajuntaan. Edellinen alkaa siitä sijasta, joka minulla on ulkoisessa aistimaailmassa, ja laajentaa yhteyden, missä olen, ulottuvaksi äärettömään paikallisuuteen, missä maailmat liittyvät maailmoihin ja järjestelmät järjestelmiin, ja sitä paitsi vielä niiden jaksottaisen liikunnon, niiden alun ja jatkumisen rajattomaan ajallisuuteen. Jälkimmäinen alkaa näkymättömästä minästäni, persoonallisuudestani ja sijoittaa minut maailmaan, joka on todellisesti ääretön; mutta siihen voi tunkeutua vain ymmärrys, ja sen kanssa (ja sen kautta myöskin samalla kaikkien noiden näkyväisten maailmojen kanssa) käsitän olevani yleisessä ja välttämättömässä yhteydessä, ei vain tilapäisessä, kuten edellisessä tapauksessa.'
(Immanuel Kant; Käytännöllisen järjen kritiikki, Loppusanat)



Jo kauan ennen kuin science fiction lähti tavoittelemaan kimaltavia tähtitaivaita yläpuolellaan, se käänsi katseensa ihmisen elämää sisältäpäin hallitseviin eettisiin kysymyksiin. Mary Shelleyn Frankenstein, monien mielestä ensimmäinen todellinen sf-romaani, jo ehätti tutkimaan ihmisen oikeutuksien rajoja. Jos kohta paikalliset viranomaiset tuskin olisivat katsoneet herra Frankensteinin ruumiinryöstelypuuhia suopeasti, kysymyksessä ei kuitenkaan ensisijaisesti ollut mikään juridinen problematiikka, vaan paljon metafyysisempi rikos Jumalaa tai luontoa tai jopa ihmiskuntaa vastaan. Pulp-kauden tieteiskirjallisuus kehitti Frankensteinin ja hänen myöhemmän oppipoikansa tohtori Jekyllin 'rikoksesta' erään suosikkikliseensä, vakavan mutta seesteisen miesryhmän, joka hullun tiedemiehen ruumiin äärellä toteaa: Maailmankaikkeudessa on asioita, joihin ihmisellä ei ole lupa puuttua.

Niitä asioita maailmankaikkeudessa taitaa olla aivan liiaksi asti käsiteltäväksi yhdessä pienessä artikkelissa. Nykysuomen sanakirja määrittelee rikoksen '(suhteellisen törkeäksi lainvastaiseksi) teoksi, josta on säädetty rangaistus'. Tämä määritelmä implikoi kontrolloivaa yhteisöä sekä lainsäädäntö- ja rangaistusjärjestelmää. Annan tämän lähtökohdan rajata tulevan esitykseni, enkä lähde lähemmin tutkailemaan niitä myriadeja tapoja, joilla ihmiset ja muut henkilöt science fictionin lehdillä ovat yksityisesti tehneet toisilleen vääryyksiä ja kostaneet kolhujaan. Toisaalta on myös niin, että laki on yksi yhteiskunnan elementti, yhteisön tapaus kerrallaan sopimusperäisesti laatima, jotta pystyisi toimimaan omissa olosuhteissaan. Immanuel Kantin edellä kiittelemä sisäänrakennettu eettinen järjestelmä on sekin kulttuurin tuote, eikä välttämättä mikään ikuinen vakio kaikissa hänen ihailemissaan tähtitaivaan maailmoissa.



Alkeellista, rakas Gernsback



Rikoskirjallisuus kohtasi science fictionin ensimmäisen kerran jo tämän vuosisadan alussa, kun kumpikin laji vielä odotteli omaa kulta-aikaansa tulevaksi. Sherlock Holmesin kuuluisaksi tekemä 'tieteellinen menetelmä' innosti lukuisia kirjoittajia, eturivissä Edwin Palmer, William MacHarg ja Arthur B. Reeve, luomaan salapoliisihahmoja, jotka ratkoivat rikoksia käyttäen tieteen hämmästyttävimpiä keksintöjä ja ihmeellisiä laitteita. Science fictionin suurmies Hugo Gernsback julkaisi vuonna 1930 juuri näille kertomuksille omistautunutta, lyhytikäiseksi jäänyttä lehteä nimeltä 'Scientific Detective Monthly'.

Pulp-kaudella tieteiskirjallisuuden rikosmarkkinoita hallitsivat superkonnat, jotka valtaa ja tunnustusta janoten uhkasivat kokonaisia maailmoja ja pitivät kaupunkeja, maita ja planeettoja panttivankeinaan. Rikokset vastasivat luonteeltaan todellisessa elämässä tapahtuvia, vain niiden mittakaavaa oli paisutettu suunnattomiin. Toisaalta aikakauden partiopoikahenki kuvastui myös tässä kirjallisuudessa, viattomuuden menetys odotti vielä parin vuosikymmenen päässä, arvomaailma oli selkeä ja mutkaton, kysymys oli seikkailusta eikä todellisesta pahuuden pohjamutien tutkimisesta.



