Keskimaan Impi Vaarassa

Eli kuinka Aleksis-vainaa olisi sen kertonut

Aloittipa jo tuonnottain Suomen Tolkien-seura, tuo oiva joukkio, hupaisan hankkeen, jonka tarkoituksenansa oli tuottaa tuon manalle menneen kelpo gurumme tekstistä pätkiä kuin olisi ne joku toinen arvollinen sananiekka ja sadunkertoja ylöskirjannut ja jälkipolvien ihmettelevien silmien eteen saattanut. Tässäpä on nyt oma vaatimatioinen tuotokseni, josta toivon iloa irkanevan noille, jotka ovat itse tarumme omakseen ottaneet ja taitavatpa vielä kielenkin kummajaiset merkille panna.

Leenapa Peltonen




Vaan käyskentelipä tuossa Amon Henin jylhiä rinteitä Frodo, tuo Konnun juureva hobitti, ja mieli hän antaa ajatuksensa kiiriä kohti matkansa kammoittavaa päätä. Kiviset olivat ne portaat, joilla karvaiset jalkansa astuivat ja kivinen se paasi, jolle hän molemmat tanakat puolituisensa viimein laski.

Töytäisipä nyt siihen, hänen vakavia mietteitään kammitsemaan, tuo etelän tapporuhtinas Boromir, jyrkeä soturi, jossa oli syttynyt katala himo tuota turmaisaa sormusta kohtaan, ja niin yritti hän nyt mielevin puhein suostuttaa hobittia tuota kullankarvaisaa helyä hänelle luovuttamaan.

Boromir. Kahden me tässä etsimme oivat neuvot kolkkoon pulmaan. Etkös antaisi koreasti Sormuksen kouraani, jottapa sillä lahtaisin Sauronin inhat hirmujoukot, jotka mielivät syntymäkotoni sepeliksi suistaa.

Frodo. Ei, Boromir, tämä ei käy kuntoon. Pedoiksi, perkeleiksi muuttuvat Vapaat Kansat, niin kauan kuin Sormus on keskessämme. Siksipä on minun vietävä se aina Saapasnahkatornin huipulle ja sieltä nakattava alas hornan kiehuviin syövereihin.

Boromir. Sinä peijooni. Nyt ymmärrän ma aivoitukses. Aiotpa meidät saattaa kuin särkijoukon rysän takimmaiseen nieluun, tuon vanhan vihulaisemme käsiin, sinä hävytön köntti. Heti näkyväksi nyt, sanon minä. Tai voi juupeli. Taisipa mieleni hiukkasen kuohahtaa, mutta olenpa nyt taas järjissäni ja valmis örkkien nuolten tielle asettumaan.

Vaan Frodo, tuo äkeä hobitti, kiiti jo näkymätöinnä kohti mäenlaen paatista istuinta. Ja sieltä siinsivät hänen silmiinsä nuo Keskimaan tappeluissansa tempoilevat tienoot. Vaan kohtapa tajusi hän Silmän ja änen, jotka ankarasti mielivät hänen sielustansa kilpaan käydä ja häntä hulluksikin haukkua. Niin lähti hän viimein pinteessään rinnettä alas kapuamaan ja, venheeseen ehdittyänsä ja Samin hänet virrasta kiskottuansa veti hän viimein pois sormestansa tuon turmaisan kiiluvan renkaan. Ja suuntasivat he tuosta toimerruttuansa kulkunsa kohti Sauronin synkeää hovia. Vaan eivätpä he vielä aavistaneet, että hiipi jäljillänsä Klonkku, tuo ikivanha, kavala epatto.


Paluu on vielä mahdollinen...