Maalaispappilasta avaruuteen?



Kirjallisuuden lempirikos on tietenkin murha, dramaattinen, peruuttamaton, vakain tuumin ja harkiten suoritettu toisen ihmisen ainoan elämän tahallinen lopettaminen. Kokonainen kirjallisuuden alalaji on syntynyt varioimaan tätä tahallisen hengenriiston suorittajan paljastamista. Dekkarikirjallisuus on synnyttänyt itselleen koko joukon sääntöjä valvomaan, että ratkaisut tapahtuvat reilun pelin vallitessa. Ei kaksoisolentoja, ei vaistoa tai aavistusta ratkaisun avaimena, ei kiinalaisia liian vieraine ajatus- ja arvomaailmoineen, saneli dekkaridogmaatikko Ronald Knox lajin kulta-ajalla vuonna 1928. Ei ihmekään, että science fictionin suuri suunnannäyttäjä, toimittaja John W. Campbell ehätti julistamaan tieteiskertomuksen ja klassisen dekkarin iäti yhteensovittamattomiksi lajeiksi.



Kaksoisolentoja



Kloonitekniikka on yksi niistä keilapalloista, joita science fiction lähettää kohti Knoxin sääntöjä. Kun kenestä tahansa on tuotettavissa rajaton määrä tarkkoja kopioita, voidaan jo ruveta spekuloimaan ihmiselämän ainutkertaisuudella. Biologisessa mielessä käy täysin yhdentekeväksi, jos yksi niistä pääseekin hengestään. Vain alkuperäinenkö siis on oikea ihminen, ja mitä ne muut sitten ovat?

John Varleyn Ophiuchi-kertomusten maailmassa laki suorastaan kieltää useampaa kuin yhtä ihmistä kerrallaan omistamasta samaa geeniperimää. Novellissa 'Lollipop and the Tar-Baby' (suom. 'Namu ja Tervapöpö') on lukuisien vuosien yksinäiselle avaruusmatkalle lähtenyt nainen tehnyt seurakseen kloonityttären, ja nyt, paluun ihmiskunnan pariin häämöttäessä, on tullut aika ratkaista, kummalle geenit ja oikeus elämään oikein kuuluvat. Gene Wolfen novelli 'Kirsikka on punainen marja' edustaa toisenlaista klooniaiheen käsittelyä. Kahlekuningas Houdinin jälkeläinen kaukaisessa tulevaisuudessa jatkaa maineikkaan esi-isänsä ammattia, mutta on vaarallisimpia temppuja varten teettänyt itsestään kloonin, jonka omistaa siinä kuin muutkin varusteet ja myös esiintymispalkkiot. Kun toinen naisista sitten löytyy vainajana, on ratkaisun avaimen löytymiseksi ensin selvitettävä, kumpi vainaja oikein on, murhan uhri vaiko rikottu apuväline.

Edellämainituissa novelleissa on kaksoisolentojen aine ollut sama, mutta henki eri. John Varleyn 'The Barbie Murders' kertoo päinvastaisesta tapauksesta, sarjasta murhia, jotka tapahtuvat standardisoijien uskonlahkon siirtokunnassa. Jokainen yhteisön jäsen on kehittyneen plastiikkakirurgian keinoin muovattu täsmälleen saman näköiseksi, ja myös luopunut nimestään ja kaikenlaisesta yksilöllisestä ajattelusta. Jokainen kokemus välitetään viipymättä kaikille ja omaksutaan yhteiseen tietoisuuteen. Siirtokunnan jäsenille on vaikeasti tajuttava asia, ettei kuka tahansa heistä yhtä hyvin kelpaa murhaa tutkiville poliiseille pidätettäväksi, jos nyt lain kouran kerran pitää saaliinsa napata.



Ajatuksenlukua ja aavistuksia



Tieteiskirjallisuuden Rikos ja rangaistus on aivan epäilemättä Alfred Besterin The Demolished Man. Lukija pääsee mukaan jo murhan suunnitteluvaiheeseen, kun 2300-luvulla elävä suuryrityksen johtaja alkaa miettiä keinoja hankkiutua eroon pahimmasta kilpailijastaan. Harkitun murhan suunnittelua, suoritusta ja salaamista vaikeuttaa se, että kyvyiltään eriasteiset telepatian ammattilaiset ovat olennainen osa jokapäiväistä elämää, ja heitä häärii joukoittain kummankin miehen ympärillä. Besterin älykkään ja humaanin teoksen pääpaino kallistuu kuitenkin murhaajan ja rikosta tutkivan poliisin keskinäiseen otteluun, sillä kuten Dostojevskin teoksessa, poliisi on nytkin alusta asti selvillä syyllisestä, mutta asian toteennäyttäminen on kokonaan toinen juttu. Rangaistus on vääjäämättömästi sidoksissa rikokseen. Se on alkanut ja etenee rikollisen sielussa ilman pidätystä ja tuomiotakin, ja hajottaa psyykeä pakottamalla sen kohtaamaan pohjimmaiset motiivinsa.



Tekoälyn kataluus



Maailman kuuluisin murhaajaksi ryhtynyt tietokone on varmasti Arthur C. Clarken luomus HAL, joka omin päin kävi suorittamaan apuharvennusta aluksen miehistön keskuudessa teoksessa Avaruusseikkailu 2001.
HALin hengenheimolaisen tapaamme myös George R.R. Martinin pienoisromaanissa Nightflyers. Siinä on mukana myös kummitusjutun kosketus, sillä aluksen aikaisempi omistaja, eksentrinen nainen, ohjemoi aluksen toimintoja säätelevän tietokoneen omaksi henkiseksi kuvakseen ja kuolemansa hetkellä solahdutti tietoisuutensa koneeseen. Nyt hän vainoaa uhkaksi kokemiaan matkustajia kaikilla pahansuovan tietokoneen metkuilla, ja käy ilmi, että avaruusalus on vallan mainio vastine Kymmenen pienen neekeripojan saarelle, jolta ei noin vain poistuta, alkoi ruumiita kertyä miten paljon tahansa.

Isaac Asimovin kuuluisat robotiikan kolme pääsääntöä on tarkoitettu varmistamaan, ettei robotti millään teollaan tai tekemättäjättämisellään salli ihmisen vahingoittua. Käytäntö, eli Asimovin Elijah Baley -dekkarisarjan kirjat ovat osoittaneet, että noissa säännöissä on murhaajanmentäviä aukkoja kuin emmentalissa reikiä. Yhtä kaikki, Peter Nicholls mainitsee ensyklopediassaan sarjan parhaan, Alastoman auringon, ainoana todella onnistuneena sf-dekkarina.
Alastoman auringon rikokseen sekaantunut robotti toimii kuitenkin vain - heh! - välikätenä. John Sladekin murhaajarobottimuunnelmien Tik-Tok ja Virheisku asetelmat ovat huomattavasti komplisoidumpia, ja herättelevät viurusti hymyillen vakavia kysymyksiä koneen vastuullisuuden mahdollisuudesta. Vielä astetta pitemmälle viedään tekoälyn murhamahdollisuudet Philip K. Dickin romaanissa Do Androids Dream of Electric Sheep? ja etenkin siitä tehdyssä elokuvassa Bladerunner, joissa täysin ihmisen näköiset, yksilöllisillä luonteenpiirteillä varustetut androidit nousevat parhaiden perinteiden mukaisesti kapinaan luojaansa vastaan ja taistelemaan 'elämästään'.



Varaosat



Larry Nivenin Gil Hamilton -tarinat olivat huomattavasti hupaisampia ennen joulukuuta 1991, jolloin uutisissa kerrottiin eteläamerikkalaisten katulasten kaupittelusta Eurooppaan varaosiksi.

Gil Hamiltonin maailmassa on ihmisen elinikää periaatteessa mahdollista pidentää miltei loputtomiin siirtämällä huonokuntoiseksi käyneen elimen tilalle uusi ja terve. Siirrännäisistä on jatkuvasti huutava pula, jokaisen kunnon kansalaisen oma etu saattaa minä päivänä tahansa vaatia, että elinpankista löytyy sopiva varaosa ja niinpä valamiehistöt langettavat kuolemantuomioita yhä vähäisemmistä rikkomuksista, mm. toistuvasta päin punaista valoa ajamisesta, sillä teloitetut puretaan viipymättä varaosiksi elinpankkien hyllyille (prosessin kuvaus löytyy Nivenin Hamilton-sarjaan kuulumattomasta novellista 'The Jigsaw Man' mm. kokoelmasta All the Myriad Ways). Niven on itse asiassa väläyttänyt tässä yhteydessä näkemyksen, että kuolemantuomioita vastustava liike menetti pelinsä samalla hetkellä, kun siirtotekniikka keksittiin.

Laillisen järjestelmän katveessa toimii tietenkin myös puuhakas musta pörssi 'organleggers' (olisiko 'elimenheittäjät' liian korni suomennos?), joka suuresta rahasta hankkii osan kuin osan. Kolmen pitkän novellin kokoelma The Long Arm of Gil Hamilton on oiva osoitus Nivenin mielikuvituksen hereäliikkeisyydestä, rikokset ja niiden ratkaisut ovat todella huiman scifistisiä ja samalla moitteettoman johdonmukaisesti pääteltävissä tarinan varrella annetuista vihjeistä.



Mikä sen teki?



Silloin, kun dekkariteoreetikot Knoxin johdolla laativat sääntöjään, ei kenellekään tainnut juolahtaa mieleen kirjata mukaan pykälää siitä, millaisten olentojen väliset, vakain tuumin ja harkiten tehdyt kuolemantuottamukset voidaan luokitella murhiksi. Toki dekkarikirjallisuus tuntee lukuisia klassisia tapauksia ('Rue Morguen murhat', 'Kirjava nauha', 'Fer de Lance'), jossa jokin eläinparka oli tullut sekoitetuksi peliin, mutta ainoastaan murha-aseen ominaisuudessa. On ollut sääntöihin kirjaamaton itsestäänselvyys, että murhat tehdään ihmisten kesken, ja Knoxille jo kiinalaiset olivat liian erilaisia ja käsittämättömiä päästettäviksi mukaan.

Pulp-kauden naiviudessa ja avaruusoopperoiden jylinässä ei science fiction puolestaan pahemmin herätellyt pohdintaa siitä, onko aggressiivisiin provokaatioihin syyllistyneen, hyönteiseltä näyttävän muukalaisen surmaaminen moraalinen kysymys ollenkaan ('Tappakaa kaikki, millä on enemmän kuin kaksi jalkaa!'.

Niinpä Orson Scott Card otti melkoisen palan pureskeltavakseen teoksissaan Ender's Game (suom. Ender) ja sen jatkossa Speaker for the Dead (suom. Kuolleiden puolustaja).
Enderin tilanne on mitä pelkistetyin avaruusoopperan lähtökohta: avaruuden ääriltä on ilmestynyt hyönteismäinen muukalaislaji ötökät, jotka ovat hyökänneet ihmisten kimppuun, mutta toistaiseksi onnistuttu torjumaan. Päähyökkäystä odotetaan nyt, ja kysymys kuuluu vain: ne vai me.
Lapsisoturi Ender koulutetaan ihmiskunnan puolustusaseeksi, ja hän onnistuukin tekemään selvää jälkeä ötököistä. Card menee todella pitkälle vapauttaakseen päähenkilönsä kaikesta moraalisesta vastuusta: hän oli vain ase päättäjien kädessä, eikä sananmukaisesti tiennyt, mitä teki. Mutta hänet on valittu myös ötököiden haudantakaisen viestin vastaanottajaksi: ötökät eivät tarkoittaneet mitään pahaa. Heidän kollektiivisella älyllään vain oli vaikeuksia ensin alkuun käsittää, että yksilöllisesti ajattelevat ihmiset myös olivat älyllinen laji. Ergo: on tapahtunut lajinmurha. Julkistamalla tiedon tästä Ender muuttuu ihmiskunnan pelastajasta kammotuksi murhaajahirviöksi.
Kolme tuhatta vuotta myöhemmin Kuolleiden puolustajassa on löydetty uusi, alikehittynyt mutta selvästi älyllinen laji possukat. Kun ötököiden traagista tuhoa nyyhkivä ihmiskunta saa kuulla possukoiden surmanneen kaksi ihmistä pöyristyttävän raa'alla tavalla, singahtaa sormi empimättä liipasimelle. Tarvitaan aikamatkailun nuorena säilyttämä Ender selvittämään, etteivät possukatkaan tarkoittaneet mitään keljua. He vain eivät tosiaankaan tienneet, että ihminen ottaa ja kuolee moiseen käsittelyyn, joka heikäläisille on suuri kunnian ja ystävyyden osoitus ja siirtyminen ylemmälle olemisen tasolle.

Cardin romaanit osoittavat ihmisen syvälle juurtuneen taipumuksen ampua ensin ja kysyä vasta sitten. Yksinkertaisella mutta toimivalla tempulla, laittamalla vieraat lajit yrittämään ymmärtämään meidän erilaisuuttamme, hän kummemmin alleviivaamatta painaa upoksiin ajatuksen, että ihminen olisi kaiken mitta, se normaali peruselämänmuoto, josta toiset poikkeavat. Kuolleiden puolustaja näyttää myös hyvin havainnollisesti, ettei taivaanlaajuisessa etiikassa edes tahallisen kuolemantuottamuksen pahuus ole vakio.

Jossakin määrin samaa asiaa, sitä etteivät omat ajatusmallimme ole haastamattomia luonnonlakeja, kuvastaa myös Kaijus Lehdon aikoinaan Spin-lehdessä julkaistu novelli 'TMp1ATI päätös 423/2352'. Varsinkin jälkimmäisessä romaanissaan Card on yksinkertaisen empaattisella tavallaan onnistunut jokseenkin hyvin siinä, mikä on science fictionissa edelleen on niin vaikeaa: ajattelutavaltaan todella toisenlaisen muukalaisen luomisessa. Esimerkiksi sellaisissa näennäisesti toisenlaiselle logiikalle perustuvissa murhatarinoissa kuin Star Trek -sarjaan kuuluvat 'Journey to Babel' ja Vulcan Academy Murders löytyy loppuratkaisun hetkillä kaiken näennäisvierauden alta kovin peri-inhimillinen ajattelumaailma.



Seksin kiltit, tuhmat ja kriminaalit



Siitä asti, kun lonkerohirviöt pulp-kaudella laskeutuivat sankoin parvin lähentelemään perverssiin tapaansa Maan kauneimpia tyttäriä, on science fictionin seksuaalirikokset kuin yhteisellä päätöksellä pidetty poissa raastuvasta. Naiset Jirel of Joiryn ajoista aina Cirocco Jonesiin ovat saaneet itse hoitaa homman niinkuin parhaiten ovat tainneet, jos heillä on ollut jotakin huomauttamista raiskaustaan, eikä niinkään äärimmäinen teko kuin isäpuolen suorittama ympärileikkaus nuorelle Margaret Omalille kirvoita ihmiskunnasta muuta reaktiota, kuin kiltin tohtorisedän 'Voi hyvä tavaton' - päivittelyn James Tiptree Jr:n teoksessa Up the Walls of the World (suom. jostakin käsittämättömästä syystä nimellä Hävittäjä).

Pat Cardigan on kirjoittanut seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi joutumisesta kiintoisan sf-version novellissaan 'Roadside Rogue' (suom. 'Hädässä muukalainen tutaan'), jossa kaveri saa liftimatkalla kyydin autoon, jonka takapenkillä istuu outo otus. Kuljettaja ärsyttää liftarin raivon valtaan, ja tämän karjuessa pää punaisena takapenkin otus päästää myös muutaman äännähdyksen. Niin liftari nakataan tienposkeen, häntä kiitetään ja häpeän huipuksi tarjotaan vielä rahaa. Vasta kun hän tajuaa joutuneensa suostumuksettaan alienin seksitarpeiden tyydyttäjäksi, hänet valtaa raiskauksen uhrin häpeä ja itseinho.

Kun ensimmäiset rohkeat pioneerit 60-luvulla alkoivat käsitellä seksuaalisia tabuja tieteiskirjallisuudessa, Theodore Sturgeon kävi reippaasti käsiksi kysymykseen insestistä novellissaan 'If All Men Were Brothers Would You Let One Marry Your Sister?'. Sturgeon kuvaa maailman, jossa kaikenlaiset perheen sisäiset seksisuhteet ovat vallitseva normi. Vaikka koko muu asuttu avaruus kauhistuu moista ja tuomitsee sinänsä itseriittoisen planeetan pysyvään eristystilaan, esittelee perheen isä elämänmuodon onnellisena, harmoonisena ja harmittomana. Kukapa tietää, kenties isä Connie Willisin kauhistuttavassa novellissa 'All My Darling Daughters' (suom. 'Kaikki rakkaat tyttäreni') olisi yhtä tyytyväinen oloonsa. Kysymys, joka Sturgeonin monia ajatuksia herättävästä novellista jää viimeiseksi vaivaamaan on, olisiko lapsilla niin halutessaan todella mahdollisuus vapaasti kieltäytyä.

Mikään edellä kuvatuista seksuaalinormien rikkomuksista ei johda minkäänlaisiin juridisiin toimiin. Mutta science fiction tuntee rajujakin rangaistuksia myös tältä alalta.

Varhaisessa romaanissaan Chthon (suom. Auringon lapsi) Piers Anthony kertoo nuorukaisesta, joka on joutunut hirvittävään kaivosvankilaan rikoksesta, jota paatuneetkin vankitoverit kavahtavat: minionetin rakastamisesta. Minion-planeetan naisten koko kokemus- ja tunne-elämä on meikäläisen negatiivi. Kärsimys on heille nautintoa ja tylyys hellyyttä - oikea sadomasokistinen onnela siis. Niinpä miehen rakkaus on minionetti-naiselle perin epämiellyttävä kokemus, mutta että se olisi maailman silmissä mieheltä niin paha rikos, ihmetyttää kyllä hiukan. Tuntuu myös siltä, ettei Anthony ole ajatellut käänteisemootioiden kaikkia seurausvaikutuksia aivan perille asti tässä vaikuttavassa mutta sekavassa oidipaalisessa traumadraamassaan: mies monottaa aitoa, todellista raivoa ja vihaa tuntien, ja nainen onnessaan tuntee tulevansa hellityksi ja rakastetuksi. Jotenkin tuntuu, että keskinäinen ymmärtämys puuttuu moisesta suhteesta. Epäilemättä meidänkin maailmassamme on miehiä, joille moinen järjestely sopisi vallan hyvin. Ja valitettavasti naisiakin.

Vielä rajumpia rangaistuksia suosii Margaret Atwoodin fundamentalistinen dystopia The Handmaid's Tale (suom. Orjattaresi), jossa naisten elämä on uskonnon nimissä äärimmäisen säädeltyä ja valvottua, ja siveellisyysnormien rikkomuksista on rangaistusvaihtoehtoina julkinen hirttäminen eli 'pelastajaiset' tai karkoitus radioaktiivisuuden saastuttamiin siirtokuntiin. Ankara laki näyttää koskevan myös miehiä: raiskauksesta tuomittu vartija annetaan kiihkoisalle naisjoukolle revittäväksi kappaleiksi. Väitetään kuitenkin, että raiskaussyyte on tekaistu ja mies tosiasiassa teloitetaan osallisuudesta maanalaiseen vastarintaliikkeeseen.
Atwoodin teoksessa naisten elämänjärjestyksen tavoitteena on syntyvyyden maksimoiminen tilanteessa, jossa ympäristötuhojen seurauksena yhä harvemmat naiset kykenevät synnyttämään. Sheri Tepperin Grass (suom. Ruohojen maa) puolestaan kertoo liikakansoituksesta, jonka takia lisääntymistä on pakko säädellä ankarin ottein. Pariskunnalla on oikeus kahteen lapseen. Kolmas lapsi, jos sellaisen joku menee hankkimaan, on vailla kaikkia oikeuksia. Hän ei saa koulutusta, sairaanhoitoa, ei mitään. Ja jos tällainen kolmas lapsi saa oman jälkeläisen, on rangaistuksena kuolema sekä hänelle että hänen kumppanilleen.



Uhka ajatuksista



Dystopiakirjallisuudessa, kuten monin paikoin tässä maailmassammekin, on vallanpitäjien toimesta määritelty oikea tapa ajatella, ja toisin ajattelu on kriminalisoitu. Erilaisia antiutopiakuvauksia on kirjoitettu 1800-luvun lopulta lähtien, mutta ennen toista maailmansotaa ne enimmäkseen keskittyivät todistelemaan milloin minkäkin yhteiskuntamallin kelvottomuutta. Pelko totalitaarisesta, kansalaistensa yksityisiä ajatuksiakin kahlitsevasta yhteiskunnasta ilmestyi kirjallisuuteen pian sodan päätyttyä, ja sen kuuluisin ilmentymä on tietenkin George Orwellin Nineteen Eighty-Four (suom. Vuonna 1984) vuodelta 1949. Herkeämättömän, kansalaisten koteihin asti ulottuvan valvonnan ja massiivisen propagandan lisäksi ajattelun muokkaamisen aseena on uuskieli (Newspeak), jonka omaksuttuaan ihmisten kävisi kirjaimellisesti mahdottomaksi ajatella harhaoppisia ajatuksia. (Samanlaista ajattelun muokkaamista käsitteiden ja niiden merkityksen muuttamisen avulla tapahtuu myös Atwoodin Orjattaressa.) Isoon Veljeen henkilöityvällä valtakoneistolla on omat sadistisen tehokkaat keinonsa palauttaa väärään ajatteluun syyllistyneet ruotuun ja eliminoida liian hankalat tapaukset.

Ray Bradburyn Fahrenheit 451 ilmentää myös uskoa ajatuksen ja kielen voimaan omalla negatiivisella tavallaan; kuvaamalla maailmaa, jossa vallanpitäjät kokevat kirjat uhkaksi. Ei edes jotkut tietyt arvomaailmaltaan arveluttaviksi koetut kirjat, vaan kirjat ylimalkaan. Palokunta saapuu sireenit soiden paikalle, missä vain salainen kirjakätkö on havaittu, ja muuttaa sen rivakasti kirjarovioksi. Hallussapidosta seuraa luonnollisesti ankara rangaistus. Bradbury tuskin on halunnut kuvata yhteiskuntaa, jonka pakkomielteenä on sidottujen ja nidottujen paperinippujen vainoaminen, vaan kirjallisuus symbolisoi tässä yksilöllisen ajattelun monumentteja, taltioitua pohdintaa, vallanpitäjille vaarallisia säilöttyjä ideoita.

Ajatuksen voimasta voidaan siis rangaista, mutta sitä voidaan myös käyttää rangaistuksen välineenä. Robert Holdstockin novelli 'Tuhkaa' Aikakoneessa 4/91 on yksi synkkä mutta taidokas esimerkki tästä. Sheri Tepperin edellämainittu Ruohojen maa tarjoaa toisen tragikoomisen variaation.
Ruohoplaneetalla on tukevasti vallankahvassa fundamentalistinen kirkko, joka lupaa kuuliaisille seurakuntaisilleen ylimääräisenä bonuksena ruumiin ylösnousemusta mitä konkreettisimmassa mielessä. Uskonveljiltä ja -sisarilta on otettu talteen kudosnäyte, ja heidät on luvattu kuolemansa jälkeen kloonata uuteen elämään. Kuolemanrangaistus jostakin rikkomuksesta on pikku juttu sen rinnalla, että tämä kudosnäyte tuhotaan ja mahdollisuus 'ylösnousemukseen' sen mukana. Vaikka tietoisuuden ei koskaan olekaan oletettu siirtyvän vanhasta ruumiista uuteen, on pelkkä ajatus uuden elämän menetyksestä on kuolemaakin pahempi rangaistus.



Kirjallisia varkauksia



Syystä tai toisesta rahan tai erilaisten arvoesineiden varastaminen ei ole kuulunut tieteiskirjailijoiden suosikkiaiheisiin pulp-kauden uljaiden avaruuspiraattien ja kalleuksia himoavien superkonnien jäätyä historiaan. Muutamat onnensoturit, kuten Ruostumaton Teräsrotta ovat jatkaneet heidän perinteitään, mutta he ovat enemmänkin moraaliltaan elastisia seikkailijoita kuin varsinaisia varkaita. Tyylipisteitä on kyllä pakko myöntää Zaphod Beeblebroxille avaruusalus Kultasydämen kaappauksesta Douglas Adamsin teoksessa The Hitch Hiker's Guide to the Galaxy (suom. Linnunradan käsikirja liftareille).

Omaisuuksia on science fictionissa kahmittu monin arveluttavinkin keinoin, mutta useammin on kysymyksessä jokin huijaus, valtaus tai kepulinkonsti kuin suoranainen ryöstö. Silloinkin kun ryöstö tosiaan tapahtuu, kuten Lee Killoughin kirjassa Dragon's Teeth, lähempi selvittely paljastaa, että kysymyksessä oli pelkkä hologrammeilla ja robotilla hoidettu hämäys varsinaisen päämäärän, murhan, peittämiseksi. Tai sitten käy, kuten Robert Sheckleyn novellissa 'Hiiviskelylupa', että planeetalle äskettäin muuttanut saa ällistyksekseen kuulla, että aseelliset ryöstöt ovat vallan sallittua liiketoimintaa - kunhan vain on asianmukainen lupa. Sheckley on muussakin tuotannossaan havainnollistanut vanhaa väittämää, että laki on niinkuin se luetaan, ja rikoksen käsite sopimusperäinen juttu.

Arthur C. Clarken novellissa 'Kaikki maailman aika' murtovarkaan toimeksiantajilla on jalona päämääränään saada Maapallon arvokkaimmat taide-esineet turvaan lähestyvän tuhon tieltä, ja jopa salakuljettajilla, jotka vievät Tiamat-planeetalle siellä kiellettyä teknologiaa, on motiivinaan ainakin yhtä paljon idealismi kuin ahneus Joan Vingen romaanissa Snowqueen.

Vasta cyperpunk on karistanut Robin Hood -hengen tieteisvarkauksien yltä ja lyö jälleen kättä dekkarikirjallisuuden kanssa. Kovaksi keitettyjen dekkarien ja mustan elokuvan öinen urbaani alamaailma peilautuu cyperpunkin kromipinnoista ja peililaseista, ja ammattivarkaat ja syndikaatit pelaavat kuolettavia pelejään. Rahan merkitys on himmentynyt, arvotavaraksi on noussut matriisien sokkeloihin kätketty tieto.



Rangaistus on juttu sinänsä



Lukemattomat rikostarinat tässä maailmassa päättyvät syyllisen paljastumiseen, eikä rangaistusta mainita puolella sanalla, sen vain yleensä odotetaan seuraavan jossakin loppupisteen tuolla puolen. On myös joukko kertomuksia rangaistuksesta, joissa rikoksen oletetaan tapahtuneen jossakin ennen ensimmäistä alkukirjainta, mutta se ei ole tarinan talouden kannalta olennaista.

Rikoksen tekijä ei tietenkään voi olla kuka tahansa. Samat ominaisuudet, jotka saivat Besterin Demolished Manin päähenkilön kaikista vastuksista huolimatta onnistumaan murhahankkeessaan, tekevät hänestä yhteiskunnan kannalta erityisen arvokkaan, säilyttämisen arvoisen yksilön. Samalla tavoin 'likainen tusina' -tyyppisissä rangaistustarinoissa rikollinen ansaitsee armahduksensa tismalleen samoilla ominaisuuksillaan kuin rangaistuksensa.

Roger Zelaznyn Damnation Alley (suom. Kujanjuoksu) ja John Carpenterin elokuva Pako New Yorkista ovat esimerkkejä tarinoista, joissa järjestynyt yhteiskunta epätoivoisessa tilanteessa lähettää elinkautisvangin asialle, koska tämän nurjat luonteenpiirteet ja taidot tekevät mahdolliseksi onnistua siinä, missä ns. kunnon mies vääjäämättä epäonnistuisi.

Science fictionin omimpia rangaistusmetodeja on rikollisen karkoittaminen johonkin vähemmän paratiisilliseen siirtokuntaan, menetelmä jolla on yhtymäkohtia oman planeettamme tiettyjen maanosien asuttamiseen. Samalla kun yhteiskunta näin suojelee itseään, se kanavoi sopeutumattoman ainesosansa käyttämään rämäpäisyyttään johonkin hyödylliseen tai kuolemaan yritykseensä. Ajatus sinänsä ei ole hullumpi, mutta sf-kirjojen sovellutukset eivät aina välttämättä ole suosituksena tälle menetelmälle. Satiirisessa romaanissaan The Status Civilization (suom. Jähmettynyt yhteiskunta) Robert Sheckley varioi 'Hiiviskelyluvan' ajatusta, että lait ja normit ovat kunkin yhteisön oma asia. Hänen vankilaplaneetallaan on koko totuttu arvomaailma ja käyttäytymisnormista käännetty ylösalaisin.
Star Trek -sarjan jaksossa 'Space Seed' löytyy avaruudesta 200 vuotta matkalla ollut alus, joka on kuljettamassa syväjäädytettyä rikollisjoukkoa karkoitusplaneetalle. Tapahtuma on pohjana pitkälle elokuvalle The Wrath of Khan (Khanin viha), jossa kovien kokemustensa katkeroittamat karkoitetut vuosia myöhemmin pyrkivät kostamaan rankaisijoilleen, tai tässä tapauksessa rangaistuksensa toimeenpanijoille. Johtopäätös: Maa ei ehkä pitkällä tähtäimellä halua naapuristoonsa sellaisia siirtokuntia, joita tämä rangaistus tuottaa.

Tuomio ja sen täytäntöönpano ovat kaksi eri asiaa ainakin Gene Wolfen kiduttajakillan ja Cordwainer Smithin Shajolin siirtosatelliitin lääkintähenkilökunnan silmissä. Wolfen The Book of the New Sun alkaa vanhan ja arvokkaan kiduttajakillan talossa, missä päähenkilö Severian varttuu perinteiseen pyövelin ja kiduttajan ammattiin. Kirjassa maailma on vanha ja kerran niin kehittynyt teknologia on rappeutumassa, mutta kiduttajien ammattivälineistö on kekseliäisyydessään yhä verrattoman vaikuttavaa. Kohteliaat ja ystävälliset kiduttajat selittävät viattomuuttaan vakuutteleville tuomituille, ettei kysymyksellä ole heille mitään merkitystä. He ovat saaneet tuomioistuimelta asiakkaan ja tätä koskevat toimintaohjeet, ja heidän vastuunsa rajoittuu vain annetun tehtävän moitteettomaan hoitamiseen.

Smithin novellissa 'A Planet Named Shayol' (suom. 'Planeetta nimeltä Shajol') lääkintähenkilöstö ottaa vielä enemmän etäisyyttä asiaan. Hekään eivät ole kiinnostuneet kuulemaan vangin rikoksesta tai tuomiosta, heidän asiansa on vain saada tämä säilymään hengissä Shajolin karmealla rangaistusplaneetalla, missä he paikallisen eliön vaikutuksesta kasvattavat ruumiissaan varaosia ihmiskunnan tarpeisiin.



Syyllinen



Tunnustan: niin paljon on jäänyt sanomatta, niin paljon on sanottu turhaan. Ryhdyin tämän artikkelin kokoamiseen innostuneena ja varmana, että löydän jotakin olennaista ja tärkeää. Mitä enemmän materiaalia pengoin, sitä epäselvemmäksi kuva asiasta muodostui. Yhdessä jos toisessakin tulevaisuuden ja/tai vaihtoehtoisen yhteiskunnan kuvauksessa rikoksen ja rangaistuksen instituutio pilkahti esiin ainakin implisiittisenä. Perin harva kirjailija kuitenkaan oli antanut asialle niin paljon huomiota, että selkeä systeemi olisi hahmottunut.

Se sentään tuli selväksi, että rikos ja rangaistus ovat suhteellisia käsitteitä jos mikä. Star Trek Next Generation -jaksossa 'Justice' nuori Wesley saa kuolemantuomion tallattuaan kukkapenkkiin vieraalla planeetalla, ja toisaalta omatekoinen messias Närhenpuska saa kaapata satapäin nuoria ihmisiä valmistaakseen heidän verestään huumetta markkinoitavaksi Tim Powersin romaanissa Dinner at Deviant's Palace (suom. Paheiden palatsi) virkavallan lotkauttamatta korvaansa hänen hommilleen.

Se sisäänrakennettu eettinen järjestelmä, jota Immanuel Kant alkusitaatissamme niin ihastelee, lienee samalla kertaa sekä perin subjektiivinen että yhteiskuntasidonnainen. Siellä äärettömässä paikallisuudessa, missä maailmat liittyvät maailmoihin, järjestelmät järjestelmiin, ei mikään yksiviivainen eettinen järjestelmä pidä eikä kestä. Kenties Kant (joka ei valitettavasti koskaan ehtinyt päästä osalliseksi science fictionista, mutta olisi luultavasti pitänyt siitä paljon) tarkoittikin, että ihmisellä kaikkina aikoina ja minne hän koskaan kulkeekaan, on aina mukanaan jonkinlainen tunto hyvästä ja pahasta.

Toivokaamme niin.







Takaisin sivun alkuun

Takaisin arkistoon

Takaisin aloitussivulle